Tänään minulle valkeni, että miesystäväni on masentunut. Olen kuvitellut, että suhteen "huonot hetket" ovat ohimeneviä sattumia - jota ne tähän asti ovatkin olleet. Tänään, kun erittäin huonon aamun jälkeen mies lähti töihin, tajusin tilanteen todellisen laidan. Hän on masentunut, eikä välttämättä itse ymmärrä sitä.
Näitä hetkiä reilun puolentoista vuoden aikana, jonka olemme seurustelleet, on ilmennyt silloin tällöin. Olemme etäsuhteessa, ja ongelma pongahtaa esille aina, kun olemme eri puolilla Suomea muutamaa päivää pidemmän jakson. Olemme onnellisessa asemassa, voimme töidemme puolesta sovittaa aikataulujamme paljon, mutta aina se ei onnistu. Nykyään tiedän erossa olemisesta seuraavan aina tappelua, vähän syyttämistä, kinaamista ja paljon pahaa mieltä.
Kun huono hetki iskee, mies jää surkuttelemaan tulevaisuuttamme. "Olemme jälleen lähiaikoina paljon erillämme", työnkuvani saattaa muuttua enkä pääse enää matkustamaan entiseen tapaan, häntä ahdistaa olla omassa asuinpaikassaan, "sinä vähättelet ongelmaa", "entä jos tämä koituu tuhoksemme." Olet yrittänyt vakuutella, että tämä ei koidu tuhoksemme, jos me päätämme niin. Olen sanonut monta kertaa, että minä en häntä jätä. Hän kysyy jokaisen riidan jälkeen, että jätänkö hänet, koska hän on huono ihminen ja henkilö, josta esimerkiksi kaverini eivät pidä. Mikään näistä ei pidä paikkaansa ja olen yrittänyt sen hänelle kertoa. Kerta toisensa jälkeen. Ja kun jälleen kerran joudun vakuuttelemaan, hermostun ja totean: "kyllä sinä tiedät että tuo on turhaa" - tiedän, se vasta turhaa onkin.
Olen lueskellut neuvoja ja vinkkejä, ja masentuneen tukemisessa tulisi pitää ensisijaisesti huolta oman itsensä jaksamisesta. Tämän kanssa alkaa välillä olla niin ja näin... Jos jatkossa näitä huonoja hetkiä tulee jatkuvasti enemmän, en tiedä kuinka enää jaksaa kuunnella. Olen yrittänyt saada häntä ajattelemaan iloisempia asioita, mutta hänen väittäessään, ettei sellaisia ole, minä suutun ja latelen päin naamaa puolen kymmentä iloista asiaa, joita hän voisi miettiä. Suuttuminen ei auta, mutta välillä tuntuu, että opastaa teini-ikäiselle kuinka syödään haarukalla.
Onko kellään ollut vastaavaa tilannetta? Mistä minun kannattaa lähteä liikkeelle? Miten minun tulee kannustaa häntä ja auttaa paranemaan? Kuinka jaksan itse? Lääkkeihin en usko olevan vielä tarvetta, jos toimeen tartumme nyt.
Näitä hetkiä reilun puolentoista vuoden aikana, jonka olemme seurustelleet, on ilmennyt silloin tällöin. Olemme etäsuhteessa, ja ongelma pongahtaa esille aina, kun olemme eri puolilla Suomea muutamaa päivää pidemmän jakson. Olemme onnellisessa asemassa, voimme töidemme puolesta sovittaa aikataulujamme paljon, mutta aina se ei onnistu. Nykyään tiedän erossa olemisesta seuraavan aina tappelua, vähän syyttämistä, kinaamista ja paljon pahaa mieltä.
Kun huono hetki iskee, mies jää surkuttelemaan tulevaisuuttamme. "Olemme jälleen lähiaikoina paljon erillämme", työnkuvani saattaa muuttua enkä pääse enää matkustamaan entiseen tapaan, häntä ahdistaa olla omassa asuinpaikassaan, "sinä vähättelet ongelmaa", "entä jos tämä koituu tuhoksemme." Olet yrittänyt vakuutella, että tämä ei koidu tuhoksemme, jos me päätämme niin. Olen sanonut monta kertaa, että minä en häntä jätä. Hän kysyy jokaisen riidan jälkeen, että jätänkö hänet, koska hän on huono ihminen ja henkilö, josta esimerkiksi kaverini eivät pidä. Mikään näistä ei pidä paikkaansa ja olen yrittänyt sen hänelle kertoa. Kerta toisensa jälkeen. Ja kun jälleen kerran joudun vakuuttelemaan, hermostun ja totean: "kyllä sinä tiedät että tuo on turhaa" - tiedän, se vasta turhaa onkin.
Olen lueskellut neuvoja ja vinkkejä, ja masentuneen tukemisessa tulisi pitää ensisijaisesti huolta oman itsensä jaksamisesta. Tämän kanssa alkaa välillä olla niin ja näin... Jos jatkossa näitä huonoja hetkiä tulee jatkuvasti enemmän, en tiedä kuinka enää jaksaa kuunnella. Olen yrittänyt saada häntä ajattelemaan iloisempia asioita, mutta hänen väittäessään, ettei sellaisia ole, minä suutun ja latelen päin naamaa puolen kymmentä iloista asiaa, joita hän voisi miettiä. Suuttuminen ei auta, mutta välillä tuntuu, että opastaa teini-ikäiselle kuinka syödään haarukalla.
Onko kellään ollut vastaavaa tilannetta? Mistä minun kannattaa lähteä liikkeelle? Miten minun tulee kannustaa häntä ja auttaa paranemaan? Kuinka jaksan itse? Lääkkeihin en usko olevan vielä tarvetta, jos toimeen tartumme nyt.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.