Haluisin tästä niin kovasti eroon. Hiljaisuuteni on ajanut kaverini pois, johtanut kiusaamiseen ja lievään masennukseen ja nyt olisi aika ryhdistäytyä ja päästä tästä eroon. Edes hieman. Mutta miten? Tuntuu siitä pääseminen niin vaikeelta
Jos olet päässyt hiljaisuudesta, niin miten?
äääääääääääähh
163156
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 16
Vanhimmat
omat syynsä hiljaisuuteensa: haluaisitko puhua, muttet uskalla? Vai oletko niin kauan kuin muistat, ollut luonteeltasi sellainen, että puhut kun on asiaa, etkä jaksa turhanpäiväisyyksiä? Ahdistavatko sosiaaliset tilanteet sinua vai voitko kuitenkin olla oma itsesi hiljaisenakin? Voi olla hyvinkin mahdollista, että kiusaaminen on saanut sinut varomaan sanojasi, joten kiusaaminen onkin syy eikä ainoastaan seuraus? Masentuneenakaan ei liiemmin ole mitään kerrottavaa ihmisille, muuta kuin ikävää ja sekin ajaa ihmiset ympäriltä helposti. Onko sinulla yleensä joitain ihmisiä, joiden seurassa juttelet, uskallat olla avoin jne.?
Kun ensin mietit hiljaisuuden alkuperää, voit seuraavaksi miettiä, miten pääset tai onko ylipäätään pakko päästä hiljaisuudesta eroon.
Rohkeutta!
Olen eri ihminen kuin aloittaja mutta itselläni on sama ongelma ja päätin pohtia näitä kysymyksiäsi...
"haluaisitko puhua, muttet uskalla?" No yleensä tuntuu etten keksi mitään sanottavaa, ajatukseni tuntuvat kulkevan hitaammin kuin muiden ja keksin sanottavani vasta viiveellä ja silloin se on jo myöhäistä. Muut heittävät juttua niin sutjakkaasti enkä minä pysy perässä. Suuressa porukassa sitten on se ongelma, etten uskalla, pelkään lähinnä että ääneni ei kuitenkaan kuulu, se värisee tai sanon sen väärällä äänenpainolla tai jotenkin typerästi.
"Vai oletko niin kauan kuin muistat, ollut luonteeltasi sellainen, että puhut kun on asiaa, etkä jaksa turhanpäiväisyyksiä?" Olen aina ollut luonteeltani hiljainen. Vanhempanikin ovat hiljaisia, tuntuu että se on vähän periytynyt. Myös koulukiusaaminen ja yksinäisyys ovat edesauttaneet sitä että olen hiljainen. Harvoin kyllä minulla tulee asiaa, ja se on turhauttavaa, joten joskus juttelen väkisin myös turhanpäiväisyyksiä koska se on pakko. Mutta sekään ei riitä vaan pitäisi pinnistää ja puhua vielä, vielä, vieelä enemmän.
"Ahdistavatko sosiaaliset tilanteet sinua vai voitko kuitenkin olla oma itsesi hiljaisenakin?" Yleensä olen aika jännittynyt sosiaalisissa tilanteissa ja oma hiljaisuuteni ahdistaa muita ja sitä myöten myös minua. Joskus hyvän ystävän seurassa voin olla hiljainen ja oma itseni ilman small talkia, mutta silloinkin olen melko hiljainen mutten kuitenkaan niin jännittynyt ja hiljainen kuin puolituttujen seurassa.
"Voi olla hyvinkin mahdollista, että kiusaaminen on saanut sinut varomaan sanojasi, joten kiusaaminen onkin syy eikä ainoastaan seuraus?" Niinkuin sanoin niin olen perusluonteeltani hiljainen ja rauhallinen tyyppi, mutta kiusaaminen on pahentanut asiaa.
"Masentuneenakaan ei liiemmin ole mitään kerrottavaa ihmisille, muuta kuin ikävää ja sekin ajaa ihmiset ympäriltä helposti. Onko sinulla yleensä joitain ihmisiä, joiden seurassa juttelet, uskallat olla avoin jne.?
Kun ensin mietit hiljaisuuden alkuperää, voit seuraavaksi miettiä, miten pääset tai onko ylipäätään pakko päästä hiljaisuudesta eroon." Oloni on kyllä suurimman osan ajasta alakuloinen juuri tämän hiljaisuuden ja kaverittomuuden takia. Toisaalta, minut saa myös piristymään pienillä asioilla. Esim. jos kaveri ottaa oma-aloitteisesti yhteyttä tai kommentoi statustani facebookissa, olen heti iloisempi ja puheliaampi. Minulla on yksi hyvä ystävä jonka seurassa olen oma rento itseni eikä minun tarvitse edes olla äänessä koko ajan, mutta tuurillani menetän hänetkin ja pelkään kovasti että näin käy. Hiljaisuudesta olisi kyllä päästävä eroon, sen verran paha asia se on ihmisten mielestä.
Aivan kuin olisit minun elämästäni puhunut (sdökljfölsdfdsd).
Minulla aivan sama tilanne ja siitä jotenkin olisi päästävä eroon. Ainoana erona minulla on, että minun vanhempani eivät oikeastaan ole ollenkaan hiljaisia. Heittävät läppää ja smalltalkia tulee.
Ehkä olen lapsuudesta asti jotenkin tottunut olemaan se perheen hiljaisin, siis kun on sisaruksiakin muutama.
Samalla ehkä olen myös jäänyt roolini vangiksi ja kaikki tuttavat ja kaverit odottaakin sitä tietynlaista käyttäytymistä. Tässä tapauksessa sitä hiljaisuutta. Sitten kun/jos sanonkin yhtäkkiä jotain on muilla silmät golfpalloina, ja kuten arvaakin, stressitaso nousee heti taivaisiin, enkä saa ikinä mitään järjellisentuntuista lausetta sieltä suusta tulemaan. Sitä kautta sitä alkaa ehkä pelkäämään sosiaalisia tilanteita vielä enemmän.
Pitäisi ehkä alkaa psyykkaamaan itseään sosiaalisemmaksi. Voisi itse kehitellä joitain harjoituksia...
Että jos sitä oikiasti haluaa sosialisoitua enemmän, niin eiköhän siihen keksi jotain. Totta kai aluksi mokaamisen pelko voi aluksi olla kova, mutta kun sitä hissukseen alottelee ja kasvattaa sitä lumipalloa, niin se ehkä saattaakin lähteä sinne alamäkeen vierimään ihan itsestään. Kuitenkin se mokaaminen on lähinnä omassa päässä. Luulisin.
Niin, tuo hiljaisen tytön rooli on minustakin ottanut vallan. Muistan kun tulin uuteen kaupunkiin ja aloitin koulun uudessa paikassa eivätkä ihmiset vielä tunteneet minua, niin olin reippaampi ja puheliaampi ja uskoin että saan uusia kavereita. Sitten se taas meni pikkuhiljaa siihen etten jaksanut enää yrittää ja vetäydyin hiljaisuuteeni.
Minä yritän psyykata itseäni joka päivä mutta aina tulen pettyneenä kotiin kun hiljaisuus ja epävarmuus otti taas vallan ihmisten keskellä. Mitä pidemmälle päivä menee, sitä hiljaisempi ja väsyneempi, surullisempi minusta tulee kun nään etteivät ihmiset halua lähestyä minua ja koen pienimmätkin eleet torjumisiksi ja henkilökohtaisiksi. Esimerkiksi tänään meillä oli tunnilla tehtävä jutella jostain parin kanssa, ja kumpikin vieressä istuva ihminen kääntyi toisen ihmisen puoleen ja minä jäin siihen keskelle yksin. Ja muutenkin tuntuu että ihmiset lähtevät vedoten johonkin tekosyyhyn ja kääntävät minulle selän. :,(
"No yleensä tuntuu etten keksi mitään sanottavaa, ajatukseni tuntuvat kulkevan hitaammin kuin muiden ja keksin sanottavani vasta viiveellä ja silloin se on jo myöhäistä. Muut heittävät juttua niin sutjakkaasti enkä minä pysy perässä. Suuressa porukassa sitten on se ongelma, etten uskalla, pelkään lähinnä että ääneni ei kuitenkaan kuulu, se värisee tai sanon sen väärällä äänenpainolla tai jotenkin typerästi."
Mulla pelko tuli ensin ja "hitaus" on seurausta siitä. Eristäydyin nimittäin lukioikäisenä sosiaalisten tilanteiden pelon takia, mikä johti siihen, että sanavalmius heikkeni - sosiaalinen kanssakäyminenkin vaatii harjoitusta tai muuten taidot ruostuvat. Taitojaan voi vastaavasti kehittää menemällä tilanteisiin, joissa joutuu juttelemaan ihmisten kanssa. Teoriassahan tämä on todella yksinkertaista, mutta käytännössä tuo itsensä pakottaminen ahdistaviin tilanteisiin on aivan saatanan vaikeaa.
No kun minä kyllä uskallan mennä niihin tilanteisiin, mutta sitten olen kuitenkin suurimman osan ajasta hiljaa enkä osaa käyttää hyväksi sitä tilannetta! Kuuntelen vain muita ja pää lyö tyhjää.
on just sama, voin kyllä tunkea ihmisten seuraan, mutta sitten en osaa keksiä mitään sanottavaa.
Olen varmasti ihan perusluonteeltani hiljainen, rauhallinen, kotona ollessa juttelen kyllä perheen kanssa...
Sosiaaliset tilanteet eivät ahdistaisi minua jos en kokisi painetta olla huomattavasti puheliaampi kuin olen. Tämän paineen voi väittää olevan ihan omassa päässä, mutta kyllä toiset ihmiset oikeasti osaavat myös aiheuttaa sitä, arvostelemalla, välttelemällä yms. keinoilla.
Mistä ihmeestä ihmisten kanssa oikein voi puhua? Sosiaaliset tilanteet eivät sinänsä ahdista minua mutta sitten kun minun odotetaan sanovan jotain niin vastaus on jotain .....ööööö..........krhm.......öö..ö......emt.........*kiusallinen hiljaisuus*
Olen yrittänyt harjoitella puhumista mutta noissa tilanteissa ei kertakaikkiaan KEKSI yhtään mitään sanottavaa :(
Ja omistan myös sen hitaan sytytyksen, eli joku sanoo jotain, en tajua sitä, hiljaisuutta, hiljaisuutta, sitten tajuan mitä toinen tarkoitti mutta en keksi muuta sanottavaa kuin jotain....jaa.... seurauksena se että toinen pyöräyttelee silmiään ja pitää minua epäkohteliaana, tylsänä ihmisenä jota ei kiinnosta keskustella tämän kanssa.
Mitä voin tehdä?
Suosia parempaa seuraa? Niin muutkin tekee...
Yleisesti ottaen ei kannata liikaa miettiä sanomisiaan... Voi kysellä toiselta että mitä harrastaa, tekee tai mistä asioista on kiinnostunut tai sitten itse kertoo vastaavista asioista... Vastaa itse jos kysytään ja sitten jatkaa juttelua kysymällä jotakin muuta.
Tässä pieni vinkki jolla voi helposti vaikuttaa puheliaammalta ja pitää yllä keskusteluja.
Aina kun joku kysyy sinulta jotain, pitää sinun kysyä heti perään samaa. Tämä on tosi hyvä keino pitää keskustelua yllä, koska muuten se loppuu hiljaisen ihmisen vastaukseen. Eli tavallaan heitetään pallo takaisin sille puheliaammalle. On yleistä että ihmiset kysyvät kysymyksiä, joita he haluavat kysyttävän itseltään.
Jos on tapana käydä itsensä kanssa dialogia uusissa keskustelutilanteissa, tai muissa sellaisissa paikoissa, joissa pitäisi keksiä sanottavaa.. Eli just semmosta "No nyt voisin sanoo jotain.. vaikka siitä uudesta leffasta.. noeij, seon nähny sen kummiski" yms. Niin miettikääpäs viimeksi tapahtunut, tai vaikka ihan teoreettinen tilanne, missä ollut juuri tuommoista dialogia ja kirjoittakaa se ylös. Toimii, nimittäin, kun huomaa miten turhaa se itsepuhelun käyminen on. Sillä ei monesti pääse mihinkään ja tuo ylöskirjoittaminen auttaa.
Moi!
En jaksa lukee muiden vastauksia, mutta sen neuvon voin antaa että pääset hiljaisuudesta eroon vain kun lakkaat miettimästä likaa mitä sanot. Ihmisten kanssa ollessa ajattele vain, että on pääasia että puhuu jotakin..ei niin väliä että mitä sieltä suusta tulee. Mieti asia myös toisinperin..eli jos olet jonkun ihmisen kanssa jossakin, niin eikö täkeintä olekin että kommunikoitte keskenänne, ei sen ole niin väliä että mikä on aiheena. Kannattaa aina katsella tilanteitä myös toisten näkökulmasta niin huomaa ettei ne muutkaan ihmiset sen kummempia ole!
se auttaa jo todella paljon, että alkaa liikkumaan. Itse aloitin tämän vuoden alussa kuntopyörällä polkemisen (2-3 per viikko) ja sen seurauksena ruokahalu ja tottumukset muuttui heti paljon säännöllisemmäksi ja varmaan iihan hieman terveellisemmäksikin. Sitten liikunnan avulla tulee samalla tietoisemmaksi omasta kehostaan, alkaa saada itseluottamusta. Ja tottakai hyvä lenkki piristää kummasti ja sit jaksaa touhuta, ja kun jaksaa touhuta ja saa paljon tehtyä, nukuttaa yölläkin ihan eri tavalla. Kannattaa kokeilla, ihan oikiasti. Jos meinaa sit lähteä ulos kunnon lenkkiä heittämään, niin elkee heti juosko. Voi tulla lihakset hieman kipeiksi. Sit ku alkaa jo juoksemaan kunnolla, voi ottaa selvää intervallitreenistä, joka on jo hyväkuntoisille ihmisille suunnattu, mutta tehokas treenimuoto.
Mulla on ihan sama ongelma. :(
Luulen, että tuo johtuu ainakin osalla siitä, että yhteys omaan sisimpään ja tunteisiin on jollainlailla heikko.
Itsekin olin nuorena hiljainen, mutta se johtui tuosta minkä mainitsin.
Kun vapauduin ja "löysin" itseni niin sen jälkeen ei ole ollut enää vaikeaa jutella ihmisille ja olen saanut huomata että oikeasti olenkin aika puhelias ihminen.
Puhuttavaa riittää ihan loputtomiin kunhan ensin ns. vapautuu oman sisimpänsä lukoista.