Hei! Olen ollut noin 13-vuotiaasta asti kaikenmaailman eri lääkkeillä, masennuslääkkeet, litium, rauhoittavat, unilääkkeet, psykoosilääkkeet jne. Olen nyt 26 vuotias ja käynyt siis 13-vuotiaasta asti lääkärien sairaanhoitajien ja 5 vuoden intensiiviterapian "valvonnassa". Mulla ei ole mitään "diagnoosia" vieläkään, jokin "maanisdepressiivisyyteen" viittaava mutta selkeitä manioita mulla ei esim ole ollut.
Vuosien varrella mulla on ollut kymmenia eri lääkäreitä ja sairaanhoitajia jotka on tunkeneet mulle aina eri lääkkeitä.Joitakin voinut käyttää vain 2-3 kuukautta koska sivuvaikutukset niin kamalat, aina olen kiltisti syönyt. Joku 3-4 vuotta sitten aloin kyseenalaistamaan koko hommaa. Nyt olen ollut noin 2-3 vuotta ilman rauhoittavia, unilääkkeitä psykoosimömmöjä, 1,5 vuotta ilman litiumia ja enää yksi masennuslääke 20 mg (ennen 60 mg eli ei siis paljon mitään) ja vointini on ollut todella hyvä. Harrastan urheilua, tunnen kroppani voivan hyvin ja jaksan tehdä asioita. Ennen olin eniten masentunut siitä etten saanut tehtyä mitään koska kokoajan väsytti. 19-vuoteen asti olin tuuliajolla en päässyt kouluihin,saanut työpaikkaa ja se masensi, yritettiin laittaa jopa työkyvyttömyyseläkkeelle. Nyt olen yliopistossa hyvien sattumien kautta ja muutenkin elämä on rullannut jo pidämmän aikaa "hyvin" vaikka lähiomaisten kuolemat jne on tuoneet ns" normaalit surut". Olen siis ollut paljon hyvinvoivampi ilman turruttavaa ja väsyttävää lääkitystä.
Viimeisin hoitokontaktini sairaanhoitajan kanssa oli noin vuosi sitten, lääkäri oli taas vaihtunut ja tunki mulle kasan lääkkeitä vaikka sanoin että en halua niitä syödä.
Mietin uskallanko olla nyt näin? Olen tyytyväinen elämääni. Soitin kyllä jo yliopistoterveyden huoltoon että kai tälläsellä historialla pitäs jotain keskustella tai jotain mutta reaktio oli heti että "sun pitää syödä kaikki lääkkeet litot jne joita en ole siis yli vuoteen syönyt ja hommata meille kaikki epikriisit ja sit voidaan vasta päättää saatko tavata hoitajan".
Sitten se koko juttu jäi siihen. Masennuslääkereseptini loppu vuoden jälkeen ja olen ajatellut lopettaa tuon 20 mg myös. Lääkärit varmasti sanoisivat että "ei saa" ja haluaisivat minut takaisin samaan elämän rytmiin, eräs lääke lihotti minua 60 kg jota olen tässä nyt saanut pois hiljalleen, elämä tuntuu myös sillä tavoin paremmalta että alan olla suht normin ylipainon piirissä ja urheilu auttaa paljon.
En usko löytäväni lääkäriä joka tukisi minua tässä ja uskoisi että elämäni ilman yli lääkitystä on parempaa.
'Mieheni seuraa sitä masennunko jne ja hän on luvannut heti sanoa jos mun pitäisi hänen mielestään aloittaa lääkitys uudelleen ja lupaan sen silloin myös aloittaa. Mielestäni koko hoitani on ollut ylilääkitsemistä ja esim. ahdistus jota koin työttömyydestä ja siitä ettei mulla ollut arkea lääkittiin vain pois. Nyt kun mulla on ollut jo 4-5 vuotta ns. "arki" eli päivärytmi, menot jne tuntuu että elämäni pysyy hallinnassa ja masennus on taka-alalla.
Mitäs mieltä kanssa toverit? Pitääkö aivopestynä juosta lääkärien pillin mukaan vai kokeilla yksin?
Vuosien varrella mulla on ollut kymmenia eri lääkäreitä ja sairaanhoitajia jotka on tunkeneet mulle aina eri lääkkeitä.Joitakin voinut käyttää vain 2-3 kuukautta koska sivuvaikutukset niin kamalat, aina olen kiltisti syönyt. Joku 3-4 vuotta sitten aloin kyseenalaistamaan koko hommaa. Nyt olen ollut noin 2-3 vuotta ilman rauhoittavia, unilääkkeitä psykoosimömmöjä, 1,5 vuotta ilman litiumia ja enää yksi masennuslääke 20 mg (ennen 60 mg eli ei siis paljon mitään) ja vointini on ollut todella hyvä. Harrastan urheilua, tunnen kroppani voivan hyvin ja jaksan tehdä asioita. Ennen olin eniten masentunut siitä etten saanut tehtyä mitään koska kokoajan väsytti. 19-vuoteen asti olin tuuliajolla en päässyt kouluihin,saanut työpaikkaa ja se masensi, yritettiin laittaa jopa työkyvyttömyyseläkkeelle. Nyt olen yliopistossa hyvien sattumien kautta ja muutenkin elämä on rullannut jo pidämmän aikaa "hyvin" vaikka lähiomaisten kuolemat jne on tuoneet ns" normaalit surut". Olen siis ollut paljon hyvinvoivampi ilman turruttavaa ja väsyttävää lääkitystä.
Viimeisin hoitokontaktini sairaanhoitajan kanssa oli noin vuosi sitten, lääkäri oli taas vaihtunut ja tunki mulle kasan lääkkeitä vaikka sanoin että en halua niitä syödä.
Mietin uskallanko olla nyt näin? Olen tyytyväinen elämääni. Soitin kyllä jo yliopistoterveyden huoltoon että kai tälläsellä historialla pitäs jotain keskustella tai jotain mutta reaktio oli heti että "sun pitää syödä kaikki lääkkeet litot jne joita en ole siis yli vuoteen syönyt ja hommata meille kaikki epikriisit ja sit voidaan vasta päättää saatko tavata hoitajan".
Sitten se koko juttu jäi siihen. Masennuslääkereseptini loppu vuoden jälkeen ja olen ajatellut lopettaa tuon 20 mg myös. Lääkärit varmasti sanoisivat että "ei saa" ja haluaisivat minut takaisin samaan elämän rytmiin, eräs lääke lihotti minua 60 kg jota olen tässä nyt saanut pois hiljalleen, elämä tuntuu myös sillä tavoin paremmalta että alan olla suht normin ylipainon piirissä ja urheilu auttaa paljon.
En usko löytäväni lääkäriä joka tukisi minua tässä ja uskoisi että elämäni ilman yli lääkitystä on parempaa.
'Mieheni seuraa sitä masennunko jne ja hän on luvannut heti sanoa jos mun pitäisi hänen mielestään aloittaa lääkitys uudelleen ja lupaan sen silloin myös aloittaa. Mielestäni koko hoitani on ollut ylilääkitsemistä ja esim. ahdistus jota koin työttömyydestä ja siitä ettei mulla ollut arkea lääkittiin vain pois. Nyt kun mulla on ollut jo 4-5 vuotta ns. "arki" eli päivärytmi, menot jne tuntuu että elämäni pysyy hallinnassa ja masennus on taka-alalla.
Mitäs mieltä kanssa toverit? Pitääkö aivopestynä juosta lääkärien pillin mukaan vai kokeilla yksin?
Vastaukset 7
Vanhimmat
Aika suuret voimat...on lääketeollisuudella. Noi lääkiksen tyypit aina välil kertoo miten lääkefirmat sponssaa niiden kandiseuraa..opintomatkoja jne..sitten jossain vaiheessa jatko-opintoja..tutkimusta.
Lääkkeet turruttaa kyllä oireita, mutta harvoin ne mitään parantaa. Hoito taas jonkun apukoululaistasoisen mt-hoitajan kanssa on ihan yhtä tyhjän kanssa. Lääkärit ja psykologit taas ei ehdi juttelee, kun niillä niin paljon niitä omia juttuja..yksityisvastaanottoja jne...
No sirkus pyörii...
Älä mene olenkaan lääkäriin, jos lääkkeittä on hyvä.
Itse parhaiden tiedät. Tunnet itsesi.
Kokemuksesta sen tiedän kun olen ollut sairaana ja sen verran järki pelasi. että kun pahin kipu , joka aiheutti masennusta, meni ohi luontaishoidolla ja akupunktiolla niin lopetin kaikki lääkärien määeäämät lääkkeet. Ne väsytti ja tunteet oli kadonneet. Ei sellainen ole elämää.
Voin nyt paremmin ja lääkäreihin minulla on mennyt kaikki luotto.
Jos normaalisti itkettää, naurattaa ja silloin tällöin ottaa päähän niin se on normaalia.
Voimia sinulle. Ole oma persoonasi ilman turruttavia ja puuduttavia mömmöjä
Aika naurettavaahan tämä on että on mennyt "luottamus" siihen omaan arviointiin kun on psykiatrian kasvattama. Kaveripiirissä löytyy samanlaisia tapauksia jossa ylilääkitty ja nyt eläneet vuosia "parempaa" elämää ilman lääkkeitä.Kun on koko ikä toitotettu että "olet sairas kun yhteiskunta ahdistaa jne" on vaikea alkaa tajuta sitä että hei, mitä jos mä en olekkaan sairas vaan tää yhteiskunta on? Mulle sen oman hyvän elämän määre on se että jaksan tehdä asioita, elämä hymyilee aika ajoin ja ns. arki pysyy koossa. Mä olen tajunnut etten kestä esim. kiirettä, uraputkea jne tän yhteiskunnan vaatimuksia vaan olen valinnut köyhyyden ja hiljalleen etenemisen, mikä aiheuttaa välillä stressiä ulkoisen paineen takia mutta ei silti lamaa mua ihan täysin. Yritän uskaltaa luottaa siihen että itse tajuaisin jos oikeesti tarvitsen niitä lääkkeitä tai läheiseni tajuaisivat. Pystyyköhän tätä vaan käyttämään jotenkin mua vastaan? Tuntuu että ihmiset hyppää ilmaan kun sanoo ettei syö enää lääkkeitä ja pitää varmana että "kohta sekoaa". Ja se on tavallaan "syy" kaikelle, en uskalla mainita sitä koska tuntuu että se leimaa mut heti. Mun identiteetti on tavallaan rakennettu niiden lääkkeiden ympärillä ja mun pitäs olla niissä aina kiinni ilman omaa valintaa.
Se lääkkeetömyys on takuu hulluudelle, lääkärit sano mulle että jos lopetan Litiumin niin puolen vuoden sisään 90% tekee itsemurhan. Noh tässä vielä ollaan ja aika hupaisaa koska mulla ei ole edes pysyvää diagnoosia heittää tollasta.
Olen samaa mieltä että lääkefirmat ja ylipäätänsä lääkitys on tapa kontrolloida ihmiset passiivisiksi.
Tottakai jotkut niitä tarviutsee mutta joillakin voi esim olla mpäristö ja elämäntilanne syynä ahdistukseen
http://www.tritolonen.fi/index.php?page=articles
http://www.biovita.fi
Ylemmässä linkissä valitset havaintojesi ja/tai kiinnostuksesi mukaan. Biovitan sivuilla on oikeat lääkevalmisteet, ilman sivuvaikutuksia.
Luin kirjoituksesi mielenkiinnolla, toisaalta järkyttyen. Miten sinua on lääkitty paljon, mutta oletko saanut terapiaa laisinkaan, jossa olisit saanut puhua "suusi puhtaaksi".
Kirjoituksestasi päätellen elämäsi menee koko ajan parempaan päin, vaikka on vielä tämä vuoden pimein aikakin menossa. Jos sinulla on taloudellisesti mahdollisuuksia ja koet, että masennuksen syy ei ole purkautunut, suosittelen rosen-terapiaa. Netistä saat yhteystietoja. Terapiassa käyntien määrä on n. 6 - 7 kertaa. Itse olen aikanaan saanut siitä avun katkeruuteeni. Minulle myös tätä hoitomuotoa suositteli henkilö, joka sai kauan jatkuneen masennuksen "mustan kyhmyn" sisältään sulatettua.
Uskoisin, että rosen-terapiaan on ainakin eduksi, jos itse tiedostaa, mistä masennus johtuu.
No, jos jätät lääkkeen, jätä vähän kerrassaan, jotta ei tulisi vieroitusoireita. Jos sinulla on rytmitajua, hyvä ja hauska harrastus on erilaiset tanssit, itse käyn rivitanssissa ja ajattelin lisäksi ottaa lattarit tammikuussa. Liikkuminen ja muiden ihmisten tapaaminen erilaisissa yhteyksissä myös kohentaa mielialaa.
Toivon sinun elämäsi kulkevan valoa kohti, joka valaisee entistä paremmin mielialasi ja luo edellytykset elämästä nauttimiseen! Hyvää joulun odotuksen aikaa!
Telkkarista tuli ohjelma jossa jo lapsesta kovin kummallisia ajatuksia miettinyt kaveri saatiin tasapainoon Liton avulla kun takana oli jo lukuisia hoitojaksoja monessa paikassa. Kun sitten lopetettiin kokeeksi niin eihän siinä mennyt kuukauttakaan kun nuori mies oli tappanut itsensä aivan niin kuin oli uhannut jo paljon aikaisemmin parivuotiaana.
On sanottava maanis-depreessiivinen tauti on melko kauhea tauti kuten on myös skitsofrenia. Kaikilla vakavaa psykiatrista sairautta sairastavilla pitäisi olla aina pysyvä hoitosuhde psykiatrian poliklinikalle vaikka harvakseltaankin eikä missään terveyskeskuksessa tai yliopisto-opiskljoiden terveydenhoitosäätiöllä. Noissa paikoissa ei yksinkertaisesti riitä resurssit ja osaaminen.
Viimeinen viesti tiivisti hyvin yhteiskunnan aivopesun. KIusattu 13-vuotias joka on ahdistunut sairaasta yhteisöstä todetaan jo noin nuorena "sairaaksi" ja joka otetaan mukaan psykiatrian pyörään, siinä pitäisi sitten pysyä koko loppuikä holhouksen alaisena ja aivopestynä luulemaan että lapsi itse on sairas vaikka ympärillä aikuiset työttömyyttä ryyppää ja koulujärjestelmä ei osaa puuttua kiusaamiseen. Samoin teini-iässä syrjäytyminen ja se ettei saa koulupaikkaa, töitä on tietysti nuoren syy ja nuori on taas sairas kun kokee ettei elämällä ole suuntaa - siis lisää lääkkeitä vaan koneeseen.
Tätä psykokulttuuria täytyy alkaa kyseenalaistamaan.
On olemassa mielisairauksia jotka tekevät ihmisen elämästä niin vaikeaa ettei se millään suju tai ihminen on vaaraksi itselleen jatkuvasti. Masennus tai nämä "mielialat heittelee siis maanisdepressiivinen" diagnoosit ovat niin yleisiä nykyään että nämä "terveet" yksilötkin jos lääkärille vietäisi todennäköisesti diagnosoitaisiin heti.
Kyse onkin siitä että tämä diagnosointi ja liiallinen lääkitys,holhous täytyisi kyseenalaistaa .