Taas kesän rantautumisia katsellessa huomaan että
aina se mies on veneen ruorissa/pinnassa ja
naiset koettavat hyppiä laitureille ja rannoille.
Itse olen jo vuosia sitten vaihtanut vaimon
kanssa paikkaa ja vaimo ajaa rantaan ja minä
hypin laiturille tai rantaan.On paljon helpompaa
fyysisesti ajella venettä kuin hyppiä rantaan
joten vaimot/tyttöystävät puikkoihin ja miehet
keulaan.Eikä se sitä miehistä egoa yhtään vähennä
vaikka vaimo/tyttöystävä ajaakin.
aina se mies on veneen ruorissa/pinnassa ja
naiset koettavat hyppiä laitureille ja rannoille.
Itse olen jo vuosia sitten vaihtanut vaimon
kanssa paikkaa ja vaimo ajaa rantaan ja minä
hypin laiturille tai rantaan.On paljon helpompaa
fyysisesti ajella venettä kuin hyppiä rantaan
joten vaimot/tyttöystävät puikkoihin ja miehet
keulaan.Eikä se sitä miehistä egoa yhtään vähennä
vaikka vaimo/tyttöystävä ajaakin.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Ehdotus on hyvä, vaikka ei se meillä ainakaan
miehisestä egosta ole kiinni ettei vaimo ohjaa
maihintuloja. Vaimo on itse jääräpäisesti sitä
mieltä, että rantaan ohjaaminen on vaikeaa ja
sisältää riskin veneen kolhimisesta, eikä hän
siksi halua sitä edes yrittää. Olen moneen
kertaan yrittänyt ehdottaa, että josko rouva
vaikka kokeilisi joskus ja harjoittelisi siltä
varalta, että jollain kerralla mies voi olla
ohjailukyvytön, mutta kun ei niin ei.
Minusta kaikkien veneessä säännöllisesti olevien
pitäisi harjoitella kaikkia veneen vaatimia
touhuja sen verran, että kuka tahansa voi
tarvittaessa hoitaa minkä homman tahansa. Ja tämä
koskee siis myös tiskaamisen ja kakkavaippojen
vaihtamisen harjoittelua.
Kymmenen vuotta sitten ostettiin moottorivene.
Ensimmäisen kesän vaimo ajoi aina rantaan ja
pois. Seuraavana kesänä sanoi ettei uskalla ja
lopetti ajamisen. Hoidin ajamisen siitä lähtien.
Kaksi vuotta sitten ostettiin purjevene ja
yritettiin uudestaan. Muutaman kerran jälkeen
vaimo ilmoitti taas ettei halua ajaa, koska
jännittää tilannetta koko matkan ajan. Vene
painaa niin paljon, ettei sitä käsivoimin
hallita, jos tuulta on vähänkin. Joten sen
puolesta on yksi lysti kumpi ajaa rantaan.
...puhut asiaa ja näin se meillä hoitui:-)
Erään kesälomakauden alussa vaimo nyrjäytti
nilkkansa laiturilla ja vaihtoehdoiksi jäivät
maakrapuloma tai veneen rantautumismanoveerit
pinnasta käsin minun toimiessa sitten
kansiapinana....
Nykyisin vaimo hoitelee rantautumisajot
suvereenisti halutessaan/tarvittaessa.
Tänä kesänä näimme kaksi rantautumisepisodia,
joissa oli paljon yhteisiä piirteitä:
Kuusikymppisen pariskunnan mies oli keskikokoisen
moottoriveneen puikoissa ja vaimolla poijukoukku
kädessä. Mies lähestyi laituria liian lujaa eikä
vaimo kerinnyt kahmaista poijua, ja molempien
vaimojen ilmeistä näki, ettei kyseessä ollut
suinkaan ensimmäinen kerta. Jälkikasvu onneksi
otti keulan. Ei tehnyt mieli sivustaseuranneiden
kommentoida asiaa. Ehkä toisin päin olisi
sujunnut rauhallisemmin.
Itse olen mieluummin keula-apinana ja poijukoukun
haltija rantautumisessa, koska purkkarimme on iso
ja sen kääntösäde suuri. Ongelmia voi tulla vain
jos laituri/kallio on hyvin alhaalla keulaan
verrattuna, mutta kieltämättä rantautumisen
harjoittelu kunnolla olisi ehdottomasti tärkeää
myös meille naisille.
Tehkää kuin minä ja säilyy ego eikä edes vene
kolhiinnu eli ohjataan rantaan/laituriin sen
verran hitaasti että antaa veneen liukua
viimeiset pari metriä ja juostaan apinanraivolla
keulaan ,sitten otetaan tiikerinhyppy ja näin
ollaan hoideltu koko setti.Vaimo tietysti
jarruttelee tarpeen tullen köydellä poijuun
mennessä tai ankkuroitaessa.Ei ehkä onnistu
motarilla mutta isohkolla purkkarilla onnaa kun
ei ehdi sortaa...