Ihastunut olen useasti, rakastunut kunnolla vain kerran. Nyt kahdesti.
Kun muutin uudelle opiskelupaikkakunnalle, tutustuin asuntolassa erääseen vanhempaan miespuoliseen aikuisopiskelijaan. Jutut synkkasivat, meillä oli hauskaa isommalla porukalla, mutta myös kahdestaan juttu luisti. Pidin häntä vain kaverina, kesällä kun ei nähty viestiteltiin silloin tällöin ja kun syksyllä koulu alkoi olimme vain tiiviimmin.
Saattoi soittaa iltaisin tulisinko tupakalle ulos, yleensä päädyimme ajelemaan ympäri tätä pikkukylää kaikkia pikkuteitä kierrellen ja puhuen kaikkea. Useimmiten reissussa kului useampi tunti ja silti pidin vain kaverina tätä, koska sillä hetkellä vielä toinen henkilö aiheutti lepatusta vatsanpohjassa.
No yhtenä iltana soitti taas, menimme tupakille ja lähdimme ajelemaan. Ihmettelin tavaramäärää takapenkillä, mutten kysellyt. Luulin, että oli tuonut kotoaan vain tavaroita asuntolaan. Noh, tulimme takaisin asuntolan pihalle, jäimme tupakalle. Sitten erinäisten mutkien kautta selvisi, että tämä on lopettamassa koulun. En tiennyt mitä pitäisi sanoa. Maailma tuntui romahtavan ympäriltä, mutten todellakaan kieltäytynyt kun pyysi lähtemään mukaan.
Autossa sitten tajusin, että ne kaikki hetket jota vietetiin yhdessä, se leijuva hyvänolontunne ei johtunut siitä, että pitäisin tätä pelkästään kaverina. Olin vain täysin tietämättä löytänyt sen ihmisen, jota ilman on vaikeaa elää.
Musiikki soi autossa, kappaleeksi vaihtui Jos sä tahdot niin ja en pystynyt edes vilkaisemaan häneen päin vaan tuijotin sivuikkunasta ulospäin. Kun tämä alkoi Edelmanin soolon tullessa laulamaan kappaleen mukana, en voinut pidätellä enää itkua koska tuntui, että hän lauloi sitä juuri minulle. Jossain vaiheessa kämmenselät oli aivan vierekkäin ja annettiin niiden vain olla ja piti hetken myös aivan kunnolla kädestä, mutta kumpikaan ei puhunut asiasta mitään.
Kun hän toi minut takaisin asuntolan pihalle jäätiin vielä istumaan ja kaveri tuli myös ulos. Kaveri sai myös tietää hänen lähdöstä ja kun tämä sitten oli lähdössä kaveri sanoi/irvaili, etteikö se antaisi minulle edes halausta. Seisottiin vaan vierekkäin molemmat vaikeina, eikä kumpikaan lopulta saanut halattua toista vaan hymyilin vaan ja kävelin poispäin. Kun pääsi autoon huusin, että ajaisi varovasti jolloin hymyili ja vilkutti.
Hänen lähdön jälkeen en ole tuntenut kehenkään muuhun pienintäkään vetoa millään tavoin, tuntuu vain, että tahdon juuri hänet tänne takaisin koska elämä on tyhjää ilman. Ei edes olla päästy näkemään, joten kumpikaan ei tiedä missä mennään koska molemmat perusluonteelta hieman ujoja jotenka...
Tunteenpurkaus päästetty, kyllä tätä on kaivattu.
Kun muutin uudelle opiskelupaikkakunnalle, tutustuin asuntolassa erääseen vanhempaan miespuoliseen aikuisopiskelijaan. Jutut synkkasivat, meillä oli hauskaa isommalla porukalla, mutta myös kahdestaan juttu luisti. Pidin häntä vain kaverina, kesällä kun ei nähty viestiteltiin silloin tällöin ja kun syksyllä koulu alkoi olimme vain tiiviimmin.
Saattoi soittaa iltaisin tulisinko tupakalle ulos, yleensä päädyimme ajelemaan ympäri tätä pikkukylää kaikkia pikkuteitä kierrellen ja puhuen kaikkea. Useimmiten reissussa kului useampi tunti ja silti pidin vain kaverina tätä, koska sillä hetkellä vielä toinen henkilö aiheutti lepatusta vatsanpohjassa.
No yhtenä iltana soitti taas, menimme tupakille ja lähdimme ajelemaan. Ihmettelin tavaramäärää takapenkillä, mutten kysellyt. Luulin, että oli tuonut kotoaan vain tavaroita asuntolaan. Noh, tulimme takaisin asuntolan pihalle, jäimme tupakalle. Sitten erinäisten mutkien kautta selvisi, että tämä on lopettamassa koulun. En tiennyt mitä pitäisi sanoa. Maailma tuntui romahtavan ympäriltä, mutten todellakaan kieltäytynyt kun pyysi lähtemään mukaan.
Autossa sitten tajusin, että ne kaikki hetket jota vietetiin yhdessä, se leijuva hyvänolontunne ei johtunut siitä, että pitäisin tätä pelkästään kaverina. Olin vain täysin tietämättä löytänyt sen ihmisen, jota ilman on vaikeaa elää.
Musiikki soi autossa, kappaleeksi vaihtui Jos sä tahdot niin ja en pystynyt edes vilkaisemaan häneen päin vaan tuijotin sivuikkunasta ulospäin. Kun tämä alkoi Edelmanin soolon tullessa laulamaan kappaleen mukana, en voinut pidätellä enää itkua koska tuntui, että hän lauloi sitä juuri minulle. Jossain vaiheessa kämmenselät oli aivan vierekkäin ja annettiin niiden vain olla ja piti hetken myös aivan kunnolla kädestä, mutta kumpikaan ei puhunut asiasta mitään.
Kun hän toi minut takaisin asuntolan pihalle jäätiin vielä istumaan ja kaveri tuli myös ulos. Kaveri sai myös tietää hänen lähdöstä ja kun tämä sitten oli lähdössä kaveri sanoi/irvaili, etteikö se antaisi minulle edes halausta. Seisottiin vaan vierekkäin molemmat vaikeina, eikä kumpikaan lopulta saanut halattua toista vaan hymyilin vaan ja kävelin poispäin. Kun pääsi autoon huusin, että ajaisi varovasti jolloin hymyili ja vilkutti.
Hänen lähdön jälkeen en ole tuntenut kehenkään muuhun pienintäkään vetoa millään tavoin, tuntuu vain, että tahdon juuri hänet tänne takaisin koska elämä on tyhjää ilman. Ei edes olla päästy näkemään, joten kumpikaan ei tiedä missä mennään koska molemmat perusluonteelta hieman ujoja jotenka...
Tunteenpurkaus päästetty, kyllä tätä on kaivattu.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Tuli aika surullinen olo, kun tätä luki.. Minullakin vähän tällaisia kokemuksia, mutta minä toisaalta tiesin, että rakastan myös toista, enkä pidä vain kaverina.. Tsemppiä jatkoon..