http://www.mtv3.fi/viihde/uutiset/elokuvat.shtml/1239941/pirkko-mannola-puolison-poismenosta-olen-paassyt-pahimman-surun-yli
Mannola esittää surevaa leskeä, tulee vain pari vuotta liian myöhään. Onkohan Pirkolta unohtunut että silloin kun Åke kylmeni ruumishuoneella hän liiteli punaisessa tanssipuvussa pitkin parkettia hymy huulillaan. Kansa ei unohda!
Mannola esittää surevaa leskeä, tulee vain pari vuotta liian myöhään. Onkohan Pirkolta unohtunut että silloin kun Åke kylmeni ruumishuoneella hän liiteli punaisessa tanssipuvussa pitkin parkettia hymy huulillaan. Kansa ei unohda!
Vastaukset 13
Vanhimmat
Se on noissa piiressä tapna:mitä sitä turhia suremaan! Kristina Elstelän poikakin käveli junan alle ja mjutsi vaan tanssi...
näyttelijä on noussut estraadille vaikka on juuri kuullut läheisensä kuolemasta. Siinä on sitä todellista vastuuta jota kunnioitan. Ei voi olla vastaamatta kansan odotuksiin ja olisi valtava kaaos jos näytökset peruutetaan viime hetkillä. Kaikki kunnioitus Pirkolle ja hänen kaltaisilleen jotka ovat ottaneet ja kantaneet vastuunsa yleisön palvelijana.
Tossa nähdään,kaiken nähnyt vanha ämmä,olis voinut kunnioittaa miesvainajaa,eikä tanssia,yäk!
Millaisen kohun olis "miehet" saaneet,jos olis muija kuollut ja mies olis vaan jatkanut tanssimista?
Tässä huomataan ,miehellä on sydäntä kunnioittaa läheisen kuolemaa,kun taas nainen ,jos on ns luonnikas,ajattelee vaan omaa "uraa",vaikka ura olis jo illassa.
Olisko se Åke tai Elstelän poika tullut sillä takaisin, että omaiset olis siltä seisomalta alkaneet ripottelemaan tuhkaa päälleen ja alkanut vollottaa julkisesti? Sitten te juntit olisitte keksineet, että kappas kun kerää sympatiaa vollottamalla rakkaansa poismenoa. Ihan varmasti vaan että pääsisi tanssikisan voittoon. Tämähän on se b-teoria aina tarvittaessa teillä sivistymättömillä moukilla.
Psykologisesti on aivan normaalia jatkaa sitä hommaa mitä on tehnytkin, vaikka rakas kuolee. Keskittyminen muuhun kuin suruun on yksi keino suojautua totaaliselta putoamiselta ja siirtää asian käsittelyä hetken, ja pakottamalla itsensä toimimaan arjessa. Sureminen tulee sitten niinä yksinäisinä hetkinä. Jotkut selviää työnteolla suurista menetyksistä, arki pakottaa jaksamaan ja saa hetken hengähdystauon lamauttavalta surulta, kun on pakko keskittyä muuhunkin. Pahinta on jättäytyä sängyn pohjalle ja alkaa säälittelemään itseään.
Miten sinä aivoton imbesilli kuvittelet, että esimerkiksi äiti voisi unohtaa arjen ja velvollisuudet perhettä kohtaan vaikka esim. mies kuolisi. Lapset tarvii hoitoa ja huoltoa vaikka maailma räjähtäisi ympäriltä. Nälkä on lapsilla, vaikka olisivat orpojakin. ja jonkun täytyy kantaa vastuu eikä käpertyä omaan surkeuteensa, kuten te surkeat luuserit tekisitte.
Mitä pirua se teille kuuluu, miten kukakin surutyönsä tekee. Tulee se menetys vielä teidänkin kohdallenne, joten pääsette ihan itse sitä kokeilemaan.
Tiedätkö ett yleinen tanssikisa ja perheen hoitaminen on hiukka eri asia,oletko kokeneena huomannut eron?
Monella vaan tälläinen tilaisuus saattaa jäädä viimeiseksi,siksi kisa loppuun vaikka läheltä kuolis läheinen ihminen.
Hiukan itsekäs ihminen?
kummastelen, mistä teitä "sairaita valittajia kaiken arvostelijoita" kumpuaa? Minne puritte pahaa oloanne kun ei ollut näitä anonyymejä palstoja..? Täytyy pipoa kiristää aika tavalla kun jaksatte tyhjästä jauhaa.
Tiedän tuosta Pirkon asiasta, että hänellä oli Åken kehotus olla mukana ja jatkaa elämää tapahtui mitä tahansa. Ulkopuolisille ei kuulu millään tavoin arvostella asiaa. Muistan lukeneeni aloituksen tapaisia useita kertoja, ikään kuin olisi jäänyt levy päälle? Kannattaa mennä terapiaan jos ei muuten pääse eroon tuollaisista ajatuksista.
Kristiina Elstelä jatkoi tanssikisaa, vaikka poikansa oli mennyt junen alle! Suru kuulemma tuli myöhemmin! Vai niin.
Kyllä kansa tietää ja muistaa Mannolan häpeällisen käytöksen. Ei mitään häpyä, ei osaa edes hävetä.
Lainaus edeltä : "Tiedätkö että yleinen tanssikisa ja perheen hoitaminen on hiukka eri asia,oletko kokeneena huomannut eron?"
Itse asian kahdesti kokeneena : Aluksi olin niin shokissa, etten pystynyt syömään, en nukkumaan, paniikkikohtauksia tuli, oikeastaan heti kun jostain "horkasta" tuolissa istualtani havahduin täysivalvetilaan, päivätajuntaan alkoi päässä takoa musertava totuus, kauhu "hän on poissa" ..... Laihduin kolmessa viikossa 10kg. Suru syö ihmisen. Suru vie valtavasti energiaa. Menin töihin muutaman päivän sairausloman jälkeen, kummallakin kerralla. Tiesin vaisvtomaisesti: en voijäädä paikoilleni, vaan minun on jatkettava, joten kuten ...
Kuulemma minut nähdessään, näkivät valkoisen, harmaan, kuihtuneen, surusta sairaan ihmisen, lähes hajoavan. Ensimmäisellä kerralla olin siis 26-vuotias kaunis nainen, ja toisella kerralla 55-vuotias vielä(kin) jokseenkin yleensä miellyttävän näköinen hoidettu nainen. Mutta niin muuttuneena ! näkivät, - näkivät "sisimpääni" ja tuskaani.
En pystynyt puhumaan. En pystynyt itkemään. Vastasin kysymyksiin. Tein työni huolellisesti, kuin robotti.
Ulkona luonnossa äänet tuntuivat voimakkailta. Muistan työmatkan, jonka kävelin 2 km. Linnunlaulu, puiden humina, tiellä kävellessä kivien kirskunta yms .Tuoksut, hiekan tuoksu, polttoaineen haju, auton pakokaasu yms. Valo, aurinko oli suorastaan läpitunkeva, totuus. Kaikki oli eri näköistä kuin lukemattomat kerrat ennen tätä. Värit olivat häipyneet: harmaan sävyt., musta-valkoinen jäänyt jäljelle.
Aamut olivat pahimpia. Vaivoin pysyin, uskaltauduin sängystä sikiöasennosta, aloittamaan mitään. Vaapuin jos mahdollista alusasussa koko päivän, syömättä, peseytymättä, tukka hirveänä ... Ihmisestä kuori liikkui.
Ajattelin, että tämä on se kuori, ruumis, joka menneeltä, kuolleelta kuoli, hänen sieluinsa häipyi ruumiiista. Tunsin vaistomaisesti tiedon, totuuden, että tämä minun nyt riutuva majani on sitä samaa lajia, maata, joksi tulen mnäkin tulemaan. Vain henkeni on ja jää. Sillä hetkellä sieluni majaili heikossa ruumiillisessa majassa.
Silmäni olivat avuttomat kuin lapsella. Näin sen peilistä itsekin.
Perusturvallisuus järkkyi. Elämä (vrt. kuolema) ja sen aika, elämänjatkuvuus, elämän salattu olmus, sen jatkuvuuv, aika ja elämän tarkoitus, tuli näiden molempien tapahtumien kerralla "ihan iholle" - tieto tuli eläväksi. Elämää / kuolemaa väläytettiin minulle.
En olisi voinut mennä tanssimaan. Jalkani eivät olisi kantaneet.
Jos on rakastanut ihmistä, joka kuolee, se rakkaus jää olemaan. Se ei häviä.
Niin, rakastin, päästin heidät mielestäni menemään (kaksi kokemusta ) . Jäljelle jäi kiitos. Kaunis kiitos. Nöyryys elämän kauneudesta ja hauraasta olemuksesta.
Kesti pitkään, ennen kuin vahvistuin taas, joksikin - en enää samaksi ihmiseksi, joka olin ollut, vaan aivan uudeksi, toisenlaiseksi. ihmiseksi. Nimeni on sama, mutta ihmisenä en ole sama kummankaan kuolemantapauksen jälkeen.
Suru, kuolemantapaus, rakkaiden menetys on opettanut minua elämästä. Kuolema ja elämä kulkevat käsi kädessä. Kaikki muuttuu. Minä muutun. Elämä muuttuu. Mikään ei pysy samana. Elämä muuttuu. Elämä jatkuu. Joka päivä. Minä muutun. En ole sama kuin eilen.
En mennyt sitten koskaan naimisiin. Menetin mielstäni oikean tai ne oikeat.
Minun elämäni meni niin.
Luoja antoi minulle Lahjan:
Mutta minulla on ihmeellisen ihana, rakas, poika, teini-ikäinen. Kerron hänelle joka päivä, miten kaunis, rakas, ihminen hän on, Luojan luoma, lahja minulle. Luoja tekee vain hyvää ja täydellistä työtä. Olen kiitollinen . Olen kiitollinen, että juuri Hän tupsahti minulle. Ihmettelen ääneen, miten hauskaa on, että saan kunnian olla saada olla Hänen seurassaan ja vaikutuspiirissään. Saan kasvattaa (pian alkaa jo olla aikuinen) rakkautta maailmaan. Kiitän Hänestä ääneen.
Elämä ja kuolema ovat samaa. Asioilla on taipumus järjestyä. Elämä kantaa. RAKKAUS ON. ELÄMÄ ON RAKKAUS. RAKKAUDESTA SYNNYMME. Olemuksemme on rakkaus.
Me olemme erilaisia ja käsittelemme kuolemaa, surua eri tavoin. Tiedän ihmisiä, jotka menivät vasta yli kymmenen vuoden kuluttua läheisensä kuoltua sururyhmään ja kertoivat, että pääsivät vasta sitten käsittelemään menetystä.
Monissa ammattiryhmissä äkillinenkin kuolema lähipiirissä joudutaan siirtämään sivuun. Suren sitten huomenna tai ensi viikolla...Osa kykenee ja osa ei ja se meidän pitää ymmärtää.
Ennen vanhaan piti näyttää vaatteillaan, että on suru-aika. Onneksi sellaista käytäntöä ei ole enää, en ole ainakaan huomannut vuosikymmeniin. Nykyään voi pukeutua hautajaisiinkin muuhun väriin kuin mustaan, kun se on hillittyä, eikä punaista. Annetaan ihmisten surra omalla laillaan ja omalla tavallaan, pyritään tukemaan ja ymmärtämään.
http://www.sydan.fi/terveys-ja-hyvinvointi/surun-monet-muodot
Allekirjoitan valoapimeydestä tunteen, sillä itse tunnen samoin. Suru lamaannuttaa, mutta tiedän myös tapauksia, jolloin kaipuu ja tuska puretaan tekemiseen. Pakko tehdä jotain, olla muuta ajattelemista, ettei suru saa yliotetta. Itse turvauduin pitkän yhdessäolon jälkeen (30v) terapiaan. Jokainen tuntee menetyksen tavallaan. Pirkko ei rynnännyt uuteen suhteeseen kiireellä vaan teki varmaan surutyötä näinä vuosina. Onnea Pirkolle tulevaan avioliittoon.
Lainaan vielä kirjoittamaani: Menin töihin muutaman päivän sairausloman jälkeen, kummallakin kerralla. Tiesin vaistomaisesti: en voi jäädä paikoilleni, vaan minun on jatkettava, joten kuten ...
Yritin jatkaa, jatkettu on, jatkan...
Luulin nuorena elämästä: että kun teen asiat hyvin, työt hyvin, olen reilu ja kiva ihminen, rakastan, asiat varmaankin sujuvat hyvin, suotuisasti elämässäni.
Kukaan ei ollut kasvattanut minua, kertonut elämästä, tietämään, että ELÄMÄ / KUOLEMA itsessään ei noudata mitään todennäköisyyttä. Suomalaiseen kulttuuriin ei kuulu edes puhua elämästä tällä syvyydellä. Lapsille, nuorille aikuisille ei kerrota mitään elämästä, mitä se on. Mitä tuleman pitää. Jokainen hakkaa päätään vuorollaan, ja ihmettelee ymmyrkäisenä. Ihmettelee elämän suuruuden edessä. Mistä se johtuu ?
En tiedä, en ole niin paljon tai syvällisesti muuta mailmaa nähnyt, että onko missä, jossain maissa tai kulttuureissa tapana antaa ohjeita, kertoa kokemuksia, vaihtaa ajatuksia, elämästä nuorille ihmisille ? Keskustelukulttuuria elämästä ?
Olen itse matkustellut paljon Euroopassa.
Omat vanhempani olivat työläisiä, maalta kaupunkiin muuttaneita köyhiä, kouluttamattomia käsityöläisiä. Ei meillä puhuttu mistään mitään. Ei ollut yhteistä kieltä tai edes käsitteitä asioille. Vanhempani olivat tottuneet elämästä: että elämässä tehdään töitä, mitä saadaan, laitetaan ruokaa, nukutaan, katsotaan TV:tä, käydään kaävelyllä, juodaan kahvit, luetaan sanomalehtia, kuneellaan radiosta uutisia. Eilämä on jono konkreettisia elämän suorittamisen asioita. Elämää ei pohdittu eikä analysoitu. He eivät varmaankaan tienneet, mitä verbi analysoida tarkoittaa.
Itse olen suvussamme ensimmäisen polven lukion käynyt. En siis rohjennut hakea, mennä ylioppilastodistuksen saatuani (hyvillä M:n papereilla /lähes L) akateemiseen opinahjoonkaan. Tyydyin vähään elämässä. Opistotasoon. Arvaat varmaan, että harmittaa jälkiviisaana. Näin suvut vähä vähältä kehittyvät. Sukujen itsetunto on osaltaan perimää, ja kehittyy sen mukaan hitaammin tai nopeammin. Oma sukuni kehittyy hitaasti. Itsetunto-ongelmia on.
Toivon, että joku viitsisi / haluaisi kommentoida. Onko tavallista, että elämästä/kuolemasta ei Suomessa keskustella tai opeteta nuoria ihmisiä ? Vai onko se vain "sivistymättömien " sukujen asiaa, tuo puhumattomuus ja valmistautumattomuus, tsemppaamattomuus ?