Odotan esikoista puolivälissä raskautta ja mua on alkanut mietityttää, millaista se elo vauvan kanssa on sitten sairaalasta kotiutumisen jälkeen? Lähinnä on alkanut pelottaa, että mitä jos tuleekin tunne, että haluisinkin peruuttaa kaiken, en rakastakaan vauvaa, masennun, haluan entisen elämäni takaisin. Entä jos perhe-elämä ei olekaan mua varten?
Olen jo 30 v. ja aiemmin olin aina sitä mieltä, ettei mulle koskaan tule lapsia. En ole koskaan pitänyt vauvoja tai lapsia erityisen suloisina. Ahdistuin perheellisten seurassa. Sitten löysin ihanan miehen ja kai se oli biologinen kello, joka alkoi tikittää... Tämä vauva on kyllä hyvin toivottu, mutta uudenlainen arki kuitenkin pelottaa. Olen niin tottunut itsenäiseen ja itsekkääseenkin elämään. Kuinka kauan aikaa sopeutuminen uuteen vie?
Olen jo 30 v. ja aiemmin olin aina sitä mieltä, ettei mulle koskaan tule lapsia. En ole koskaan pitänyt vauvoja tai lapsia erityisen suloisina. Ahdistuin perheellisten seurassa. Sitten löysin ihanan miehen ja kai se oli biologinen kello, joka alkoi tikittää... Tämä vauva on kyllä hyvin toivottu, mutta uudenlainen arki kuitenkin pelottaa. Olen niin tottunut itsenäiseen ja itsekkääseenkin elämään. Kuinka kauan aikaa sopeutuminen uuteen vie?
Vastaukset 6
Vanhimmat
Kirjoittamasi kuulostaa aivan normaalilta ! :) Varmasti jokainen(vaikkei myöntäisikään)käy läpi samat ajatukset; onko minusta sittenkään äidiksi ? Entä jos kaikki ei menekään niinkuin pitäisi ? Jaksanko ? Miten käy parisuhteen ? Ja ei kai äitiyteen ole koskaan valmis, ennen kuin tilanne on käsillä. Siihen ikäänkuin kasvaa. Ja voin sanoa, että en vielä raskaana ollessanikaan "pitänyt"muiden lapsista. Mutta jotenkin sekin muuttui pojan synnyttyä, nykyään muidenkin lapset ihania ;) Ja ei sitä tunnetta voi edes kuvailla, kun saa oman lapsen siihen ihoa vasten. Ja meillä ainakin arki lähti rullaamaan todella hyvin, heti kun saatiin poika sairaalasta kotia.
Mutta voi käydä niinkin ikävästi, että tulee synnytyksen jälkeinen masennus, voi olla että äitiys tuntuu ihan vieraalta käsitteeltä lapsen synnyttyäkin, koskaan ei tiedä. Sen näkee sitten, mutta luulempa että kyllä sinustakin siihen on, hormonit pistävät vain miettimään kaikenlaista ! ;) Onnea odotukseen :)
Aika moni miettii vähän saman tapaisesti kuin sinäkin. Se on selvää että kun jotain saa niin jotain monesti menettää. Ihan samallalailla ie ole vapaa menemään kuin ennen mutta jos oppii elämään lapsen kanssa ja myös nauttimaan hänen kauttaan asioista niin elämä on vähintäänkin yhtä nautinnollista.
Suosittelisin että ole alusta saakka rohkea ja lähde liikkeelle jäy kahviloissa tai kaupoilla lenkillä parturissa toki lapsen ehdoilla mutta liiku ja tee asioita. Ennen kaikkea nauti elämästä ja ajattele positiivisesti. asennuskaan ei iske niin helposti kun on positiivinen elämän asenne. Mutta muista myös levätä ja OTTAA PÄIVÄUNET AINA KUN VÄSYTTÄÄ Tiskit odottavat vaikka huomiseen mutta oma päiväuniaika menee hyvin helposti ohi. Kaikessa ei tarviste olla hyvä. Hyvä tasapaino elämässä auttaa.
Älä mieti asiaa noin paljon negatiivisellamielellä etukäteen. Et voi tietää miten suhtaudut ja miltö vanhemmuus tuntuu. Se tulee aikanaan ja kyllä sinä siihen sopeudut kun olet itsellesi armollinen etkä säti itseäsi liika ja tee liian suuria odotuksia.
Nyt huonot ajatusket pois, hyvä mieli tilalle.Nauti hetksitä kun olet vielä ilman lasta. Sillä kohta sinulla on sellainen kylkimyyrä josta saa olla huolissaan =)
Se on ihan normaalia että tulee vielä viime hetken paniikkia siitä miten sitä selviytyy pienen nyytin kanssa. Itsellä on nyt jo 1v ja 2 kk ikäinen tytär ja täytyy myöntää että se eka vuosi oli sellaista vuoristorataa. Varmasti näin äitinä ne hormonit vaikuttivat siihen mielialaan enemmän kuin arvasikaan ;) ja ne hormonit saattavat lopullisesti olla pois kehosta vasta synnytyksestä sen maagisen vuoden päästä.
Imetysaika oli raskasta pätkittäisten yöunien vuoksi (tyttö imi 2h välein kellon ympäri), vaikka samalla se oli minusta aivan ihanaa (eikä tosiaan tuntunut siltä heti alussa -vink-). Kait siitäkin selvisin hormonien avustuksella. Sitten tosiaankin kun tyttö oli jo varmaan muutaman kuukauden ikäinen niin niitä "katumus" kohtauksiakin tuli että kannattiko tämä tosiaan. Uskon että se johtui juuri väsymyksestä ja eräänlaisesta luopumisen kriisistä että ns. itsekäs elämä päättyi siihen. Muista että juuri esikoisen kanssa tulee näitä suuria kriisejäkin mitä ei varmaankaan monilla kakkosen kanssa enää usein edes tule. Silti en tänä päivänä kadu asiaa, vaan huomaan kuinka paljon lapsi on minua opettanut kasvamaan lopullisesti aikuiseksi. Se tekee monelle ihan hyvää ja samalla huomasin että side vanhempien välillä muuttui merkittävästi. Eli juuri siksi kun tuli itse vanhemmaksi eikä ollut enää itse pelkkä lapsi jollekin.
Vanhemmuss on antanut paljon ilon hetkiä. Ja se rakkaus omaa lasta kohtaan on jotain niin mahtavaa että ymmärrät sen vasta ajan kanssa. Edes mikään muu ihmissuhde ei yllä samalle tasolle mitä en uskonut ennnekuin sen sitten koin. Tietysti se on erilaista rakkautta muutenkin kuin esim puolisoa kohtaan.
Toivottavasti sinulla on mies joka jaksaa jakaa kakkapyykki/syöttö/leikitys sekä sylittelyvaiheen kanssasi. Mielestäni se on tärkeintä että arki sujuu eikä kumpikaan väsy liikaa. Sitten kun mahdollinen imetysvaihe on ohitse ja vauva imee tuttipullostakin on sinullakin mahdollisuus paremmin irroittautua esim kauppareissulle yksinään tai kaverin luo kahville. Pienet irtiotot arjesta piristävät teitä molempia miehen kanssa. Muista vaan ottaa huomioon että vauvasta erossa pysyminen tarkoittaa esim vauva 1kk-->sinä poissa paikalta korkeintaan tunnin, vauva 6kk-->pois kotoa max 6h. On tärkeää että vauva saa olla äitinsä kanssa mahdollisimman paljon pienenä, koska se antaa hänelle vahvan pohjan psyykkisellä tasolla. Me äidit olemme todella tärkeitä ensimmäisinä vuosina =). Esim meillä itse sylittelin tyttöämme esimmäiset 3 kk ennenkuin lapsi pystyi minusta irrottautumaan enemmän ja tuttipullon taisi alkaa huolimaan vasta 7kk iässä jolloin sitten hän myös halusi itse lopettaa imemisen.
Mutta lapset ovat myös todellakin yksilöitä ja teillä voi moni asia olla aivan toisin kun hän aikanaan syntyy.
Teistä kuitenkin tulee parhaimmat asiantuntijat oman lapsenne suhteen ja mitä enemmän olette hänen kanssaan sen vahvempi myös kiintymyssuhde tulee olemaan . Esim kun itse olen ollut kotona tähän päivään asti niin kyllä tyttö rauhoittuu minun kanssani kaikkein parhaiten/helpoiten jos hänellä paha mieli. Se on kyllä palkitsevaakin kun huomaan että on tehnyt reilun vuoden aikana jotain oikeinkin =).
Surullista on se että nykyään pienten lasten vanhemmat tuntuvat olevan kovin kiireisiä sen asian kanssa että lapsi olisi heti mahdottoman omatoiminen ja itsenäinen. Oletetaan esim. että kyllä se nyt on imenyt rintaa tarpeeksi ja tehdään pakkovieroitus mahd. pian tai esim pian omaan huoneeseen yksin nukkumaan tai töihin äkkiä ja lapsi hoitoon. Nuo ja monet muut esimerkit saavat aikaan lapselle turvattomuuden tunteen ja sen että yksin on selvittävä todella aikaisin vaikka vasta sitä oltiin vielä äidin kohdussa. Ainakin kannattaa miettiä jos edes aikoo harkita lasten hankintaa onko siihen todella aikaa tai tahtoa vai myönnätkö olevasi todellakin itsekäs ihmistyyppi jolle on parempi jättää lapsi/lapset hankkimatta (tämä ei nyt enää koske ketjun aloittanutta ;).
Nimittäin omat tarpeet tulevat lapsen saatua aina toisena ja niitä on usein lykättävä jopa vuosia ennenkuin niitä esim opiskelua yms voi toteuttaa. Tämä nyt on minun mielipide mutta en usko että heittää kovin kauas nykypäivän vanhemmuuden haasteista. Tsemppiä teille miehen kanssa nimenomaan yhdessä tehtävään kasvatustyöhön =).
olla samanlaisia äitejä kuin muut.. Sinun ei tarvitse ravata perhekahviloissa tai istua leikkipuistoissa joka päivä jos se ei tunnu sinun jutultasi..Sinun ei tarvitse käydä vauvajumpassa, käyttää kestovaippoja, leipoa leipää ja tehdä itse vauvansoseita..Sinun ei tarvitse pyhittää jokaista vappua, juhannusta ja uutta vuotta perheelle ja lapselle..Sinä voit käydä ulkona tyttöjen kanssa ja näyttää nätiltä..sinulla saa olla tukka hyvin ja kynnet huollettuna, saat käydä kasvohoidoissa ja hieronnoissa..Saat käyttää rahaa vaatteisiin ja koruihin jos pystyt..Saat lähteä töihin 4 kk jälkeen synnytyksestä jos haluat!Sinä saat ostaa teille valkoisenkangas sohvan, jos tahdot ;) sinä saat antaa lapsellesi korviketta jos haluat!! Se ei tee sinusta huonoa äitiä, päin vastoin, jos teet vastahakoisesti asioita, lapsi sen kyllä vaistoaa..jos tiedät että haluat päästä myös yksinäsi joskus johonkin, säästä hermojasi ja opeta lapsi pulloon..vaikka sitten pumppaisit omaa maitoasi,mutta kuitenkin..
Uskon että aika monella on paineet äitiydestä juuri sen takia kun tähän äitiyteen liitetään niin paljon...Pitäisi elää vain ja ainoastaan perheelle, viettää jokainen viikonloppu kiinni miehessä ja lapsessa, ainakin ensimmäisen vuoden ajan.. Ja juhlapäivät, voit ihan hyvin joskus antaa lapsen isovanhemmalle ja lähteä itse juhlimaan..vauvana tuo pieni ei ymmärrä päivistä mitään ja sitten kun alkaa ymmärtämään että joku päivä onkin erilainen, voi lapsestakin olla hauskaa ja erilaista olla mummun ja papan hoidossa, jossa saa hyvää ruokaa ja lellitään :) Jos sinusta tuntuu että elämä tukahtuu lapsen kanssa kotona, niin lähde töihin...jätä mies kotiin! Tekisi hyvää sillekkin ;)
Toki lasten kanssa tulee käydä ulkona ja leikkipuistoissakin ehkä, mutta itse en esimerkiksi ole mikään leikkipuisto ihminen..ennemmin tyrkkään lapset pihalle keskenänsä ja joskus menen seuraksi..ja joskus mennään metsään käppäilemään..käydään me joskus leikkipuistoissakin mutta harvemmin..Itse imetin molempia lapsia reilut 1/2 v..molemmille on annettu myös korviketta..ei olla kestoiltukkaan..tyttöjen kanssa lähdin ekaa kertaa juhlimaan kun eka oli 3 kk ja toka 4 kk...Tosin en kyllä muuten juhli, ehkä 3 kertaa vuodessa ja ryyppyjuhlia en ole viettänyt ilman lapsia...never.. :) mutta se on mun juttu ja toiselle se on toinen juttu..
Lapselle pitää antaa elämyksiä, mutta lapsi kokee elämyksenä juuri niin isot asiat kuin hänelle opetetaan..jos lasta viedään pienestä pitäen monta kertaa kesässä särkänniemeen, linstille, puuhamaahan, niin eihän se välttämättä koe elämyksenä veneretkeä mökillä ja makkaranpaistoa rannassa...Meillä elämys on jo se kun isä lähtee lasten kanssa junalla mummolaan.. :) ne huvipuisto reissut onkin sitten jo NIIIIN mahtavia että niitä muistellaan seuraavaan kesään asti :)
Tärkeintä on kuitenkin elää niinkuin TEIDÄN perhe kokee parhaimmaksi..
Itse havahduin hetki sitten tähän..mieheni haluaisi lähteä vuodeksi ulkomaille...reissuun..ensin ajattelin että hei, eihän meillä ole vielä edes omakotitaloa, farmarivolvoa ja koiraa...mutta ei kaikkien pidä elää tietyn kaavan mukaan..autoton, vuokra-asunnossa asuva perhe voi elää ihan yhtä tasapainoista elämää :)
Ei tarvitse elää muiden odotusten ja oletusten mukaan, se kylläkin vaatii hieman itsepäisyyttä ja "no, meidän perhe tekee näin"-lauseen käyttämistä...Oma mies tykkää reissata ja kun hän lähti vuosi sitten Intiaan kolmeksi viikoksi, sain vastata "mitä se siellä tekee, miksi se sinne lähti, miksette te lähteneet, kuinka sä päästit" kysymyksiin monesti..mutta häh??Se halusi lähteä kaverin kanssa reissuun, meidän lapset vielä niin pieniä etten niitten kanssa sinne uskaltaisi lähteä, eikä reissaaminen mulle ole mikään juttu, niin menkööt..Ja sama pätisi toisinkin päin jos haluaisin mennä...
Ja tiedoksi, kyllä meidän lapset on ihan terveitä, hyvinvoivia, hymyileviä, ilosia lapsia..ei ollenkaan laiminlyyjä kauhukakaroita :)
Onnea äitiyteen
...aivan samaa mieltä!! Jokainen voi olla hyvä äiti omalla tavallaan. Itselläni nyt 5kk vanha lapsi ja hän on kyllä ollut molemmilla mummoilla yötä ja toisella jopa kolme yötä kun kävimme pienellä reissulla mieheni kanssa. Että meillä ei ainakaan päde tuo 1kk ikäinen tunniksi hoitoo, 2kk ikäinen kahdeksi tunniksi...jne. Enkä ole lapsestani huomanut mitää ahdistusta tai äidin unohtamista kun hän on hyvässä hoidossa mummolla ollut.Iloisesti hymyili viimeksikin kun äidin äänen kuuli kun häntä menin mummolta yökylästä hakemaan ja kiltisti oli hoidossa käyttäytynyt koko ajan. Lapsi on myös nukkunut omassa huoneessa omassa sängyssä syntymästään asti ja jos tuo siitäkin ahdistusta kokisi nin tuskin nukahtaisi aina kiltisti sänkyynsä kun hänet sinne peittelee ja laittaa unimusiiki soimaan. Kovin on muutenkin iloinen ja tyytyväinen lapsi että en usko hänen traumaa saaneen muutamista yökyläilyistä ym. Luulisi käytöksestä ahdistuksen ja muun huomaavan. Muuten olen toki ollut hänen kanssaan aika pitkälti sen 24h vuorokaudsessa tai vaihtoehtoisesti isä jos itsellä ollut jotain menoa. Ja lapsi on tottunut että hänen itkuunsa vastataan kyllä, jos hän vaikka omassa sängyssään itkee niin lopettaa heti kun hänelle huutaa että äiti tulee kyllä. Ja aika paljon ollaan vauvankanssa kahdestaankin liikuttu ja käyty erilaisilla ihmisillä kylässä jotta vauva opisi olemaan muidenkin kuin äidin seurassa. Ja töihin meinasin mennä kun lapsi on sen 10kk (kotona mielelläni olisin pidempään lapseni kanssa ollut, mutta ei anna talous periksi) ja hoitoonhan hänet on vietävä, mikä monelle tuntuu olevan rikos pahimmasta päästä. Mutta en usko että päiväkodilla olisi vain negatiivisia vaikutuksia lapseen koska siellä oppii sosiaalisuutta jne. Eräälle tuttavalleni mm kehotettiin viemään 4 vuotias lapsensa päiväkotiin tämän epäsosiaalisen käytöksen johdosta, ollut aina neljän seinän sisällä vain äitinsaä ja sisaruksiensa kanssa.
Elisiis ongelmani on tämä että;mä diggaan yhestä kundista joka obn mua vaan 2 v vanhempi. Hän on varattu,mutta silti hän myöntänyt minulle että,se on kiinnostunu musta niinku mäkin oon kiinnostunu siitä. Noh,3 kk:tta sitten hän soitti mulle keskellä yötä koska hänellä oli tylsää. Noh,puhuttiin niistä näistä,kunnes hän kysyi multa että,häluaisinko mä perustaa sen kans,joskus perheen?
Noh,mä sitten vastasin että,ehkä on mä tiedä?Se jotenkin pelottaa mua.
Mutta,silti hän sanoi että,se tois ainakin vastuuta.
Mitä mä teen? Mutta,sen keskustelun jälkeen ollaan edelleen kavereita sen kans,ja dikataan edelleen toisistamme. Onneksi