Olen 26-vuotias ja käynyt elämässäni läpi monen vuoden terapian.Äitini teki lapsena elämästäni helvettiä, hän musersi isäni miessuhteillaan joka lopulta kuoli viinaan. Isäni oli hyvin herkkä. Äitini on narsistin täydellinen kuva, manipuloiva, täysin kritiikkiä kestämätön koko perheen terrorisoija. Kaikki pyörii äitini ympärillä ja äitini pelossa. Niin pyöri minun aikanani ja parasta kaikista nyt äidillä on uusiperhe ja uusi pieni lapsi mitä tuhota miehen puolelta. Lapsi on nyt 9-vuotias ja ollut äitini elämässä nyt 2-3 vuotta, "oikea" äitini alkaa hieman jo näkyä alkuajan esittämisen jälkeen, hän alkaa luisua samaan terroriin kuin minun aikanani. Ulospäin kaikki vaikuttaa tietysti "upealle" ja "ylionnelliselle" vaikka sisältä kaikki on mätää, räjähdysherkkää ja pimeää. Äiti saa raivokohtauksia jos joku esim. tuntee negatiivisia tunteita eivätkä esiinny hänen näytelmässään hänen haluamalla tavalla.. Lapsi yrittää jatkuvasti mielyttää, stressaa jne koska pelkää kaiken kaatavaa räjähdystä. Miestä kohdellaan taas "Sinä et ole mies, kaikki muut miehet ovat parempia ja uhkauksilla pettämisestä". Terapiani aikana uskalsin ensi kertaa aikuisiässä kertoa äidille mitä ajattelin, kiltisti ja "siloitellusti" mutta uskalsin, se johti 2 vuoden välirikkoon jonka jälkeen äiti otti yhteyttä ja sama näytelmä jatkui taas. Ajatteline ttä noh, minulla on vain tämä perhe niin kai sitten kestän.
Äiti elää nyt lapsuuttani uudestaan ja yrittää suorittaa perheen niin etteivät kulissit kaadu ja kaikki menee tällä kertaa hänen täydellisen näytelmän mukaan.
Jos menen käymään äidilläni hän korostaa sitä miten upea suhde hänellä on uuteen lapseen, miten muut äidit ovat paskoja, lapsen äiti on täysi paska ja hän on maailman täydellisen hän harrastaa lapsen kanssa ja leipoo ja on "kodin hengetär".
Lapsuudestani no jäänyt mieleen vain itkevä ryyppäävä isä, yksinäisyys ja se että istun yksin leipäveitsen kanssa eteisessä peläten että joku tulee asuntoon koska olin aina yksin kotona.
Nyt äiti joten "korjaa" virheitään ja tekee "parempaa" lasta. Kuulun silti vielä osana hänen näytelmäänsä koska täytyyhän muille näyttää miten hän on kasvattanut hänen ansiostaan menestyvän lapsen näillä "kotihengetär" taika kyvyillään.
Huomaan myös että olen alkanut tuntea inhon tunteita tätä uutta lasta kohtaan, kun istun heidän kanssa samassa pöydässä ja he esittävät tätä "paras äiti , paras lapsi, meillä on niin hauskaa" näytelmää tunnen vain syvää inhoa heitä kohtaan.
Tiedän tunteeni olevan sen pienen tytön tunteita joka on jätetty yksin, lapsi on silti syytön tähän.
En pidä äitiini paljon yhteyttä koska ahdistun asiasta, äitini vaatii että saisin jo lapsia ja lähettelee viestej'ä että "hankkikaa lapsia".
En uskalla hankkia lasta koska pelkään olevani samanlainen kuin äitini ja toiseksi tiedän että välimme katkeaisivat kokonaan kun hankkisin lapsen. Pelkään myös silloin että äitini usuttaa lastensuojeluviranomaiset jne perääni jos sanoisin etten halua häntä elämääni.
Uraani koskevissa asioissa äitini on tehnyt ns. "yllätyksiä" joissa hän on esin pamahtanut minulle tärkeissä tapahtumissa paikalle ja nostanut suuren metelin siitä miten minä olen hänen tyttärensä ja hän on minun äitini. Hän on yrittänyt aina saada katseensa itseensä,
Kerran kun vahingossa kesken "uusi upea perhe" esitystä äitini alkoi rakoilemaan, hän sai kohtaukset ja lapsi kertoi mniulle jälkeenpäin että "aina se huutaa ja sekoaa ja miten se pelottaa" kohtasin äitini, kerroin hänelle miltä se lapsesta tuntuu ja pelostani että äiti tekee saman asian uudelle lapselle kuin minulle. Tämän äiti käänsi minua vastaan, usutti uuden miehensä kimppuuni koska olin "loukannut äitiä" ja sai minut tuntemaan hyvin ulkopuoliseksi ja ahdistetuksi.
Mies on taas niin ressukka ja alistettu että äidin mukaan tämä " riehuminen jne on oikeutettua ja mies ymmärtää sen koska työ on niin raskasta".Äitini riehuessa menen usein itse tyystin rauhalliseksi.
Yritän olla lapselle nyt läsnä jos hän tarvitsee apua, minulla ei ollut ketään mutta taistelen inhon tunteita vastaan. Lapsi on materialistinen ja siivoushullu. Hän huomauttelee jos jätän vaikka kupin pöydälle ja jatkuvasti "naljailee" niinkuin äitinikin. Näen hänessä välillä pienen kopion äidistäni.
Onko ainut ratkaisu vain loppujen lopuksi katkaista välit? Uskallanko koskaan hankkia omia lapsia?
Tiedän että kun hankin joskus oman lapsen äitini haluaa tuhota sen ja tuhota perheeni jos hän ei pääse määräämään asioistam hän varmasti usuttaisi lastensuojeluviranomaiset kimppuuni ja tekisi elämästäni helvettiä. Ulkomaailmalle hän on "täydellinen" uranainen ja perheenäiti jolla ei koskaan ole ollut mielenterveys ongelmia, jos hän alkaisi väittämään minusta, mielenterveyshistorian omaavasta tyttärestään etten osaa hoitaa lasta varmasti viranomaiset uskoisivat häntä. . Hänellä ei ole ystäviä kuin sellaisia ihmisiä joita hän voi haukkua ja tuntea parenmuutta.
Onko kellään kokemusta ns. vanhasta "epäonnistuneesta" lapsesta ja uusio perheestä?
Kiitos jos joku jaksaa vastata
Äiti elää nyt lapsuuttani uudestaan ja yrittää suorittaa perheen niin etteivät kulissit kaadu ja kaikki menee tällä kertaa hänen täydellisen näytelmän mukaan.
Jos menen käymään äidilläni hän korostaa sitä miten upea suhde hänellä on uuteen lapseen, miten muut äidit ovat paskoja, lapsen äiti on täysi paska ja hän on maailman täydellisen hän harrastaa lapsen kanssa ja leipoo ja on "kodin hengetär".
Lapsuudestani no jäänyt mieleen vain itkevä ryyppäävä isä, yksinäisyys ja se että istun yksin leipäveitsen kanssa eteisessä peläten että joku tulee asuntoon koska olin aina yksin kotona.
Nyt äiti joten "korjaa" virheitään ja tekee "parempaa" lasta. Kuulun silti vielä osana hänen näytelmäänsä koska täytyyhän muille näyttää miten hän on kasvattanut hänen ansiostaan menestyvän lapsen näillä "kotihengetär" taika kyvyillään.
Huomaan myös että olen alkanut tuntea inhon tunteita tätä uutta lasta kohtaan, kun istun heidän kanssa samassa pöydässä ja he esittävät tätä "paras äiti , paras lapsi, meillä on niin hauskaa" näytelmää tunnen vain syvää inhoa heitä kohtaan.
Tiedän tunteeni olevan sen pienen tytön tunteita joka on jätetty yksin, lapsi on silti syytön tähän.
En pidä äitiini paljon yhteyttä koska ahdistun asiasta, äitini vaatii että saisin jo lapsia ja lähettelee viestej'ä että "hankkikaa lapsia".
En uskalla hankkia lasta koska pelkään olevani samanlainen kuin äitini ja toiseksi tiedän että välimme katkeaisivat kokonaan kun hankkisin lapsen. Pelkään myös silloin että äitini usuttaa lastensuojeluviranomaiset jne perääni jos sanoisin etten halua häntä elämääni.
Uraani koskevissa asioissa äitini on tehnyt ns. "yllätyksiä" joissa hän on esin pamahtanut minulle tärkeissä tapahtumissa paikalle ja nostanut suuren metelin siitä miten minä olen hänen tyttärensä ja hän on minun äitini. Hän on yrittänyt aina saada katseensa itseensä,
Kerran kun vahingossa kesken "uusi upea perhe" esitystä äitini alkoi rakoilemaan, hän sai kohtaukset ja lapsi kertoi mniulle jälkeenpäin että "aina se huutaa ja sekoaa ja miten se pelottaa" kohtasin äitini, kerroin hänelle miltä se lapsesta tuntuu ja pelostani että äiti tekee saman asian uudelle lapselle kuin minulle. Tämän äiti käänsi minua vastaan, usutti uuden miehensä kimppuuni koska olin "loukannut äitiä" ja sai minut tuntemaan hyvin ulkopuoliseksi ja ahdistetuksi.
Mies on taas niin ressukka ja alistettu että äidin mukaan tämä " riehuminen jne on oikeutettua ja mies ymmärtää sen koska työ on niin raskasta".Äitini riehuessa menen usein itse tyystin rauhalliseksi.
Yritän olla lapselle nyt läsnä jos hän tarvitsee apua, minulla ei ollut ketään mutta taistelen inhon tunteita vastaan. Lapsi on materialistinen ja siivoushullu. Hän huomauttelee jos jätän vaikka kupin pöydälle ja jatkuvasti "naljailee" niinkuin äitinikin. Näen hänessä välillä pienen kopion äidistäni.
Onko ainut ratkaisu vain loppujen lopuksi katkaista välit? Uskallanko koskaan hankkia omia lapsia?
Tiedän että kun hankin joskus oman lapsen äitini haluaa tuhota sen ja tuhota perheeni jos hän ei pääse määräämään asioistam hän varmasti usuttaisi lastensuojeluviranomaiset kimppuuni ja tekisi elämästäni helvettiä. Ulkomaailmalle hän on "täydellinen" uranainen ja perheenäiti jolla ei koskaan ole ollut mielenterveys ongelmia, jos hän alkaisi väittämään minusta, mielenterveyshistorian omaavasta tyttärestään etten osaa hoitaa lasta varmasti viranomaiset uskoisivat häntä. . Hänellä ei ole ystäviä kuin sellaisia ihmisiä joita hän voi haukkua ja tuntea parenmuutta.
Onko kellään kokemusta ns. vanhasta "epäonnistuneesta" lapsesta ja uusio perheestä?
Kiitos jos joku jaksaa vastata
Vastaukset 8
Vanhimmat
Ei varmaan paljon lohduta, mutta voin sanoa, että et ole ainoa narsistiäidin rikkoma tytär. Näitä ulospäin täydelliseltä näyttävien kulissien rakentajia riittää. Kontrollifriikki pakottaa muun perheen mukaan omaan näytelmäänsä. Kotona ei kuule mitään muuta sanaa, kuin "minä-minä-minä".
Jos yrität ehdottaa tällaiselle narsistille jonkin muunlaista elämäntapaa, hän loukkaantuu verisesti. Hänhän on uhrannut koko elämänsä perheelleen: katsokaa nyt kaunista kotia ja hyvin puettuja koulussa menestyviä lapsia. Kaikki narsistin ansiota. Narsistilla on oikeus mennä ja tulla oman halunsa mukaan. Hänhän on uhrautunut ja kaipaa elämäänsä virikkeitä. Kuten uusia miesystäviä.
Eron jälkeen lapsia kontrolloidaan ja heidät alistetaan narsistin oikkujen mukaan. Tänään äiti tahtoo tätä, huomenna tuota. Uudessa suhteessa aloitetaan uusien kulissien rakentaminen. Sama narsistinen näytelmä narsistin ohjauksessa toistuu. Nyt vain avustajat ovat vaihtuneet.
Narsistiäidin on vaikea suhtautua edellisessä suhteessa saamiinsa vanhempiin lapsiinsa. Hehän toisaalta tuntevat äitinsä ja tietävät tämän luonnevikaiseksi. Toisaalta välejä ei oikein voi laittaa poikkikaan, koska se olisi murtuma narsistin huolella rakentamassa julkisivussa.
Narsistille sopii mainiosti, että edelisen suhteen lapset oireilevat ja tarvitsevat terapiaa. Se on hänen kannaltaan hienoa. Kun sinä asetut äitiäsi vastaan, hän voi aina vedota siihen, että olet "epävakaa" ja "avun tarpeessa". Isääsi tullut. Siinä suvussahan "sitä oli". Siksi monien eroperheiden tyttäret oireilevat. Se sopii heidän narsistiäideilleen mainiosti.
Juuri noin se menee.
kokenut lähes täysin samoja asioita mieheni äidin kohdalta ja mieheni on luultavasti kokenut täysin samoja asioita. Rakas anoppini vaatii myös meitä hankkimaan lapsia. Hän saattaa kesken sukulaisen hautajaisten käydä naljailemaan minulle miten kohta emme enään saa lapsia ellen minä niitä nyt tee (olen 22 eli kiirettä tuskin on). Mieheni kokemukset (sen mukaan mitä uskallan niistä täällä kertoa) Ovat siinäkin suhteessa samat että hänen isänsä oli myös erittäin herkkä ja äiti kävi jatkuvasti vieraissa. Tietojeni mukaan mieheni on joutunut tätä joskus pienenä todistamaankin. Hänen aikansa kului taas sisällä talossa lukittuna kun vanhemmat tappelevat ja riitelevät ulkopuolella. Appiukkoni menehtyi n. 20 vuotta eron jälkeen oman käden kautta anoppini vieläkin jatkuneen pompotuksen myötä.
Anoppini toiminta on ollut aina saman kaavan mukaista. Myöskään uusiperhe/vanhaperhe ei ole mitenkään harvinaista. Tosin uusiperhe on vähän vaihteleva ja lapset (luojan kiitos) aikuisia.
Heti välittömästi kun anoppini löytää itselleen uuden miehen jota pyörittää, unohtuu minun mieheni täysin eikä tähän pidetä enää yhteyttä ellei tarvita kantoapua tai muuta vastaavaa. Tällöin "elvistellään" sillä miten hyvä uusi perhe oikein on. Aiemmin anoppini osti talon johon hänen oli tarkoitus majoittaa uusi miehensä ja tämän aikuinen poika ja minun mieheni kävi siellä tuon "uuden pojan" makuuhuonetta remontoimassa. Uusi poika on kuitenkin miestäni vanhempi ja omistaa jo omankin talon. Tämä ei tietenkään ole tuon pojan vika vaan anoppini joka teki mitä vain jotta mieheni olisi mustasukkainen tai tuntisi alemmuutta. Myös kaikki tavarat mitä anoppini oikealle pojalleen oli luvannut menivät tälle "uudelle pojalle" joka näitä tavaroita tuskin koskaan olisi tarvinnut. Tämä on ilmeisesti sitä "liehittelyä" ja oman mieheni mustasukkaiseksi tekemistä.
Tämäkin suhde oli hyvin ailahtelevainen (on yhä) ja välillä anoppini päätti vuorostaan pompotella häntä yhä epätoivoisesti rakastavaa ja hänen vuokseen myöhemmin alkoholisoitunutta ja erakoitunutta appiukkoani. Kuten yllä jo mainitsin appiukkoni ei tätä enää kestänyt..
Tällöin kuitenkin anoppini eristi mieheni lähes täysin isästään ja alkoi taas tekemään sitä mitä todennäköisesti on tehnyt koko mieheni iän: syyttämään kaikesta appiukkoani ja kääntämään miestäni ja muuta sukua tätä vastaan. Minä "ulkopuolisena" näin asian helposti mutta muu suku tuskin halusi silloin vielä uskoa että anoppini valehtelee joten kaikki paitsi mieheni ja minä uskoivat pahaa appiukostani. Surullisinta tässä on se että appiukkoni todella yritti ja oli jopa vähentänyt juomistakin ihan älyttömästi, kun taas anoppini itse toikkaroi kännipäissään miten sattuu. Yhä vieläkin appiukkoni kuoleman jälkeen anoppini laittaa sanoja hänen suuhunsa ja komentaa poikaansa tekemään asioita koska "niin hänen isänsä olisi halunnut". Yksi yleisimmin ilmi tulleista asioista on se että mieheni tulisi jättää minut ja olla kunnon poika.
Tällä hetkellä olemme katkaisseet kaikki välimme anoppiini ja yhä edelleen hän häiriköi meitä silloin tällöin. Verukkeita löytyy ja tule varmaan aina löytymään: Jollain sisaruksista on vakava sairaus, Kiireellinen muutto, Uhkaus syytteestä, Joidenkin tavaroiden (joita kenties ei ole edes olemassa) palauttaminen, Itsemurhalla uhkaaminen, Jopa se että minä olen muka yrittänyt myrkyttää hänen koiransa!
Koska tiedostat äitisi sairauden en usko että ikinä voisit tehdä lapsillesi samaa mitä äitisi on tehnyt sinulle. Sen sijaan tuosta pienestä "uudesta lapsesta" olen huolissani kun on kerran mallia jo alkanut ottamaan. Pistä välit ihmeessä poikki mutta kerää jokin valttikortti ennen sitä. Minulla näitä on monia. Olen säästänyt jokaisen viestin ja nauhoitan jokaisen puhelun mitä anopiltani ikinä tulee ja näin tekee myös mieheni. Siinä vaiheessa mikäli käräjille joskus joudutaan tai väitteitä lasten kaltoinkohtelusta tulee (tästä ei meillä ainakaan ole epäilystäkään) voimme esittää viestit ja todeta anoppini olevan täysi häirikkö ja huomionkipeä seinähullu. Sen verran voin varoittaa että vaikka välit poikki laittaisitkin kannattaa varautua jonkinnäköiseen häiriköintiin vielä useiden vuosien ajan. Ei vain kannata noteerata millään tavalla tai erehtyä mitenkään antamaan narsistin ymmärtää etä hän on saanut anteeksi (tähän pelkkä tervehdyskin voi riittää). Muutoin helvetti ei koskaan ole ohi. Me olemme saaneet nyt olla rauhassa jo jonkin aikaa (ellei muutamia häirikköviestejä lasketa) ja voin kertoa että tuntuu hyvälle!
Voimia päätöksen tekoon! Tiedän kokemuksesta että se on kaikkea muuta kuin helppoa!
näistä asioista pitäisi keskustella enemmän ja julkisemmin. Narsistiäitiä pidetään usein turhaan "tabuna" ja sen takia moni ei tiedä mikä juuri hänen läheistään vaivaa..
keskustelu uuden lapsen kanssa.. lapsi tarvitsee apua ja lapsen isän täytyy tajuta. Äitisi tuhoaa uuden lapsen kokonaan ja voi jopa luoda tästä uuden narsistin. Tuollainen kohtelu voi johtaa jopa itsemurhaan
oli hieman erilainen. Äitini ei ollut noin rankka tapaus, mutta on jättänyt muhun jälkensä. Isälläni oli rankkoja ryyppyputkia ja hän oli väkivaltainen. Eli terapiat on täälläkin käyty. Musta on hyvä että olet jo hakeutunut asiantuntijan pakeille, rankan alun jälkeen mulla ongelmat ovat helpottaneet iän mukana.
Hyvä että itse tajuat, että pieni tyttö nostaa sussa esille kaikkia niitä sun omia tunteita. Eli sulla on tossa kahdenlaiset tunteet pinnalla: omat pienen lapsen tunteet ja äidin nostattamat ikävät fiilikset. Ei mikään helppo paketti, huh. Lapsista yleensäkin vielä, että vaikka rakastakin lapsia todella paljon, niin kyllä ne kaikki ovat välillä tuskastuttavan rasittavia hermoviiloja. Olivat ne omia tai eivät ja vaikka yleensä olisivat ihania pikkku enkeleitä.
Toisaalta tyttö alkaa olla jo sen verran isompi, että alkaa laittamaan kohta hanttiin eikä niele kaikkea mitä äitisi syöttää hänelle. Olet aika tarpeellinen esimerkki (hänen oikean äitinsä lisäksi) että muunlaisia ajatuksiakin on olemassa. Mutta kyllä sun pitää ensiksi suojella itseäsi, itse tapaan omaa äitiäni todella harvoin. Olisiko mahdollista että te voisitte tytön kanssa kahdestaan käydä jossakin?
Vielä tuosta äitisi uudesta miehestä se, että tottakai tollainen narsisti tarvitsee ylikiltin miehen joka alistuu, kuka muu siihen suostuisi? Ja se, mitä sä äitisi kanssa keskustelet ei musta kuulu hänelle koska olette kaksi aikuista ihmistä.
Äidiksi tulemiseen sulla on vielä onneksi vielä peliaikaa jäljellä. Itse olen tullut äidiksi melko myöhään ja onneksi olen pystynyt olemaan erilainen äiti kuin omani. Tosin se on vaatinut perinpohjaista pohdintaa monet sitä edeltävät vuodet. Äitiys on ollut yksi eheyttävä tekijä mun elämässä.
Tsemppiä.
Helpottavaa lukea kokemuksianne ja tekstejänne, tuntuu etten ole aivan yksin asian kanssa.
Lapsen isä on jo niin aivopesty ja talutusnuorassa etten usko enää olevan mitään mahdollisuutta vaikuttaa häneen, olen pari kertaa yrittänyt puhua mutta kielto reaktio on aivan hirveä.
Eniten koskee äitini jatkuva valehtelu siitä miten minun lapsuuteni oli niin upeaa, siis hänen puoleltaan jonka isäni tietysti pilasi ja teki minusta tälläisen.
Joulu lähestyy ja ahdistaa jo valmiiksi. Olen päättänyt olla selvinpäin ja yrittää kestää.
En jaksa enää puhua niille ihmisille, en jaksa sitä esitystä ja pinnallisuutta.
Isovanhempani ovat minulle rakkaita mutta he elävät jossain toisessa todellisuudessa, uskon että he ovat vaikuttaneet hyvin paljon äitini henkiseen kehitykseen. Isosisäni ei katso edes uutisia televisiosta koska ne ovat "ikäviä".
Olen turhautunut näiden ihmissuhteiden pinnallisuuteen ja sairauteen.
Tekisi mieli vain kirkua.
"Toisaalta tyttö alkaa olla jo sen verran isompi, että alkaa laittamaan kohta hanttiin eikä niele kaikkea mitä äitisi syöttää hänelle. Olet aika tarpeellinen esimerkki (hänen oikean äitinsä lisäksi) että muunlaisia ajatuksiakin on olemassa"
Yritän olla lapselle läsnä jos hän minua tarvitsee. En suostu lapsen määräiltäväksi niinkuin muut aikuiset huonosta omatunnosta joten se ärsyttää lasta suunnattomasti.
Äitini sanoo kasvattavansa lapsesta firmalleen jatkajaa. Välillä nään lapsessa pienen kopion äidistäni ja ajattelen että on jo liian myöhäistä.
Tavallaan haluaisin että asiat räjähtäisivät käsiin ja kaikki paiseet puhkeaisivat., tavallaan pelkään sitä.
Olen väsynyt ja tiuskin, en ymmärrä mitä järkeä on kysyä toiselta ihmiseltä "mitä kuuluu?" kun vastauksen pitää olla aina sama ja esityksen päällä.
Tuntuu että nämä ylläpidettävät pinnalliset ihmissuhteet ovat täysin turhia. Olen vain nappula heidän pienessä esityksessä jota ylläpidetään muille.
Yritän päästä taas jonnekkin juttelemaan mutta en pääse.
Kunhan selviytyy taas tästä joulusta, olen huomannut että tärkeintä on kun olen esityksessä mukana, minun ei tarvitse puhua kunhan vastaan "kyllä tai ei" jos kysytään.
Välillä on helpompi asennoitua positiivisesti, jotkut päivät niinkuin tänään ovat vaikeita ja vituttaa kaikki.
Vai oavtko perhesuhteet tälläisiä oikeasti kaikilla, ettei kukaan tunne ketään eikä mistään pystytä puhumaan?
Voi sua parkaa. Kauhea lapsuus. Narsistit on kauheita. Tunnen kaks pahaa narsistia ja kaks jokka ei oo niin pahoja. Helvettiä on elämä niiden kaa :/