Pelkään pahoin, että olen putoamassa kaikesta normaali-ihmisten elämästä pelkojeni takia. Olen jo pudonnut ikäisteni joukosta koen heidän elävän maailmassa jota en ymmärrä.
Olen tällä hetkellä 22 pian täytän 23 vuotta sosiaaliset tilanteet ja tilanteet joissa "en tiedä 100% varmuudella kuinka toimia" ovat olleet painajaisia n. kymmenen vuoden ajan. Pohjimmiltani olen sosiaalinen ja puhelias ihminen, sitä on luultavasti monen vaikea ymmärtää, koska pelot ja jännitys aiheuttavat täydellistä lukkoon menemistä.
En ole koskaan ollut palkkatöissä, en ole käynyt lääkärissä täysi-ikäisyyden jälkeen (vaikka olisi ollut tarvetta en myöskään hammaslääkärissä), takana muutama keskeytynyt koulu. Syy? pelkään niin paljon ja monenlaisia asioita, että joku asia muodustuu ylitsepääsemättömäksi, kun en osaa tajua tai tiedä mitä sanoa ja pakenen. Edes raha puute ei aja mihinkään mieluummin yleensä olen syömättä, tai syön mitä saan, kun hoidan asian joka pelottaa.
Soittaminen on yleensä pahinta.
Viimeisen parin vuoden aikana, olen ollut muutamassa lyhyessä koulutuksessa, mutta pääasiassa työharjoitteluissa (en saa muuten mitään tukia). Ja nimenomaan olen ollut koko ajan, myös kuumeessa ja mahataudissa en osaa toimia sairaspoissa olo asioissa, joten menen paikalle väkisin ja kärsin. Olen ollut hyvin onnellinen, että en ole sairastanut mitään sellaista etten olisi saanut sitä jotenkin peitettyä tai puheillani lievennyttyä.
En omista ajokorttia (ilmeisestä syystä), en osaa käyttää yleisiä kulkuneuvoja(poikkeuksena juna)= Kävelen/pyöräilen ihan älyttömiä matkoja. Valehtelen ihmisille yleensä, että teen sen omasta halustani.
Jos unohtaisin avaimet kotiin, luultavasti nukkuisin ulkona, jos kukaan läheinen ei pystyisi auttamaan(luultavasti kävisi jos unohtaisin puhelimen kotiin). Pelkään ihan hillittömästi, että näin tapahtuu.
Häpeän ihan hillittömästi elämäntilannettani enkä halua kenellekkään siitä puhua. Avomies toimitti jossain vaiheessa osastohoitoon, kun en suostunut tulemaan ulos kämpästä. Kävin sen jälkeen jopa terapiassa, mutta homma kaatuui siihen, että en tullut paikalle tarpeeksi moneen kertaan ja lopulta en uskaltanut ollenkaan. Miksi en mennyt paikalle= lääkkeet loppu, reseptien uusiminen vieras asia pelotti, avomies ei pystynyt viemaan olisi pitänyt mennä bussilla en mennyt, en uskaltanut ilmoittaa menemisestä työharjoittelu paikaa en ehtinyt, olisi pitänyt soittaa ja ilmoittaa ettei pääse paikalla pelotti en soittanut.
En edes uskalla puhua terapeuteile sun muille koskaan, tästä tarpeeksi laajasti hävettää niin hevetin paljon.
Säälin avomiestäni ja äitiäni useimmiten vaadin heiltä enemmän, kuin keskiverto 2-vuotias. Tarvitsen jonkun pienen asian hoitamiseen kahden viikon kannustukset seikkaperäiset ohjeet, kyydin ja mahdollisesti autossa itkemis aikaa.
Tiedän asioiden helpottavan, kun niitä vain tekee. Niin on käynyt monen asian kohdalla. Hain taas kouluun luultavasti en pääse olen samaiseen koulutukseen hakenut jo niin monta kertaa, että en edes puhu siitä muille. Aina silti toivon, töiden hakeminen tuntuu lähes ylitsepääsemättömältä, kun ei ole kokemusta eikä koulusta ei niitä edes saa. En edes osaa hakea, miten tällä itsetunnolla edes yrittää itseänsä kehua en osaa sanoa itsestäni mitään positiivista. Tuntuu pahalta, koska olen melkeimpä varma että suurin osa minut tuntevista ihmisestä pitää minua laiskana ja tyhmänä. En pelkää itse työtä työharjoitteluissa olen pärjännyt hyvin, koska yritän ihan helvetin paljon tulla hyväksytyksi joten teen kaiken minkä vain osaan ja saan.
Avomies toivoo lasta minä toivon kuolemaa. Pinnistelen tälä hetkellä koska en halua myöntää läheisilleni, että taas ollaan romahtamisen partaalla. Ovat taas olleet niin ylpeitä, kun nyt menee jo niin hyvin ja kyllä se siitä jne.. Haluisin vain kovasti vain olla normaali ikäiseni ilman valehtelua, ympäripyöreitä vastauksia ja ihmisten välttelyä.
Olen monesti ajatellut, että hommaisin itseni vankilaan alkaisin juomaan tai käyttämään huumeita. Yleensä sellainenkin tuntuu normaalimmalta ja hyväksyttävämmältä.Olisi edes ystäviä joitten kanssa joskus voisi puhua näistä.
Istuin eilen 4 tuntia kirjastossa ja tunnin sen ulkopuolella pakkasessa. 10km kotiin ja puoli km perhetutulle jonka luo normaali järkinen olisi mennyt. Minä istuin ja odotin josko mies muistaa että menen kyseiseen paikkaan jos akku on puhelimesta lopussa eikä minua löydy mistään.
Joulu tulee rahat on loppu ja taas pitäisi alkaa keksiä mitä seuraavaksi haluaa leikkiä että saa jostain rahaa. Anteeksi en edes kaipaa kommentteja, kunhan tätä sai ulos edes jonnekkin.
Olen tällä hetkellä 22 pian täytän 23 vuotta sosiaaliset tilanteet ja tilanteet joissa "en tiedä 100% varmuudella kuinka toimia" ovat olleet painajaisia n. kymmenen vuoden ajan. Pohjimmiltani olen sosiaalinen ja puhelias ihminen, sitä on luultavasti monen vaikea ymmärtää, koska pelot ja jännitys aiheuttavat täydellistä lukkoon menemistä.
En ole koskaan ollut palkkatöissä, en ole käynyt lääkärissä täysi-ikäisyyden jälkeen (vaikka olisi ollut tarvetta en myöskään hammaslääkärissä), takana muutama keskeytynyt koulu. Syy? pelkään niin paljon ja monenlaisia asioita, että joku asia muodustuu ylitsepääsemättömäksi, kun en osaa tajua tai tiedä mitä sanoa ja pakenen. Edes raha puute ei aja mihinkään mieluummin yleensä olen syömättä, tai syön mitä saan, kun hoidan asian joka pelottaa.
Soittaminen on yleensä pahinta.
Viimeisen parin vuoden aikana, olen ollut muutamassa lyhyessä koulutuksessa, mutta pääasiassa työharjoitteluissa (en saa muuten mitään tukia). Ja nimenomaan olen ollut koko ajan, myös kuumeessa ja mahataudissa en osaa toimia sairaspoissa olo asioissa, joten menen paikalle väkisin ja kärsin. Olen ollut hyvin onnellinen, että en ole sairastanut mitään sellaista etten olisi saanut sitä jotenkin peitettyä tai puheillani lievennyttyä.
En omista ajokorttia (ilmeisestä syystä), en osaa käyttää yleisiä kulkuneuvoja(poikkeuksena juna)= Kävelen/pyöräilen ihan älyttömiä matkoja. Valehtelen ihmisille yleensä, että teen sen omasta halustani.
Jos unohtaisin avaimet kotiin, luultavasti nukkuisin ulkona, jos kukaan läheinen ei pystyisi auttamaan(luultavasti kävisi jos unohtaisin puhelimen kotiin). Pelkään ihan hillittömästi, että näin tapahtuu.
Häpeän ihan hillittömästi elämäntilannettani enkä halua kenellekkään siitä puhua. Avomies toimitti jossain vaiheessa osastohoitoon, kun en suostunut tulemaan ulos kämpästä. Kävin sen jälkeen jopa terapiassa, mutta homma kaatuui siihen, että en tullut paikalle tarpeeksi moneen kertaan ja lopulta en uskaltanut ollenkaan. Miksi en mennyt paikalle= lääkkeet loppu, reseptien uusiminen vieras asia pelotti, avomies ei pystynyt viemaan olisi pitänyt mennä bussilla en mennyt, en uskaltanut ilmoittaa menemisestä työharjoittelu paikaa en ehtinyt, olisi pitänyt soittaa ja ilmoittaa ettei pääse paikalla pelotti en soittanut.
En edes uskalla puhua terapeuteile sun muille koskaan, tästä tarpeeksi laajasti hävettää niin hevetin paljon.
Säälin avomiestäni ja äitiäni useimmiten vaadin heiltä enemmän, kuin keskiverto 2-vuotias. Tarvitsen jonkun pienen asian hoitamiseen kahden viikon kannustukset seikkaperäiset ohjeet, kyydin ja mahdollisesti autossa itkemis aikaa.
Tiedän asioiden helpottavan, kun niitä vain tekee. Niin on käynyt monen asian kohdalla. Hain taas kouluun luultavasti en pääse olen samaiseen koulutukseen hakenut jo niin monta kertaa, että en edes puhu siitä muille. Aina silti toivon, töiden hakeminen tuntuu lähes ylitsepääsemättömältä, kun ei ole kokemusta eikä koulusta ei niitä edes saa. En edes osaa hakea, miten tällä itsetunnolla edes yrittää itseänsä kehua en osaa sanoa itsestäni mitään positiivista. Tuntuu pahalta, koska olen melkeimpä varma että suurin osa minut tuntevista ihmisestä pitää minua laiskana ja tyhmänä. En pelkää itse työtä työharjoitteluissa olen pärjännyt hyvin, koska yritän ihan helvetin paljon tulla hyväksytyksi joten teen kaiken minkä vain osaan ja saan.
Avomies toivoo lasta minä toivon kuolemaa. Pinnistelen tälä hetkellä koska en halua myöntää läheisilleni, että taas ollaan romahtamisen partaalla. Ovat taas olleet niin ylpeitä, kun nyt menee jo niin hyvin ja kyllä se siitä jne.. Haluisin vain kovasti vain olla normaali ikäiseni ilman valehtelua, ympäripyöreitä vastauksia ja ihmisten välttelyä.
Olen monesti ajatellut, että hommaisin itseni vankilaan alkaisin juomaan tai käyttämään huumeita. Yleensä sellainenkin tuntuu normaalimmalta ja hyväksyttävämmältä.Olisi edes ystäviä joitten kanssa joskus voisi puhua näistä.
Istuin eilen 4 tuntia kirjastossa ja tunnin sen ulkopuolella pakkasessa. 10km kotiin ja puoli km perhetutulle jonka luo normaali järkinen olisi mennyt. Minä istuin ja odotin josko mies muistaa että menen kyseiseen paikkaan jos akku on puhelimesta lopussa eikä minua löydy mistään.
Joulu tulee rahat on loppu ja taas pitäisi alkaa keksiä mitä seuraavaksi haluaa leikkiä että saa jostain rahaa. Anteeksi en edes kaipaa kommentteja, kunhan tätä sai ulos edes jonnekkin.
Vastaukset 1
Vanhimmat
http://keskustelu.suomi24.fi/node/9215153 tässä linkki mistä voi löytyä apuja