Selitys saattaa löytyä jopa ihan lapsuudesta. Ite muistan miten ala-aste ajoilla luokassa oli sellainen meininki, että aina tarkoituksella yksi oppilas oli muiden syrjimä ja kiusaama. Kohde vaihtui silloin tällöin, joku joutui syrjityksi useammin kuin toiset, jotkut eivät koskaan. Itse olin hyvin usein se syrjitty. Yläasteelle siirtyessä oli edelleen älyttömän huono luokkahenki, ja en kelvannut kenenkään kaveriksi selityksellä "Kaikki vihaa sua koska et ikinä sano mitään."
Nyt olen yli parikymppinen, ja kyllä noi lapsuuden "traumat" vaikuttavat vieläkin. Mun yleiskuva ihmisistä on niin negatiivinen ja uhkaava, etten uskalla lähestyä ketään. Niin olen tietenkin yksin. Vaikka tiedän ettei tässä iässä meininki ole enää samaa kuin ala ja yläasteella, niin silti en uskalla luottaa yhteenkään ihmiseen. Koulukiusaamisen takia olen ikuisesti epäsosiaalinen, pelokas ja täysin ihmisiin pettynyt. Kuin myös itseeni.
Keksin myös toisen selityksen, mikä on kasvatus. Niin hylkiö kuin olinkin lapsena, niin oli minulla yksi ystävä. Kuitenkin vanhempani päättivät kasvattaa minut saippuakuplassa, eli eivät päästäneet minua juuri koskaan minnekään. Kun olin 15 vuotias, en saanut koskaan mennä yöksi, tai edes elokuviin ystäväni kanssa. Siinä sitten lähti se viimeinenkin ystävä, kun ei ikinä voinut tehdä mitään. Tiedän että vanhempani tahtoivat vaan suojella minua, mutta tekivät kyllä ennemmin karhunpalveluksen. Josta maksan luultavasti loppuelämäni.
17 vuotiaana olinkin jo niin katkeroitunut ja vihasin ihmisiä, että ihmettelen yhä, kun en ryhtynyt joksikin kouluampujaksi. Edelleenkään en missään määrin nauti ihmisseurasta, enkä päästä ketään lähelleni. Ja uskon, että syynä tähän kaikkeen todellakin on koulukiusaus, eikä kotikasvatuksenikaan hyvää tehnyt.
Onko teillä selityksiä yksinäisyydellenne?
Nyt olen yli parikymppinen, ja kyllä noi lapsuuden "traumat" vaikuttavat vieläkin. Mun yleiskuva ihmisistä on niin negatiivinen ja uhkaava, etten uskalla lähestyä ketään. Niin olen tietenkin yksin. Vaikka tiedän ettei tässä iässä meininki ole enää samaa kuin ala ja yläasteella, niin silti en uskalla luottaa yhteenkään ihmiseen. Koulukiusaamisen takia olen ikuisesti epäsosiaalinen, pelokas ja täysin ihmisiin pettynyt. Kuin myös itseeni.
Keksin myös toisen selityksen, mikä on kasvatus. Niin hylkiö kuin olinkin lapsena, niin oli minulla yksi ystävä. Kuitenkin vanhempani päättivät kasvattaa minut saippuakuplassa, eli eivät päästäneet minua juuri koskaan minnekään. Kun olin 15 vuotias, en saanut koskaan mennä yöksi, tai edes elokuviin ystäväni kanssa. Siinä sitten lähti se viimeinenkin ystävä, kun ei ikinä voinut tehdä mitään. Tiedän että vanhempani tahtoivat vaan suojella minua, mutta tekivät kyllä ennemmin karhunpalveluksen. Josta maksan luultavasti loppuelämäni.
17 vuotiaana olinkin jo niin katkeroitunut ja vihasin ihmisiä, että ihmettelen yhä, kun en ryhtynyt joksikin kouluampujaksi. Edelleenkään en missään määrin nauti ihmisseurasta, enkä päästä ketään lähelleni. Ja uskon, että syynä tähän kaikkeen todellakin on koulukiusaus, eikä kotikasvatuksenikaan hyvää tehnyt.
Onko teillä selityksiä yksinäisyydellenne?
Vastaukset 10
Vanhimmat
Aika sama tilanne minullakin. Jouduin suositusta oppilaasta koulukiusatuksi koulunvaihdon yhteydessä. Muuttaminen toiselle paikkakunnalle teki elämästäni tämmöistä. Ala-asteen 6 luokalla alkoi syrjiminen, yläasteella koulukiusaaminen ja samoin lukiossa. En enää osaa tutustua ihmisin, jotenkin tahdon välttää sosiaalisia tilanteita ja en oikein osaa jutella mitään hauskoja juttuja muiden kanssa, sosiaaliset taitoni ovat olemattomat. En kuitenkaan ole ujo, en vaan pidä ihmisistä ja inhoan olla esillä. Muutenkin minua ei bilettäminen kiinnosta, joten sekin vähentää mahdollisuuksiani löytää ystäviä. Tuntuu ettei tässä maassa mitään erilaisuutta hyväksytä, jos et ole tyypillinen pissis-teini, niin joudut heti koulukiusatuksi ja syrjityksi. Olen koittanut löytää kavereita ja 2 mukavaa kirjeystävää löysinkin, mutta se on aika pieni tulos kun olen kohta 2v kavereita etsinyt. Internetistä on vaikea löytää kavereita, usein kirjoittelu loppuu kuukauden parin jälkeen ja mesessä ihmiset ovat tylyjä.
Minulla on jonkinlaisia kavereita, mutta ei yhtään hyvää ystävää tai sukulaista.
Olin itsekin koulukiusattu, 6. luokalla ja yläasteella. Lähinnä kiusaus oli syrjimistä ja yksinjättämistä.
Olin köyhän yksinhuoltajaäidin ainoa lapsi. Ei ollut varaa harrastella. Yläasteella ei ryyppäys tai tupakanpoltto kiinnostanut, tai muutenkaan massan mukana kulkeminen. Olin todella hyvä koulussa, erittäin kiltti ja siksi helppo kohde. Sosiaaliset taidot eivät kai sitten kehittyneet niin hyviksi, että osaisin luontevasti luoda suhteita.
Omasta mielestäni olen kuitenkin hauska ja huumorintajuinen ja heitän hyvää läppää (mikä sitten muiden mielestä ei ilmeisesti ole niin hyvää läppää tai he eivät vain tajua.. ;)). Suhtaudun ihmisiin avoimesti ja pidän tuntosarvet avoinna, jos joku haluaisi ystävystyä.
Koulukiusausta itselläkin taustalla, jopa niin paljon että siitä tultiin myöhemmin minulle sanomaan että "ai niin sua kiusattiin sillon paljon". Nyt jo 30 mutta tietty sosiaalisten tilanteiden pelko ja vaikeus ottaa yhteyttä vaivaa yhä. Välillä tärkeissäkin paikoissa sanat takertuvat kurkkuun. En käytä alkoholia paitsi joskus harvoin tai käy ravintoloissa. Ongelmat tuntuvat kertautuvan ja yksinäisyys ei ainakaan helpota tilannetta.
Luonteesta se on kiinni.
Itse olen myös yrittänyt funtsia, minkä takia olen mitä olen, kuinka tunnen ja käyttäydyn tietyissä tilanteissa. Jäljet taitavat aina mennä sinne lapsuuteen. Itsetuntoni hakattiin maahan jo pentuna. Minua ei oikeastaan ikinä kannustettu, vaan monesti sain kuulla, "kuinka muutkin lapset osaavat, mutta sinä et" -tyylisiä juttuja. Perheessäni oli myös eräillä alkoholiongelma, minkä seurauksena paikalla oli monesti aivottomia zombieita, eikä minkäänlaisia turvaa ja tukea antavia aikuisia ihmisiä. Aina myöskin ryyppyiltoina riideltiin ja välillä myöskin tapeltiin. Paitsi että pelkäsin, koin myös yleistä turvattomuuden tunnetta. Sain myös itse selkääni monia kertoja. Varsinkin toinen vanhemmistani antoi monesti tyhjiä lupauksia ja valehteli päin naamaa, minkä seurauksena jouduin usein pettymään raskaastikin.
Ala-asteella minulla oli jokunen kaveri, mutta yläasteella jäin yksin. Sain kuulla vittuilua ja olin jatkuvasti yksin. Porukat yrittivät nolata ja nöyryyttää, ja mikä onkaan nolompaa ja nöyryyttävämpää tuon ikäisenä, kuin olla nolattu ja nöyryytetty? Olisin vain halunnut olla, kuin muutkin, mutta jouduinkin olemaan yksin kaikkia vastaan. Sellainen ei ole helppoa, kun on epävarma ihminen, jonka itsetuntokin on jo valmiiksi maassa, eikä kukaan ikinä auttanut, tai tukenut minua missään. Oli sitten minkälaisia huolia, tai ongelmia tahansa, niin minä jouduin kohtaamaan ne itse, vaikkei ollut mistään mitään hajua. Paitsi, että se sai minut tuntemaan oloni vieläkin epämukavammaksi, se sai minut myös stressaantuneeksi. Tuntui, että minut puristettiin kasaan.
Meillä oli vähän sama juttu, että minua kiellettiin joskus jostain typerästä syystä lähtemästä kavereilleni, silloin kun niitä oli, eikä meillä myöskään koskaan käynyt ketään kyläsillä, joten sitäkään kautta ei päässyt tutustumaan keneenkään. En oikeastaan edes tunne sukulaisianikaan kunnolla. Silloin harvoin, kun meillä jotain kävi, niin monesti ne olivat vain ryyppypippaloita, mikä ei tietenkään tuntunut kivalta, kun meteliä kesti yön pikkutunneille saakka ja pelotti se räyhääminen. Sitten joskus, kun esitin vastalauseeni siihen, kun sanottiin, että ne ja ne ovat tulossa käymään, ja kun tiesin mihin se taas johtaa, niin porukat rupesivat puhumaan siitä kuinka minä hypin vanhempieni silmille ja kuinka minä määrään ketä meillä saa käydä jne. Kaikki käännettiinkin minun syykseni. Aikoinaan yritin puhua mutsini kanssa noista ajoista ja siitä, kuinka ne ovat takuulla vaikuttaneet mieleeni, niin sanottiin vaan, että "se on aina hyvä syyttää muita", ja ongelma taitaa muutenkin olla se, että itse tiedostan, mikä ongelmani on. Jos yrittää puhua asiasta, niin tottakai se on vain esitystä, tai itsesääliä. Ei liene kumminkaan vaikeaa päätellä, että näkemäni humalassa aiheutettu väkivalta ja muu örvellys on aiheuttanut sen, että oloni tulee hyvin rauhattomaksi vielä nykyäänkin, kun näen humalaisia. Minun on vaikea luottaa kehenkään, enkä myöskään uskalla tehdä mitään mokaamisen ja nolaamisen pelossa.
Minun on vaikeaa olla muiden ihmisten kanssa tekemisissä. Olen kumminkin yrittänyt olla mahdollisimman "normaalisti", vaikka oloni onkin hyvin epävarma ja epämukava tietyissä tilanteissa. Se vaatii liikaa ja koska olen vuosien yrittämisenkin jälkeen samassa pisteessä, kuin mistä lähdinkin, ehkä hivenen taaempanakin, niin olen antanut periksi. Minkä takia punnertaa, kun voi olla punnertamattakin ja lopputulos on kumminkin sama?
Mulle kehittyi lukiossa paha sosiaalisten tilanteiden pelko. Se alkoi haitata vanhojen kaverisuhteiden ylläpitämistä ja teki uusien luomisen mahdottomaksi. Tämän seurauksena masennuin ja syrjäydyin.
Siinä koko tarina lyhykäisyydessään =D.
Joskus koulus joku pelle kans vainonnu mut ny mora messis ja jos joku alkaa kitiseen ni saamaistaa rosterii perkele.
Minullakin on jotain selityksiä. Yksi selitys on se, että asun niin pienellä paikkakunnalla, ettei täältä löydy samanhenkisiä ihmisiä. Ja minulla on niin vahvat mielipiteet asioista ja olen erikoinen, etten edes tule toimeen kaikkien kanssa. Olin ylä-asteikäisenä niin vastenmielisen näköinen, masentunut, ahdistunut, se varmaan ajoi minut myös yksinäisyyteen. Minulla ol iylä-asteella ystäviä, mutta kun siirryttiin lukioon, ihmiset karkasivat ympäri suomea. nykyään minulla on pari koulukaveria joiden kanssa juttelen välkillä, ehkä istun luokassa vieressä, mutta melko usein joudun istumaan yksin. Olen melko halveksittu poikien joukossa, koska en ole kauhean naisellinen ja olen lihava. harvoin olen vapaa-ajalla kenenkään kanssa. Ehkä kerran kuukaudessa käyn vapaa-ajalla kaverin kanssa jossain, mutta yleensä minä olen se joka joutuu ottamaan yhteyttä. On harvinaista, että toinen tekee aloitteen.
Elän vain toivossa, että yksinäisyyteni johtuu tästä paiaksta ja näistä ihmisistä täällä, missä kaikki tuntevat toisensa, ja kun päsen lukion jälkeen eli onneksi pian) muuttamaan isoon kaupunkiin missä minulla on pari ystävää, niin kaikki olisi paremmin, olisi elämää ympärillä, näkisin ystäviäni jotka asuvat nyt kaukana, olisi tapahtumia, konsertteja, tekemistä.
Mulla syynä yksinäisyyteen on persoonallisuushäiriöt. Paranoid, depressiivinen ja erakoituva/vetäytyvä/joku tällänen en nyt muista tarkkaa nimeä.
En tiedä sit onko noiden lisäks viel jotain.
Lapsesta saakka oon ollu tällänen.
Asperger ja ADD.