Elikkäs. En oikein tiedä miten tämä pitäisi aloittaa, mutta alanpa tästä nyt vaan raapustelemaan jotakin, jos siitä saisi edes jonkinlaisen kuvan ongelmastani.
Kuten kaikki muutkin täällä foorumilla, itsekin tunnen olevani yksinäinen. Kaikki haluaisivat varmasti löytää jonkun, jolle jutella omasta päivästään, kysellä kuulumisia ja ihan vaan muuten rupatella tärkeistä ja vähemmän tärkeistä asioista, minä mukaanlukien.
Olen 23 vuotias mies Helsingistä. Viime vuonna tajusin oman tilanteeni, kun aloin kiinnittämään huomiota muiden kaverieni sosiaalisiin tilanteisiin ja erilaisiin suhteisiin. Heistä moni on löytänyt itselleen tyttöystävän tai vähintäänkin yhden illan suhteita (tosin nämä yhden illan suhteet ei kiinnosta minua lainkaan) ja se sai minut tuntemaan itseni piirin ulkopuoliseksi. On tavallaan mukavaa kuulla, kuinka ihanaa on olla oman kumppaninsa kanssa ulkona ja viettää aikaa hänen kanssaan. Itselläni ei ole ollut ketään vuosiin ja olen kyllä onnellinen toisten puolesta, mutta näistä asioista kuuleminen satuttaa todella pahasti, kun tunnen että en tulisi ikinä löytämään ketään itselleni. Seurustelin viimeksi 15 vuotiaana, mutta sekin kaatui ryminällä alas. Siitä sitten alkoi se "syöksykierre", josta olen yrittänyt päästä pois.
Olen ollut hyvin vähän aikaa sitten todella ujo ja pelkäsin paljon sosiaalisia tilanteita kiinnostavien ihmisten kanssa. Olin aivan uskomattoman epävarma kaikesta ja oli todella vaikeaa jutella mukavien tyttöjen kanssa, koska en tiennyt edes mistä keskustella. Kaikki, kenen kanssa juttelin tai muuten olin tekemisissä, tavalla tai toisella jätti minut sitten aikanaan huomioimatta. Koin itseni tuolloin todella huonoksi ihmiseksi, kärsin masennuksesta ja tunsin olevani rikki sisältä. Jotain minulta puuttui.
1,5 vuotta sitten aloin miettimään omaa tilannettani ja mietin todella ankarasti, että mikä saisi tämän kaiken muuttumaan. Löysin sen pienen valon säihkeen sisältäni ja tunsin, että kyllä tässä elämässä on vielä jotakin, jota varten kannattaa nähdä vaivaa. Olen tehnyt todella paljon töitä voittaakseni masennuksen, saadakseni itsetuntoni ja itsevarmuuteni takaisin ja nyt, tällä hetkellä tunnen, että se on vihdoin tuon yhden avaamattoman oven takana.
Olen nyt tässä ja yritän etsiä jotain, joka jaksaisi jutella niitä näitä. Mutta mistä niitä loppujen lopuksi löytää? Olen etsinyt joka puolelta, mutta kun juttelen ujojen henkilöiden kanssa, he lopuksi alkavat karttaa minua ja eivät enään edes tervehdi.
Koulussa oli pari kk sitten eräs koe. Menin sitten istumaan penkille ja siinä istui samaa kurssia käyvä, todella mukava tyttö. Itse en edes uskaltanut keskustella, koska en tiennyt edes miten sitä aloittaa.
Hän sitten alkoi keskustelemaan minulle. Huomasin, että rupesin puhumaan todella paljon, ( siitä on nykyään tullut enemmänkin tapa ) koska nämä ovat niin uusia kokemuksia minulle. Siitä meni sitten pari päivää, kunnes syystä tuntemattomasta, hän ei enään ottanut katsekontaktia minuun, saati edes tervehtinyt.
Mitä tein väärin? Olenko jotenkin semmoinen henkilö, jonka seura tekee epämukavaksi? Minulla rupesi heräämän niin paljon kysymyksiä omasta käyttäytymisestä, että aloin epäilemään jo uusien ystävien saamista mahdottomaksi. Tarkoitan siis sitä, että olisi kiva kun koulussa olisi edes joitakin henkilöitä kenen kanssa jutella. Olen kyllä onnistunut saamaan pari juttukaveria sieltä, mutta tämä rupesi eniten painamaan mieltäni. Tämä juttu painui jonnekkin syvälle maan alle, ja vaikuttaa hyvin itsestään selvältä, että hän ei edes halua jutella minulle.
Miten tässä tulisi edes toimia? Itse en tiedä miten tässä tilanteessa tulisi menetellä. Kuten aikasemmin jo mainitsin. Tunnen itseni aina vain yksinäisemmäksi ja yksinäisemmäksi, kun näen, että jos tämänlainen jutteli aiheuttaa tuonlaisen reaktion, niin miten itse tulisin ikinä edes löytämään ketään joka jaksaisi kuunnella minua?
Tykkään nykyään puhua paljon. Olen aloittanut aivan uuden sivun tänä vuonna omassa elämässäni ja tuntuu, että asiat alkavat vihdoinkin saada uutta valoa. Mutta silti tunnen itseni yksinäiseksi. Yritän ja yritän aina olla mahdollisimman mukava uusille tuttavuuksille, jotta ne edes vaikka tervehtisivät kun kävelisivät vastaan.
Tämä on todella pitkä teksti ja itsekin hämmästelen nyt, kuinka olen saanut näin paljon tekstiä kerralla aikaan. Mutta jos tosiaan jaksoit nähdä vaivan lukeaksesi tänne asti, niin kerro, mitä tein väärin. Yritän etsiä vastauksia täältä, kun niitä en yksinkertaisesti saa itse oivallettua. Haluaisin niin kovasti saada uusia kavereita, mutta joskus tuntuu että olen umpikujassa.
Kuten kaikki muutkin täällä foorumilla, itsekin tunnen olevani yksinäinen. Kaikki haluaisivat varmasti löytää jonkun, jolle jutella omasta päivästään, kysellä kuulumisia ja ihan vaan muuten rupatella tärkeistä ja vähemmän tärkeistä asioista, minä mukaanlukien.
Olen 23 vuotias mies Helsingistä. Viime vuonna tajusin oman tilanteeni, kun aloin kiinnittämään huomiota muiden kaverieni sosiaalisiin tilanteisiin ja erilaisiin suhteisiin. Heistä moni on löytänyt itselleen tyttöystävän tai vähintäänkin yhden illan suhteita (tosin nämä yhden illan suhteet ei kiinnosta minua lainkaan) ja se sai minut tuntemaan itseni piirin ulkopuoliseksi. On tavallaan mukavaa kuulla, kuinka ihanaa on olla oman kumppaninsa kanssa ulkona ja viettää aikaa hänen kanssaan. Itselläni ei ole ollut ketään vuosiin ja olen kyllä onnellinen toisten puolesta, mutta näistä asioista kuuleminen satuttaa todella pahasti, kun tunnen että en tulisi ikinä löytämään ketään itselleni. Seurustelin viimeksi 15 vuotiaana, mutta sekin kaatui ryminällä alas. Siitä sitten alkoi se "syöksykierre", josta olen yrittänyt päästä pois.
Olen ollut hyvin vähän aikaa sitten todella ujo ja pelkäsin paljon sosiaalisia tilanteita kiinnostavien ihmisten kanssa. Olin aivan uskomattoman epävarma kaikesta ja oli todella vaikeaa jutella mukavien tyttöjen kanssa, koska en tiennyt edes mistä keskustella. Kaikki, kenen kanssa juttelin tai muuten olin tekemisissä, tavalla tai toisella jätti minut sitten aikanaan huomioimatta. Koin itseni tuolloin todella huonoksi ihmiseksi, kärsin masennuksesta ja tunsin olevani rikki sisältä. Jotain minulta puuttui.
1,5 vuotta sitten aloin miettimään omaa tilannettani ja mietin todella ankarasti, että mikä saisi tämän kaiken muuttumaan. Löysin sen pienen valon säihkeen sisältäni ja tunsin, että kyllä tässä elämässä on vielä jotakin, jota varten kannattaa nähdä vaivaa. Olen tehnyt todella paljon töitä voittaakseni masennuksen, saadakseni itsetuntoni ja itsevarmuuteni takaisin ja nyt, tällä hetkellä tunnen, että se on vihdoin tuon yhden avaamattoman oven takana.
Olen nyt tässä ja yritän etsiä jotain, joka jaksaisi jutella niitä näitä. Mutta mistä niitä loppujen lopuksi löytää? Olen etsinyt joka puolelta, mutta kun juttelen ujojen henkilöiden kanssa, he lopuksi alkavat karttaa minua ja eivät enään edes tervehdi.
Koulussa oli pari kk sitten eräs koe. Menin sitten istumaan penkille ja siinä istui samaa kurssia käyvä, todella mukava tyttö. Itse en edes uskaltanut keskustella, koska en tiennyt edes miten sitä aloittaa.
Hän sitten alkoi keskustelemaan minulle. Huomasin, että rupesin puhumaan todella paljon, ( siitä on nykyään tullut enemmänkin tapa ) koska nämä ovat niin uusia kokemuksia minulle. Siitä meni sitten pari päivää, kunnes syystä tuntemattomasta, hän ei enään ottanut katsekontaktia minuun, saati edes tervehtinyt.
Mitä tein väärin? Olenko jotenkin semmoinen henkilö, jonka seura tekee epämukavaksi? Minulla rupesi heräämän niin paljon kysymyksiä omasta käyttäytymisestä, että aloin epäilemään jo uusien ystävien saamista mahdottomaksi. Tarkoitan siis sitä, että olisi kiva kun koulussa olisi edes joitakin henkilöitä kenen kanssa jutella. Olen kyllä onnistunut saamaan pari juttukaveria sieltä, mutta tämä rupesi eniten painamaan mieltäni. Tämä juttu painui jonnekkin syvälle maan alle, ja vaikuttaa hyvin itsestään selvältä, että hän ei edes halua jutella minulle.
Miten tässä tulisi edes toimia? Itse en tiedä miten tässä tilanteessa tulisi menetellä. Kuten aikasemmin jo mainitsin. Tunnen itseni aina vain yksinäisemmäksi ja yksinäisemmäksi, kun näen, että jos tämänlainen jutteli aiheuttaa tuonlaisen reaktion, niin miten itse tulisin ikinä edes löytämään ketään joka jaksaisi kuunnella minua?
Tykkään nykyään puhua paljon. Olen aloittanut aivan uuden sivun tänä vuonna omassa elämässäni ja tuntuu, että asiat alkavat vihdoinkin saada uutta valoa. Mutta silti tunnen itseni yksinäiseksi. Yritän ja yritän aina olla mahdollisimman mukava uusille tuttavuuksille, jotta ne edes vaikka tervehtisivät kun kävelisivät vastaan.
Tämä on todella pitkä teksti ja itsekin hämmästelen nyt, kuinka olen saanut näin paljon tekstiä kerralla aikaan. Mutta jos tosiaan jaksoit nähdä vaivan lukeaksesi tänne asti, niin kerro, mitä tein väärin. Yritän etsiä vastauksia täältä, kun niitä en yksinkertaisesti saa itse oivallettua. Haluaisin niin kovasti saada uusia kavereita, mutta joskus tuntuu että olen umpikujassa.
Vastaukset 19
Vanhimmat
Jospa se muija luuli, että sä yrität pokata sen ja sen ei halunnut enää mennä pidemmälle.
Noista naisista koskaan tiedä. :/
Hyvin todennäköistä, että kävi juurikin noin. Jos todella yritit pokata tai lähteä virittelemään joltain muulta kuin kaveri pohjalta, niin sen yleensä haistaa aika helposti. Varsinkin miehistä. On tietysti mahdollista että halusit olla vaan kaveri, mutta moni ihminen ei sitä mahdollisuutta ota huomioon.
Ei kukaan tervejärkinen mies halua päätyä kaveripojaksi jolle naiset tilittää heidän renttu poikaystävistään.
Jospa se akka on varattu ja kenties mustasukkainen poikakaverikin vielä
kirjoituksen ja en tiedä mitä teit väärin, tuskin mitään. Olen jo vanhempi nainen ja ollut todella ujo aina. Koen sosiaaliset suhteet vaikeiksi vaikka mulla onkin perhe ja sen mukana joitain tuttuja. Kun menen töihin(olen siis pätkätyöläinen), niin ikinä en pääse työporukoihin mukaan. Ei mulle kukaan paria sanaa enempi sano. Ja kun itse on hiljainen niin eipä siitä mitään oikeen tule.
Olen ollut koulussa kiusattu jollain tavalla... hyljeksitty. Kukaan ei juuri mun seuraa kaivannut. Sama toistuu siis nykyään töissä. Olen huomannut että kotielämässäkin olen aika yksin, jos jonnekin haluaisin mennä, täytyy mennä yksin. Ei ole ketä pyytää mukaan.
Jonkinverran olen alkanut pelätä ihmisiä ja jos jonkun kanssa jotain juttua tuleekin, niin äkkiä se loppuu...tulee joku toinen siihen ja juttukaveri kääntyy toisen puoleen. Minäkin koitan olla mukava kaikille ja kiltti...mutta en vissiin ole kiinnostava.
Olen ollut myös toista vuotta masentunut.. terapia auttoi kyllä poistamaan ongelmia, mutta ne jossain määrin palaavat aina takaisin. Haluaisin myös kavereita mutta en vaan löydä. Ketään vanhoja kavereitakaan ei juuri kiinnosta mun jutut.
Itse kun jo keski iässä, niin miettii että menee kai se näinkin...tuli vaan surku sun tilannetta kun olet niin nuori vielä.....
Se sen tekee.
olen samassa tilanteessa oleva 20 vuotias tyttö. ja olen miettinyt sitä. etä jos on liian kiltti? yrittää miellyttää kaikkia mutta eihän se niin voi olla .. en tiedä olen aika toivoton ja masentunut, yksinäinen. en ole saanut uusia kavereita sitten kun tulin ylä asteelle
Itse yritän kyllä olla mukava muille, mutta voiko se johtaa siihen, että ne katsovat sitten vinoon? Uusia kavereita haluaisin kyllä tosi paljon, mutta ongelma on se, että en tiedä miten niitä oikeen saisi.
Rupes oikeen naurattamaan kuinka surullinen tilanne mulla on. Mietiskelin hieman taaksepäin ja tajusin (taas), että miksi mulla on edes puhelin? Ei mulle kukaan soita tai tekstaa, saati edes facebookissa moikkaa. (Ja sitä kutsutaan vielä sosiaaliseksi mediaksi). Kerran tai kaks viikossa tulee puhuttua puhelimeen, mutta muuten se tuntuu olevan aivan turha kapistus. Joskus ihmettelen miten paljon monet muut näpyttelevät puhelimensa kanssa.
Ainoa asia mikä saa mut pois edes hetkeksi siitä masentuneisuudesta ja yksinäisyydestä on se, että lähtee ihan vaan kävelemään kaupunkiin ihmisten keskelle. Tekemään jotain aivan pieniä ostoksia, jotta saisi edes jonkinlaisen syyn lähteä sinne. Sillon ei tunnu niin pahalta, kun tuntuu että "tekee" jotain.
Sitten on erilaiset treenit ja harjoitukset missä on myös erilaisia ihmisiä joille jutella, mutta ne ovat olleet joulutauolla.
Turhalta purnaamiseltahan tää nyt kuullostaa tai vaikuttaa, mutta ei ole oikeen muutakaan paikka minne avautua, mutta missä kumminkin on "samanlaisia" ihmisiä, kuten minä.
Mikään purnaaminen koskaan turhaa ole, sitähän varten tämä foorumi on täällä olemassa.
Parempaa jatkoa toivotellen! :)
ja huomaan ettei mua huomioida, mut se voi olla siiitä et jos omasta mielestä juttelee oikeita asioita mut ihmiset näkee et on tyhmä, eli pitäis olla joka asiassa järkevä ja pilke silmäkulmassa.. oon huomannu sen et ihmiset vihaa jos on vähän "tyhmä" tai siis ehkä lapsellinen
jo löytänyt jotain hyvää elämästäsi. Se on hienoa. Olen joskus miettinyt samaa mistä löytää ihmisiä jotka haluavat keskustella mistä tahansa. Täytyy kyllä sanoa että on vaikeata vaikka keinoja ja harrastuksia on paljon minkä kautta voisi löytää edes keskustelukumppanin.
Itse olen naimisissa ja minulla on keskustelukumppani kotona, mutta välillä kaipaan muitten ihmisten seuraa. Mistä heitä löytää, koska olen kiinnostunut erityisesti mystiikasta, toki myös kaikesta mitä on koska kaikki asiat ovat yhteydessä toisiinsa.
Ei muuta kuin perustamaan keskustelukerho jossa jokaisella on okeus ja jokaisen annetaan puhua siitä mitä hänellä on mielessä. Ja kohta lähden kaupungille ostoksille :)
Niin itse olen sitä mieltä että Yksinäisyys- käsite on hyvin laaja. Olet ns. Parisuhdeyksinäinen. Se on oikeutettu tila ja minä hyväksyn sen, kaikki tosin eivät. Kyse tässä Yksinäisyys palstassa on tyydyttämätön vastaus eksistentiaaliseen kriisiin. "Eat me now, I am ATM!"- tyyppi kutsuu yksinäisyyttä vain miesten ongelmaksi, mutta tieteellisesti se ulottuu kaikkiin eri sprekteihin. Vastausta voitte löytää vaikka Dr.Philin kirjasta "Real Life", jossa on tuhdin luvun verran pohdintaa ja ratkaisuja.
Itse en henk. koht haluaisi olla naimisissa, koska jos olisin, niin olisin kuin kultakala: Onnellinen mutta tylsä. Nainen sammuttaa taiteilijan palon, innon ja särmän. Eli siis nainen sammuttaa taiteilijan liekin. Kun liekki roihuaa, on silloin onnellinen tietyllä tavalla, mutta tosin ilman naista. Kun taas on naimisissa, on kultakala, mutta ilman synkkyyden ja pimeyden tuomaa uhmaa ja tunnelmaa. Itse haluaisin ensin elää noin kymmenkunta vuotta taiteilijana, jonka jälkeen voisin alkaa rakentamaan taviselämää.
Loppujen lopuksi kaikki plussat ja miinukset laskettuna yhteen, ovat sinkkuus ja naimisissa oleminen edut ja haitat mukaanlukien tasavahvoja. Yksinäinen viettää jossain määrin tunnelmallisempia iltoja omissa oloissaan, kun taas rakkaus kantaa sinä heikkona hetkenä. Mutta naimisissa ollessa tulisi olla aina hyvällä tuulella ja toisaalta taas puolison mökötys voi tuoda vain pahaa oloa.
Pähkinänkuoressa: Jokainen ansaitsee rakkautta ja jokainen sitä lopulta kokee. Vain se 2% kura ei saa rakkautta osakseen, mutta heillä on tukiverkostot ja elämänmyönteisyys puolellaan. Heidät luonnonvalinnalla eristetään geenipoolistamme. Sinkkuna voit elää huolettomasti. Naimisissa taas elät niinkuin kaikki muutkin.
Jos olet jossain koulussa, eikö siellä ole mitään harrastusryhmiä? Monissa kouluissahan on. Mene mukaan johonkin vapaa-ajan toimintaan. Naisena en oikein osaa neuvoa miehiä, mistä he löytäisivät kavereita. Tuntuu, että miehet eivät osaa eivätkä halua etsiä kavereita samoilla tavoin kuin naiset. Itse olen etsinyt kavereita esim. netistä ja löytänytkin siten.
Oletko kiinnostunut lätkästä tai futiksesta? Netin keskustelupalstoilta kuten Jatkoaika-sivustolta tai Futisfoorumista voisi löytyä juttuseuraa, jota voisi ehkä tavata joskus livenäkin.
Tuosta koulussa tapaamastasi tytöstä tuskin kannattaa vetää mitään yleisiä johtopäätöksiä. Hän ehkä kaipasi juttuseuraa juuri sillä hetkellä mutta ei tunne tarvetta tutustua paremmin. Syy voi olla vaikka se, että hän seurustelee. Ei sen syyn tarvitse johtua sinusta. Ajattele mieluummin niin, että mukavaa, kun kerrankin joku tuntematon alkoi jutella kanssasi.
kuulostaa melkein yhtä tehokkaalta kuin sanoisit masentuneelle että "piristy"
http://www.lifesucks.info/
Niin, mikä on oma neuvosi AP:lle? Itse yritin auttaa vastauksellani, sinun vastauksesi ei auttanut ketään. Ja jos olet päättänyt, että life sucks, niin sillehän ei voi kukaan yhtään mitään.
Harrastuksista lähdinkin aivan aluksi liikkeelle. Olen nyt yli vuoden harrastanut kontaktilajeja, jotta pääsisi siitä yksinäisyydentunteesta ja anti-sosiaalisuudesta. Se oli oikea ratkaisu, koska tunnen jo itseni varmemmaksi kuin aikaisemmin.
Nykyään viikot menee ihan mukavasti, kun on kaikenlaista tekemistä arkisin, mutta viikonloput ovat kaikkein pahimpia, koska en tiedä lainkaan mitä tekisin. Kavereita ei juurikaan hirveästi enään ole ja kaikki viikonloput olen tavallaan "tyhjän panttina" - yksin -.
Viikonloput menee yleensä haikaillessa kaikenmaailman asioita ja miettiessä "mitä jos" olisin tehnyt joskus näin, olisiko asiat silloin paremmin?
Joskus mietin tilannetta ja en tiedä pitäisikö itkeä vaiko nauraa. Tää tyhjässä nyhjääminen ja itse yksinäisyyden tunne on se kaikkein pahin, mikä tulee aina viikonloppuisin.
Jos ei ole treenejä, ei ole viikonloppuisin yhtään mitään. Joskus sitä kattoo ikkunasta ja miettii kuinka "vanhoina hyvinä aikoina" oli paljon kavereita ja pyörittiin ulkona pienissä porukoissa.
Nykyään kaikki kaverit käyttää pilveä, popsii pameja ja ties mitä muita lääkkeitä, synteettisistä puhumattakaan, ja istuu neljän seinän sisällä.
Ite haluaisin nauttia elämästä ja mennä ulos, mutta yksin se tuntuu olevan aivan typerää. Tuntuu, ja jotenkin näyttää, hölmöltä lähteä yksin kävelemään ulos, kun näkee paljon toisia ihmisiä, kenellä on joku jonka kanssa jutella ja tehdä jotain, mutta silti lähden. No sen takia ainakin, että ei tunnu hirveesti olevan muutakaan tekemistä.
Kai sitä toivoo, että jokin ihme tapahtuisi, vaikka sattumalta tapahtuu jotain, mikä johtaisi uusiin tuttavuuksiin.
Hei, olet oikealla tiellä ja oikeaan suuntaan menossa! Välillä matkanteko vaan voi olla vaivalloista. Tosi hyvä juttu, että jaksat urheilla ja pitää fyysisestä kunnostasi huolta. Jos viikonloput tuntuvat tyhjiltä, mene mukaan eurosinkkujen toimintaan: http://eurosinkut.net/
Eurosinkuista löydät eri-ikäisiä sinkkuja, miehiä ja naisia, joiden kanssa voit käydä baarissa, matkoilla tai mitä tahansa. Uskon, että varmasti löydät seuraa, jos vain menet mukaan ja juttelet ihmisille. Ja unohda ne vanhat kaverisi, jotka vetävät jotain huumeita. Sun elämäsi on tuhat kertaa paremmalla tolalla kuin niillä.
Kovin tuttu tunne minullekkin tuo mistä viestissäsi puhuit!
Olen myös yksinäinen ei ole kavereita saatikka elämänkumppania..
Olisihan se kiva löytää joku mutta mistä? Sosiaalisuus ja puhetaito ne ovat nykypäivänä valttia ei mikään syrjäänvetäytyminen ja kuuntelu.
Umpikujassa ollaan eikä ulospääsyä näy.
Terve kaikille, olen pikkuisen päälle 40v.mies ,olen naimisissa mutta tunnen itseni tosi yksinäiseksi, olen miettinyt itsestäni löytäneitäni ongelmia eli olen ujo ja tällä hetkellä alkoholiongelma ? . Aijemmin elämässäni oli sekä mies että nais ystäviä joiden kanssa pystyin puhuun melkein mistä vaan samoin kun he pysyivät puhuun minulle . Sen verran tiedän että aikoinaan asuttiin ok talossa vuokralla jossa oli talli missä rakennella kaikennäköistä sitten jouduimme lähtemään asunnosta koska se myytiin eikä meillä ollut rahaa ostaa taloa muutimme kerrostaloon jossa ongelmat alkoi kun ei ollut sitä tallia missä rakennella kaikennäköistä (autoja ja mp projekteja) silloin astui kuvioihin alkoholi jolla täytin sen tekemättömyyden ,olen juonut todella usein nyt noin 8vuotta , olen yrittänyt etsiä tallia vuokralle mutta ei ole löytynyt en voi muuta sanoa kun kerrostalossa asuminen on syvältä p....ä . Toivoisin tulevaisuudessa pääseväni alkoholista eroon ja saada ystävän tai ystäviä sekä voitta ton ujouden , anteeksi kirjoitus virheeni ja sekava kirjoitukseni (alkoholin syytä), toi yksinäisyys kalvaa todella mieltäni.
p.s Toivon kaikkea hyvää teille vilpittömästi