Morjentes,
Ajattelin kirjoittaa tänne, koska olo on turta. Pitkä viikonloppu takana ja flunssan kourissa tullu vain maattua sisällä. Kivaa sairastaa kun kerrankin ois ollu vähän pitemmät vapaat...
Aloin vain tässä miettimään, että kuinka moni täällä kaipaa oikeasti ihmisseuraa? Jostain syystä itse en sitä ole osannut koskaan kaivata. En ole saanut ihmissuhteista mitään irti. Siinä mielessä tunnen itseni hyvin kuolleeksi. Sisin on ollut turta jo niin monta vuotta, että alan olla itsekkin huolissani.
Olen elänyt jo 10 vuotta yksin, eikä minulla ole mitään kaipuuta tavata ketään. Pidän muiden tapaamista useimmiten vain rasittavana velvollisuutena. Taidan olla oikea paskasäkki. Miten ihmisestä voikin tulla tällainen? Onko kellään mitään hajua mikä saa tämän aikaan? Olisi kiva tietää. Sitä vain miettii, että tätäköhän minun loppuelämä tulee olemaan. Yksin neljän seinän sisällä ilman mitään haluja tai kykyä läheisyyteen.
Vituttaa käydä töissäkin kun kaikki on perheellisiä ja niin perhanan ilosta sakkia että... Itse en ole koskaan edes seurustellut ja olen jo 27 vuotias mies(hahaa!). Hävettää. En ole vain koskaan pystynyt tai halunnut päästää ketään lähelle. Tunnen että minulla ei ole kenellekään mitään annettavaa ja en halua kenenkään pettyvän minuun.
Näitä tekstejä ei kannata ottaa niin vakavasti. Kunhan sain jonnekin purettua tuntojani. Toisaalta ois kiva kuulla jos jollain olisi samanlaisia mietteitä tai mikä teidät on saanut haluamaan läheisyyttä.
Ajattelin kirjoittaa tänne, koska olo on turta. Pitkä viikonloppu takana ja flunssan kourissa tullu vain maattua sisällä. Kivaa sairastaa kun kerrankin ois ollu vähän pitemmät vapaat...
Aloin vain tässä miettimään, että kuinka moni täällä kaipaa oikeasti ihmisseuraa? Jostain syystä itse en sitä ole osannut koskaan kaivata. En ole saanut ihmissuhteista mitään irti. Siinä mielessä tunnen itseni hyvin kuolleeksi. Sisin on ollut turta jo niin monta vuotta, että alan olla itsekkin huolissani.
Olen elänyt jo 10 vuotta yksin, eikä minulla ole mitään kaipuuta tavata ketään. Pidän muiden tapaamista useimmiten vain rasittavana velvollisuutena. Taidan olla oikea paskasäkki. Miten ihmisestä voikin tulla tällainen? Onko kellään mitään hajua mikä saa tämän aikaan? Olisi kiva tietää. Sitä vain miettii, että tätäköhän minun loppuelämä tulee olemaan. Yksin neljän seinän sisällä ilman mitään haluja tai kykyä läheisyyteen.
Vituttaa käydä töissäkin kun kaikki on perheellisiä ja niin perhanan ilosta sakkia että... Itse en ole koskaan edes seurustellut ja olen jo 27 vuotias mies(hahaa!). Hävettää. En ole vain koskaan pystynyt tai halunnut päästää ketään lähelle. Tunnen että minulla ei ole kenellekään mitään annettavaa ja en halua kenenkään pettyvän minuun.
Näitä tekstejä ei kannata ottaa niin vakavasti. Kunhan sain jonnekin purettua tuntojani. Toisaalta ois kiva kuulla jos jollain olisi samanlaisia mietteitä tai mikä teidät on saanut haluamaan läheisyyttä.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Joo, ikää minulla hivenen päälle 30 ja yksin olen ollut yli puolet elämästäni. Sama juttu, ei tekisi mieli olla yksin, mutta kun ei osaa olla kenenkään seurassakaan. Tulee jollain tavalla vaivaantunut olo, jos porukat yrittävät olla ystävällisiä. Tulee heti päällimäisenä juuri sellainen tunne, että ei haluaisi muiden pettyvän, kun olen mitä olen. Enkä todellakaan myös ymmärrä mitä annettavaa minulla olisi kenellekään. Olenhan itse jäänyt paitsi kaikesta siitä, mitä muut ovat tehneet pennusta lähtien. Muut ovat eläneet nuo vaiheet, ovat kasvaneet aikuisiksi ja haluavat mennä eteenpäin, niin sanotusti, kun minä voisin olla iloinen niistäkin asioista, mitä he eivät enää kaipaa. Sitten on vielä se, että kun on tottunut olemaan yksin ja on voinut tehdä mitä lystää, milloin lystää, niin sekin tuntuisi liian vaikealta, että yhtäkkiä tarvitsisi huomioida "menoissaan" muitakin. Sitä on jo niin syvällä tässä yksinäisyydessä, että sitä on vähän niinkuin umpikujassa, eikä pois päin pääse, kuin sitä tietä, mitä on tullutkin ja taakse päinhän ei enää elämässä pääse.