Kun ei ole ketään, kuka lohduttaisi. Ei ketään halaamassa, eikä sanomassa että kaikki tulee vielä kääntymään parhain päin. En ole täysin yksin, mutta silti yksinäinen. Niin tajuttoman yksinäinen, että sydämeen sattuu ja itkettää. Jokainen päivä on edellisen kopio, minulla ei ole elämää. Istun vain tietokoneella tekemättä mitään, olen ärtynyt jos joku kotona häiritsee, ja saatan purskahtaa itkuun hyvin pienestä ärsykkeestä. Koulussa saattaa alkaa yhtäkkiä ahdistamaan tai iskee paniikki. Kesken tunnin joutuu taistelemaan itkua vastaan. Eikä kukaan huomaa; olen näkymätön. Minut nähdään vain silloin, kun on kiva heitellä kuminpalasia tai naljailla. Minua on koulukiusattu ala-asteelta lähtien, ja käyn nyt peruskoulun viimeistä luokkaa.
Luulin päässeeni yli kaikesta siitä paskasta menneisyydessä.. luulin että olin turtunut itkemään, väsynyt pyörimään unettomana sängyssä, mutta en voi itselleni mitään. Olen koulussamme ikäänkuin yksi suuri vitsi. Se outo läski, jolle saa nauraa, jonka perään voi huudella mitä tahansa, eikä ääntä vaivauduta edes madaltamaan kun puhutaan paskaa. Niin, eihän sillä ole silmiä eikä korvia, ei varmaan edes tunteita. Olen väsynyt tähän kaikkeen. Haluan pois mutta tiedän etten koskaan uskaltaisi tehdä itsemurhaa, yrityksistä huolimatta. Olen viillellyt, yhä edelleen välillä. Ei se auta, se vain pahentaa asiaa, mutta.. se on kuin paha tapa. Tapa rankaista itseään siitä, että on näin vastenmielinen olento. Tapa muuttaa henkinen kipu fyysiseksi.
En voi puhua kenellekään näistä asioista. Kukaan ei ymmärtäisi, enkä halua leimautua masentuneeksi paskaksi. On olemassa hetkiä jolloin olen onnellinen, mutta niitä on yhä harvemmin, niin harvoin etteivät ne enää kauan riitä korvaamaan kaikkia näitä unettomia öitä, ahdistusta ja kipua. Kukaan ei epäile mitään, näyttelen osani hyvin. En halua olla vaivaksi kenellekään. En halua avautua ongelmistani, kun en itsekään kunnolla ymmärrä niitä. Viimeksi kun avauduin silloiselle parhaalle ystävälleni puolitoista vuotta sitten, se maksoi minulle koko elämäni. Kaiken mitä rakastin.
En pyydä apua, sillä tiedän jo ihmisten neuvot; "puhu kuraattorille, hanki ammattiapua". En pysty siihen.
Luulin päässeeni yli kaikesta siitä paskasta menneisyydessä.. luulin että olin turtunut itkemään, väsynyt pyörimään unettomana sängyssä, mutta en voi itselleni mitään. Olen koulussamme ikäänkuin yksi suuri vitsi. Se outo läski, jolle saa nauraa, jonka perään voi huudella mitä tahansa, eikä ääntä vaivauduta edes madaltamaan kun puhutaan paskaa. Niin, eihän sillä ole silmiä eikä korvia, ei varmaan edes tunteita. Olen väsynyt tähän kaikkeen. Haluan pois mutta tiedän etten koskaan uskaltaisi tehdä itsemurhaa, yrityksistä huolimatta. Olen viillellyt, yhä edelleen välillä. Ei se auta, se vain pahentaa asiaa, mutta.. se on kuin paha tapa. Tapa rankaista itseään siitä, että on näin vastenmielinen olento. Tapa muuttaa henkinen kipu fyysiseksi.
En voi puhua kenellekään näistä asioista. Kukaan ei ymmärtäisi, enkä halua leimautua masentuneeksi paskaksi. On olemassa hetkiä jolloin olen onnellinen, mutta niitä on yhä harvemmin, niin harvoin etteivät ne enää kauan riitä korvaamaan kaikkia näitä unettomia öitä, ahdistusta ja kipua. Kukaan ei epäile mitään, näyttelen osani hyvin. En halua olla vaivaksi kenellekään. En halua avautua ongelmistani, kun en itsekään kunnolla ymmärrä niitä. Viimeksi kun avauduin silloiselle parhaalle ystävälleni puolitoista vuotta sitten, se maksoi minulle koko elämäni. Kaiken mitä rakastin.
En pyydä apua, sillä tiedän jo ihmisten neuvot; "puhu kuraattorille, hanki ammattiapua". En pysty siihen.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Oletko pysähtynyt miettimään asiaa. Kukaan muu ei voi lohduttaa sinua, sinun täytyy tehdä se itse.Kukaan toinen ei voi palauttaa sinulle oman arvontuntoa, sinun on tehtävä se itse! Kukaan niistä muka kauniimmista, laihemmista, julmemmista, typerämmistä ihmisistä ei ansaitse elämän onnea yhtään enempää kuin sinä. Onnellinen tai tasapainoinen ihminen ei koskaan ole julma.
Itse olen kaunis ja vaikeasti masentunut. Minulla on ystäviä, miehiä olisi jos jaksaisin kiinnostua. Mutta en voi lähteä parisuhteeseen ennen kuin voitan masennusken. uskon, että niin kauan kuin ihminen potkii itseään päähän, on vaarallista antautua muiden arvioitavaksi. Kannattaa tähdätä ne potkut omaan takamukseen, jos se on kiloista kiinni niin laihduta ( ja kyllä: se onnistuu kaikilta) ja jos ystäviä puuttuu niin tee aloite ja kirjaudu vaikka facebookiin ja pelaa varman päälle kaivamalla kaikki serkut tmv esiin. En ole kokeilluyt itään deittichatteja, mutta niistäkin voi löytyä iloa jos on omanarvontunto haussa. Ehdottomasti lopeta itkeminen ja opettele rakastamaan itseäsi! Mitä ikinä se vaatiikin!
Laihduttaa olen yrittänyt niin pitkään kuin vain muistan, ja ei, se ei onnistu kaikilta. Kerran läski, aina läski, that's it. En vain pysty siihen ilman minkäänlaista tukea. Äiti inhoaa minua, sillä hänen pikku prinsessastaan tulikin läski poikatyttö. Ystäväni ovat laihoja, eivätkä ymmärrä millaista on olla.. no, millaista on olla minä. Millaista on katsoa joka päivä lihavaa, kaikkien inhoamaa rumilusta. Millaista on kun joutuu joka päivä kuulemaan pilkkaa omista kiloistaan, aivan kuin ei tiedoistaisi omaa inhottavuuttaan itsekin kyllin selkeästi. Tietenkin yritän laihduttaa, mutta se vain on omalta osaltani melko toivotonta.
Facebook ei ole ratkaisu mihinkään. Se on vain pinnallinen paikka pinnallisille ihmisille. Itsellänikin on siellä tunnus, mutta voin rehellisesti sanoa ettei itseäni kiinnosta pätkääkään stalkata 24/7 mitä joku mummonserkunkumminlapsentädinsedänveljenpojankissankaima tekee. Ja ongelmani ei ole se, ettei minulla olisi ystäviä. Näin yleisestiottaen on minulla pari tyyppiä joiden kanssa roikkua koulussa välitunneilla, ja muutama hieman parempi, kauempana asuva ystävä. Ongelmani on se, etten voi puhua kenellekään pahasta olostani. Ketään ei kiinnosta, olen oppinut senkin kantapään kautta. Sitä vannotaan että ollaan niin hyvää ystävää ja luvataan kuunnella ja yritetään muka auttaa, mutta lopulta jokainen on vuorollaan kyllästynyt ja haistattanut paskat. Tiedän, voihan vika olla itsessänikin - siinä että vuodesta toiseen olen pohjimmiltani vain ahdistunut ja masentunut, suorastaan vittumainen tapaus. En itsekään turhaan itseni kanssa roikkuisi, ellei olisi tietyistä syistä aivan pakko.
Kiitos kuitenkin vastauksesta, arvostan sitä että edes joku luki tuon läpi ja yritti potkia perseelle.
Kyllä sinä voit ja saat kertoa asioistasi, ja pitäisikin niin tehdä. Ei kukaan meistä jaksa kantaa sellaisia taakkoja yksin, kun joutuu toisten, julmien ja tyhmien ihmisten potkimaksi... On tärkeää, että löydät jonkun, jolle voit puhua ja joka ei hylkää vaan kuuntelee sinua. Auttajatahon, läheisen tai ystävän - mikä vain luontevimmin ja helpommin onnistuisi. Älä torju erilaisia mahdollisuuksia saada apua ja tukea!
Meitä on loputtomiin eri näköisiä ja kokoisia ja erilaisista ominaisuuksista toisissamme pitäviä ihmisiä. Jos sinä olet pyöreämpi ja "poikamaisempi" kuin muut ikäisesi tytöt, niin siinä ei ole mitään vikaa. Olet hyvä sellaisena kuin olet, ei sinun tarvitse yrittää muuttua miksikään ainakaan vain miellyttääksi muita, jotka eivät osaa ja tajua hyväksyä sinua omana itsenäsi. Ei tarvitse uskoa pilkkaajien pilkkaan ja ilkeyksiin; ne kertovat enemmän heidän omasta sisimmästään kuin sinusta.
Minun tilanteeni oli joitakin vuosia sitten monella tavalla samanlainen, viiltelyä en ehtinyt vielä harrastaa. Ei tilanteeni ole vieläkään täydellinen. Mutta olen tehnyt asioita: Lopetin kaiken makean mässäilyn, join joka päivä vähintään 2 litraa vettä, lopetin kaikki limut täysin, söin tavallista koulu- ja kotiruokaa kohtuuannoksin, yritin välttää tilannetta, että tulisi kauhea nälkä, jos nälkä tuli, söin yhden banaanin (siis välipalaksi). Aluksi se oli hevetin vaikeata! Mutta sitten mahalaukkusin alkoi pienentyä ja tuli tyytyväiseksi vähemmälläkin syönnillä. (Tätä ennen söin valtavasti, erityisesti kotona koko illan, limua, suklaata, karkkeja, pullaa. Enkä liikkunut.)
Samalla kun aloin syödä järkevästi, aloin tehdä ensin puolen tunnin ja pian tunnin kävelylenkkejä. Yksin, koska minulla ei ollut yhtään kaveria.
Lahduin viidessä kuukaudessa yli 11 kiloa. Sen jälkeen paino on laskenut paljon hitaammin, mutta laskee edelleen.
Nyt uudessa lukiossa nautin siitä, kun pojat supisevat pyöreistä muodoistani.
Olen ujo ja kiusattu, vieläkin tunnen että minua ei ole muille. Mutta olen päättänyt nousta jaloilleni, hitaasti mutta varmasti.
Olen löytänyt yhden harrstuksen. Sitä odotan. On jotakin jota odottaa, kun ennen vain olin kotona ja pelkäsin seuraavaa koulupäivää ja kiusaajia.
Olen toki vielä masentunut, tuntuu, että kaikilla on kaikki ok. Tiedän, se ei ole totta. En suostu joumaan viinaa tullakseni toiseksi.
Sinäkin voit saada aikaan muutoksen. Käskytä itseäsi, meditoi, sano itsellesi: minä olen ihana ihminen, minä haluan tätä asiaa, ja teen kaiken sen eteen, minä saan kaiken sen mitä todella haluan. Muuta elämäsi lopullisesti. Jos joskus sorrut, anna itsellesi anteeksi ja jatka taas.
Jonain päivänä kaikki paha on vain unta! Taistele! Sano itsellesi, minä jaksan, minä olen hyvä. Onnistuneen päivän päätteeksi hyväile vatsaasi ja sano, ihanaa, kun on kevyempi olo kuin eilen. Kaikki muuttuu hyväksi!
Etsi seurakunta, niin sieltä voisit löytää kavereita
Kiitos yhteisesti kaikille vastauksista! Vastailen teille tässä samassa järjestyksessä kuin minulle olette vastanneet..
Tiedän että minun pitäisi puhua jollekulle, mutta en vain pysty. Sanotaan että viisas oppii kokemuksesta, mutta vielä viisaampi oppii toisen kokemuksesta. Näin on omalla osallani käynyt; minun lisäkseni luokallani kiusataan myös erästä toista oppilasta, ja hän on yrittänyt tehdä asialle jotain. Koko näiden kolmen vuoden aikana mitään ei ole tapahtunut, vaikka hän on puhunut opettajille ja kuraattorille, ilmoittanut selkeästi kiusaajien nimet (jonka myös moni muu luokkalaisemme on vahvistanut, todisteita siis on), jne. Kiusaamiselle ei voi mitään, se on ja tulee aina olemaan, eikä mikään voi auttaa sen suhteen. En edes kaipaa apua kiusaamisen kanssa, olen jo hyväksynyt sen ettei asioita voi muuttaa. Eihän tässä ole enää kuin ensi kesään asti kestämistä.
Kohtalotoverille kiitos kannustavasta tarinastasi. Itse en kuitenkaan samaan kykenisi. Syön ja juon harvoin mitään makeaa, kasvikset ja hedelmät ovat suurta herkkuani, ja pyrin pysymään normaalin ruoan kanssa kohtuudessa. Liikuntaa harrastan lähinnä pakolliset kaksi tuntia koulussa per viikko plus joskus viikonloppuisin käydään kavereiden kanssa lenkillä. Kesäisin liikun paljon enemmän, kävelen, pyöräilen ja uin, mutta talvella kaikki vain jää. Toivon mukaan kuitenkin saan lähiaikoina hankittua kuntopyörän, niin ehkä sitä liikkumista saisi lisättyä talvellakin.
Haluaisin olla mukana seurakunnan nuortentoiminnassa.. mutta siinäkin on omat ongelmansa. Suurin osa ihmisistä, joiden kanssa en haluaisi olla missään tekemisissä (tai oikeastaan, jotka eivät myöskään halua olla minun kanssani missään tekemisissä) ovat juuri esimerkiksi isoskoulutuksessa. Olisin halunnut siihen mukaan mutta jäin pois juuri sen takia että siitä ei olisi mitään apua, jos kuitenkin saisin sitä samaa paskaa niskaan mitä kaikkialla muuallakin. Suunnitelmissa olisi kuitenkin muuttaa ysiluokan jälkeen opiskelemaan toiseen kaupunkiin, ja aion ehkä siellä sitten yrittää päästä mukaan isoskoulutukseen tai muuhun toimintaan. Sen näkee sitten..
Ja kertaan nyt vielä, että ongelmani ei ole se ettei minulla olisi ystäviä, eikä pelkkä koulukiusauskaan. Koulussa on muutama kaveri joiden kanssa olla, joskin hekin yhtä epäsuosittuja kuin minä. Kiusaamista tapahtuu lähinnä käytävällä kun he eivät ole paikalla, ja luokassa. Koulun ulkopuolella minulla on myös ystäviä, niin irl kuin url. En siis kaipaa uusia ystäviä, siitä ei ole kyse. Minulla on ystäviä joiden kanssa viihdyn, mutta ei vain ketään kenelle oikeasti puhua. Puhua omista ongelmistani; jatkuvasta ahdistuksesta, masennuksesta, kaikesta raskaasta mitä menneisyydessäni on jo näinkin pienellä iällä, kaikesta siitä mikä painaa mieltä.. siitä, etten saa öisin unta, että minulla on kyky tyriä aina kaikki, että olen kotona jatkuvasti ärtynyt, että en tunne minkäänlaista yhteyttä sukuuni ja jo sana "perhe" saa minut voimaan pahoin vaikka näin yleisesti ottaen tulenkin äitini kanssa toimeen (sisarusteni kanssa vähän niin ja näin).. että en kykene olemaan enää oma itseni, minua inhottaa ja ahdistaa olla tällainen.
Herääminen on joka aamu vain vaikeampaa ja vaikeampaa, itkeskelen kaiket illat, läksyt ja harrastukset jäävät retuperälle, lintsaan toisinaan koulusta ihan vain koska ahdistaa liikaa vaikkei mitään "kunnon" syytä olisikaan. Olen vain niin väsynyt ja kyllästynyt tähän kaikkeen. Ja silti jaksan aina yrittää hymyillä ystävilleni, niin vaikeaa kuin se joskus onkin, ja yrittää olla mahdollisimman.. no, normaali en ole koskaan halunnut ollakaan, en halua sulautua massaan.. mutta tajuatte varmasti mitä ajan takaa. Toisaalta sitä tekisi mieli huutaa, huutaa tämä kaikki vain ulos, huutaa kurkku verille ja itkeä kaikki itkut, ja saada tukea, mutta toisaalta sitä haluaa vain salata omat ajatuksensa ja tunteensa kuten tähänkin asti. Pitää kulisseja yllä ja vain olla kuin en pyörisikään valveilla joka ikinen yö. Olla kuin en ahdistuisi, panikoisi, tai pelkäisi mitään.
Anteeksi sekava teksti, ja se että olen vain kerta kaikkiaan tällainen.. toivoton tapaus. Tiedän että yritätte vain auttaa ja itse tyrmään lähes kaiken, mutta silti siitä on oikeasti apua, että tietää jonkun kokeneen samaa tai että joku edes jaksoi lukea tuon ja vieläpä vastata. Olen alkanut vakavasti harkita avun hakemista, mutta ajatus ei tosiaan houkuttele. En halua puhua kenellekään vieraalle ihmiselle. En halua puhua yhtään kenellekään - mutta muutakaan vaihtoehtoa ei taida olla. Ja jos ei ole, sitten en vain voi asioille yhtään mitään. Täytyy vain toivoa etten jonain aamuna enää heräisikään. Vihaan herätyskelloja.
Kannattaa ilman muuta lähteä etsimään sitä oikeaa tahoa, mistä voit saada apua ja tukea. Virallisemmissa auttajatahoissa on hyvää ainakin se, että ne yleensä kuuntelevat ja antavat sen aikansa juuri sinua ja asioitasi varten, eivätkä hylkää tai keskity muuhun... Vaikeinta noissa niin kuin muissakin on yleensä liikkeelle lähteminen, hyvä ja aito vuorovaikutus on mahdollista monin eri tavoin.
Puhuit tuosta koulun loppuun "kestämisestä"... Tämä on vähän tällaista tuputtamista, mutta entä jos kokeilisitkin "kestämisen" sijasta ajatella viimeisiä koulukuukausia aikana, jolloin itse voisit joku päivä kiusatuksi tullessasi iskeä kiusaajiasi takaisin? Et olisikaan hiljaa heidän tyhmyyteensä ja pinnallisuutensa edessä, vaan heijastaisit kerrankin sen jotenkin takaisin heihin itseensä? Tämä voi tuntua vaikealta, mutta ehkä kuitenkin tietäisit jonkin sopivan keinon tehdä niin(?). Tärkeintä ei ehkä ole edes se, "voitatko" "yhteenoton" vai et, vaan vielä tärkeämpää on, että murrat vanhan kuvion puolustautumalla ja antamalla jotenkin takaisin sille, joka pyrkii satuttamaan sinua.
Olen itse ollut kiusattu ja sain aikoinaan tämän saman ohjeen, mutta en silloin seurannut sitä, vaikka olisin voinut. En halunnut tehdä "samaa" kuin kiusaajani, odotin vain kunnes kohta pääsin heistä eroon. Myöhemmin toivoin, että olisin tehnyt toisin. Se olisi auttanut ja helpottanut kiusaamiskokemuksista ylitse pääsemistä ja niiden taakse jättämistä.