Moi kaikille joita otsikko koskettaa!
Oho, onpa hirveän vaikea alkaa kertoa tällain itsestään tai ongelmistaan! Hmm.
No olen onnellisesti naimisissa oleva n. 37 vuotias mies jolla on n. 2v. voika. Oikein iloinen ja pirteä poika (nyt taas kun tuo pitkä flunssa takana). Vaimo on 4 vuota nuorempi oikein kaunis ja ihana nainen. Asumme RM-talossa jota laitan kuntoon omin hartiavoimin.
Kaikki perus asiat näyttää olevan kunnossa .. eikö? Mutta kun EI ole! Koska olen yksinäinen, aina ollut. Mutta nyt tuntuu että ei saatana, mikä siinä on kun ei löydä ketään joka vois olla tosi kaveri! Semmoinen jonka kanssa vois mennä vaikka lenkkipolulle, kaljalle tai vaikka pelaan jotain, kertoa huolista, pyytää apuun tarvittaessa. Ne tosi kaverit puuttuu. On vain niitä jotka haukkuu selän takana. Missä tämän ikäinen voi tavata kavereita.. siis uusia. Missä kaikki yksinäiset isät voi kokoontua? Kyllä niitä kavereita töistä saa kotiinsa saunomaan ja ryyppäämään töistä, mutta mikä siinä on että jos haluan duunikavereiden kanssa tehdä niin, niin aloite tulee mun puolelta, koskaan kukaan ei pyydä mua?
Töissä ei kukaan oikein kato päinkään, enkä enää minäkään. Olen kuin ilmaa joka kuuluu kalustukseen. Olen ollut ahkera töissä, enkä ole tupakkakopin täyttäjä. Nykyään teen paljon vähempi töitä kuin ennen, olen ajatellut olla niinkuin muutkin, eli maleksin. Teen töitä kyllä töissä ja joskus kun olen töissä jonkun parina esim. niin kyllä juttuakin tulee. Mutta kun Vähänkin porukka laumoittuu, niin tuntuu että pilkan kohde olen minä. Jos jotain artikulon , niin eikö heti joku puutu ja naureskellen "korjaa" mun sanomisia! Nykyään en paljon jaksa kommentoida enkä kuunnella mistä nuo tyypit puhuu. Ahistaa kun kukaan ei koskaa pyydä mua mihinkään tai edes kysy miten viikonloppu meni. No nykyään yleensä rempatessa. Siitä saa sisältöä elämääni, mutta nyt olen alkanut puutua siihen vallan, varsinkin kun on tuo pieni poika joka tarvii isäänsä, mutta kyllä mä tarviin sitä enempi, on joku jota voi paijata, siis vaimon lisäksi. Rakastan heitä yli kaiken!!
Ai niin, tuosta huumorista! En viljele toista kiusaavaa/pilkkaavaa huumoria! Olen oikeasti ihan hauska tyyppi ja osaan ottaa muut huomioon. Haluan että kaikilla on mukavaa, mutta yleensä sitten itselle tulee epämukava olo pilkan/ huumorin kääntyessä muhun. Menevät liian henkilökohtaisuuksiin.
No paljon olisi asiaa mutta yleensä liian pitkiä repustuksia ei oikein kukaan kaipaa.
Ps. Nuoret- vai pitäisikö sanoa uudet yksinäiset isät.. ottakaa yhteyttä, järjestetään jotai! Ehkö.. emmmätiä....
Oho, onpa hirveän vaikea alkaa kertoa tällain itsestään tai ongelmistaan! Hmm.
No olen onnellisesti naimisissa oleva n. 37 vuotias mies jolla on n. 2v. voika. Oikein iloinen ja pirteä poika (nyt taas kun tuo pitkä flunssa takana). Vaimo on 4 vuota nuorempi oikein kaunis ja ihana nainen. Asumme RM-talossa jota laitan kuntoon omin hartiavoimin.
Kaikki perus asiat näyttää olevan kunnossa .. eikö? Mutta kun EI ole! Koska olen yksinäinen, aina ollut. Mutta nyt tuntuu että ei saatana, mikä siinä on kun ei löydä ketään joka vois olla tosi kaveri! Semmoinen jonka kanssa vois mennä vaikka lenkkipolulle, kaljalle tai vaikka pelaan jotain, kertoa huolista, pyytää apuun tarvittaessa. Ne tosi kaverit puuttuu. On vain niitä jotka haukkuu selän takana. Missä tämän ikäinen voi tavata kavereita.. siis uusia. Missä kaikki yksinäiset isät voi kokoontua? Kyllä niitä kavereita töistä saa kotiinsa saunomaan ja ryyppäämään töistä, mutta mikä siinä on että jos haluan duunikavereiden kanssa tehdä niin, niin aloite tulee mun puolelta, koskaan kukaan ei pyydä mua?
Töissä ei kukaan oikein kato päinkään, enkä enää minäkään. Olen kuin ilmaa joka kuuluu kalustukseen. Olen ollut ahkera töissä, enkä ole tupakkakopin täyttäjä. Nykyään teen paljon vähempi töitä kuin ennen, olen ajatellut olla niinkuin muutkin, eli maleksin. Teen töitä kyllä töissä ja joskus kun olen töissä jonkun parina esim. niin kyllä juttuakin tulee. Mutta kun Vähänkin porukka laumoittuu, niin tuntuu että pilkan kohde olen minä. Jos jotain artikulon , niin eikö heti joku puutu ja naureskellen "korjaa" mun sanomisia! Nykyään en paljon jaksa kommentoida enkä kuunnella mistä nuo tyypit puhuu. Ahistaa kun kukaan ei koskaa pyydä mua mihinkään tai edes kysy miten viikonloppu meni. No nykyään yleensä rempatessa. Siitä saa sisältöä elämääni, mutta nyt olen alkanut puutua siihen vallan, varsinkin kun on tuo pieni poika joka tarvii isäänsä, mutta kyllä mä tarviin sitä enempi, on joku jota voi paijata, siis vaimon lisäksi. Rakastan heitä yli kaiken!!
Ai niin, tuosta huumorista! En viljele toista kiusaavaa/pilkkaavaa huumoria! Olen oikeasti ihan hauska tyyppi ja osaan ottaa muut huomioon. Haluan että kaikilla on mukavaa, mutta yleensä sitten itselle tulee epämukava olo pilkan/ huumorin kääntyessä muhun. Menevät liian henkilökohtaisuuksiin.
No paljon olisi asiaa mutta yleensä liian pitkiä repustuksia ei oikein kukaan kaipaa.
Ps. Nuoret- vai pitäisikö sanoa uudet yksinäiset isät.. ottakaa yhteyttä, järjestetään jotai! Ehkö.. emmmätiä....
Vastaukset 7
Vanhimmat
Sama ongelma itsellä, joskin olenkin hiukkasen nuorempi, 23v. Oma typykkä on kohta 2,5v, ja kun tämä tuli taloon niin alkoi ne vähäisetkin kaverisuhteet hiipumaan. Kellään ei yllättäen ollut mulle enää aikaa, eikä kukaan halunnut lähteä mun kanssa mihinkään. Sitten myöhemmin, kun eukko lähti töihin, jouduin muutenkin olemaan aika usein iltaisin ja viikonloppusin mukelon kanssa, niin aika hankalaksi meni uusiin ihmisiin tutustuminen.
Nyt kun tässä on taas tullut sinkkuiltua, niin edelleen on yllättävän vaikeaa löytää uusia kavereita. Harrastuksia ym. toki mullakin on, mutta sitäkään kautta ei saa "vapaa-ajalle" seuraa. Onhan se ihan ymmärrettävää, kukapa sitä nyt samoja naamoja haluaisi katella koko aikaa... Olishan se hienoa tutustua muihinkin isiin (itse kun en tunne ainuttakaan), mutta mistä moisia löytää, onkin sitten toinen juttu.
Missäs päin muuten aloittaja vaikuttaa?
Miksi et touhua lapsesi kanssa jotain, nuori tietty vielä useimpiin harrastuksiin mutta muutaman vuoden päästä kyllä onnistuu. Aloita sitten vaikka poikasi kanssa esim. jääkiekko, motocross tai karting niistä löytää toisia isiä joidenka kanssa voit ystävystyä. Saat kyllä olla aika tyhjä päästäsi jos et keksi mitään mistä löytäisit kaverin jos kerran olet muijan ja muksunkin onnistunut hankkimaan, olisit hyvä mies onnellinen niistä. Itse ainakin olisin mutta kun ei ole koskaan ollut kavereita, ei muijaa, eikä muksua. Sinulla on kuule asiat hyvin oppisit vain näkemään sen ja nauttimaan elämästä kerran olet noin hyvät kortit saanut. Menet vittu vaikka kävelylle ja otat sen poikasi vaunuihin ja kun näet jonkun toisen miehen lykkäävän lasten vaunuja niin meet jutulle. En sitten jumalauta ymmärrä näitä ihmisiä jotka märisee turhasta vaikka elämä hymyilee sää pystyt hankkiin niitä kavereita jos haluat.
aloittajalle, huomaa, että katkeruuden suulla tuotetaan taas tuollaista puhetta. "Saat kyllä olla aika tyhjä päästäsi jos et keksi mitään mistä löytäisit kaverin jos kerran olet muijan ja muksunkin onnistunut hankkimaan, olisit hyvä mies onnellinen niistä. Itse ainakin olisin mutta kun ei ole koskaan ollut kavereita, ei muijaa, eikä muksua." Meitä on hyvin monia ihmisiä, jotka kyllä sen yhden ihmissuhteen saavat, nais- tai miesystävän, joka todellakin on hieno asia! Mutta se vastakkaisen sukupuolen ihastuttaminen vaatii aivan toisenlaisia taitoja kuin ystävien hankkiminen, esim. ulkonäkö auttaa toisia ja alussa sekin, että kun on ihastunut, toisessa tuppaa näkemään vain ne hyvät puolet, kemiat kohtaavat jne. Ystävyyssuhteessa vaaditaan alusta asti paljon enemmän, koska pitää hanskata hyvin sosiaalinen pelaaminen. Usein se pelaaminen on juuri sitä, että osaa toisinaan olla tarpeeksi läheinen ja toisinaan taas pitää olla hyvin vähän aktiivinen. Muttei liian vetäytyvä, jottei muutu näkemättömäksi ja sitä rataa. Ystävän takia se toinenkaan osapuoli ei (varsinkaan alussa) tule samalla tavalla vastaan kuin ihastunut puoliso, joka tekee myös itse myönnytyksiä.
Aloittajaa en osaa kovinkaan hyvin neuvoa, taitaa olla hyvin hyvin tyypillistä tuo miesten yksinäisyys. Kiinnostaako sinua jokin aktiviteetti, josta voisit alkaa kirjoitella vaikka nettifoorumilla? (Josta potentiaalisesti voisi jatkaa juttua myös yhteiseen tapaamiseen, jos keskustellaan vaikka musiikista niin keikalle tms.) Edellisessä kirjoituksessa hyvää oli kyllä tuo ehdotus pojan kanssa harrastamisesta, törmää pakosti muihin aikuisiinkin:)
Sinähän sitten olet se itse täydellisyys jonka läsnäolosta huokuu ikuinen armo, rakkaus, lämpö ja myönteisyys. Parisuhde on tietysti vaikeampi tavoittaa kuin ystävyyssuhde. Aloitteen tekemistä voisi verrata kuolemaan: osaan kuolla mutta en osaa tehdä aloitetta. Joten vaatimus on ihan absurdi. 1970- luvulla kun suuret ikäluokat menivät pariutumisriitteihin mukaan niin hyväksyivät myös Love- shy miehet, koska maailma oli yksinkertaisempi ja simppelimpi. Nykyään ei merkkaa niinkään se ihminen itse, vaan sen mediaseksikkäät sanat, teot ja saavutukset. Parisuhde on vaativampi kuin ystävyyssuhde; onhan se ystävyyssuhde, jossa on seksiä.
että juuri se seksuaalinen lataus auttaa parisuhteen muodostuksessa, samaa keinoa ei voi käyttää ystävyyssuhteissa (ainakaan suht sellaisissa, mitkä normisti mielletään ystävyyssuhteiksi). "Nykyään ei merkkaa niinkään se ihminen itse, vaan sen mediaseksikkäät sanat, teot ja saavutukset."--> Oletko lähestynyt aivan vääriä ihmisiä? Itse ainakin kuulun siihen kaliiberiin, jolle miehen "saavutukset" eivät merkkaa yhtikäs mitään, olen seurustellut mm. pitkäaikaistyöttömän kanssa, joka möhli kaikki asiat omalla töykeällä käytöksellään ja suoranaisella hyväksikäytöllä. Et voi syyttää kulttuuria, jos et osaa etsiä ihmisiä, jotka valitsevat tunteen, ei laskelmoinnin perusteella.
Teitä yksinäisiä miehiä on hurjan paljon! Oma kumppaninikin on yksinäinen. On muutama kaveri, joiden kanssa käy ryyppäämässä, mutta voi elämä, kun senkin porukan laittaa yhteen ilman alkoholia, tuntuu, että heidän kaikkien välillä on paksu muuri - hyvä kun keksivät puhuttavaa. Alkoholi on aivan ehdoton tekijä, joka tarvitaan liimaksi.
Lisäksi normeihinsa kuuluu kaikenmoinen huulenheitto ja piikittely. Itse olisin moisesta aika kauhuissani, mutta jollain lailla se kuuluu heidän tapaansa "bondata". Henkilökohtaisista asioista ei juuri puhuta, ellei sitten kännissä avauduta (ja niitä avautumisia ei varmaan kukaan muista).
Jossain vaiheessa mieheni tuntui loukkaantuneelta, kun kavereista kuului vain ja ainoastaan, jos oli baariin lähtö mielessä. Muutoin moni ei edes vastaa puhelimeen tai vastaa viesteihin. Nykyisin hän lienee hyväksynyt sen, että tällaista se nyt vain on. Ystävyyssuhteita syntynee vain hyvin harvoin. Jos joku tuttavuus kehittyy syväksi ystävyydeksi, se lienee hidas ja helposti haavoittuva prosessi.
Jospa laskisit alkuun tavoitetasoa: et lähtisi hakemaan syvää ja vilpitöntä ystävyyttä, vaan jonkinlaista "hengailuseuraa" ja tuttavuuksia. Jos pyrit jkohonkin porukkaan mukaan, unohda kiltteys, vilpittömyys ym. hyveet (jotka merkkaavat syvissä ystävyyssuhteissa) ja seuraa tarkasti, millaiset ovat porukan normit - ja pyri kunnioittamaan niitä. Vasta kun olet osoittanut hyväksyväsi porukan normit, voit ehkä päästä mukaan. Näin saat ehkä jonkinlaista ajanviettoseuraa, joskaan et ehkä muuta - ainakaan vuosiin. Ehkä olisi hyvä, jos saisit koottua esim eril harrastusten kautta muutamia hyvin erilaisia porukoita? On vaikeaa löytää ihmisiä, joiden kanssa olisit monin tavoin samankaltainen, mutta monien kanssa voi olla jokin yhteinen piirre.
Itse aloitin n. 10 v sitten nollasta. Olin 28v. ja eronnut. Ja tajunnut, että seurustelun aikana olin unohtanut kaikki omat (vähäiset) kaverit ja tutut. Olin todella yksinäinen n. vuoden - siis sellainen, joka ei voinut esim. vappuna muuta kuin istua kotona, kun ei kerta kaikkiaan ollut KETÄÄN jolle olisi voinut edes soittaa (ei sitä niin vain soiteta vappuaattona jollekulle, jota ei ole nähnyt tyyliin kolmeen vuoteen kertaakaan).
Vanhat ystävyydet eivät juuri heränneet eloon, mutta aloin vähitellen aktivoitua ja laskin paljon myös rimaa uusien tuttavuuksien suhteen. Otin vastaan myös ihmisiä, joilla saattoi olla itseni kanssa ristiriitaisia arvoja - esim. uskovaisuus, hyvin erilainen maku esim pukeutumisen jne suhteen... Menin aika kritiikittä mukaan kunhan pääsin vain pois yksinäisyydestä. Kaikilta sain kuitenkin jotakin, vaikka en löytänyt ketään täydellistä "matchia". Opin myös sietämään erilaisuutta paremmin.
Nykytilanteeni on sellainen, että olen löytänyt pienen neljän hengen tyttöporukan. Emme tapaa usein, emmekä ole järin samanlaisiakaan, mutta me olemme toisillemme se porukka, jonka kanssa vietetään vaput ja uudet vuodet jne. ja joille voi kertoa asioistani vapaasti, ilman, että on tunne, että pitää esittää jotakin.
Miten porukka muodostui? Täysin sattumanvaraisesti. Ei sitä olisi mitenkään voinut pakottaa tai tietoisesti rakentaa. Tie heidän luokseen vei mutkien kautta, ja olennaista oli se, etten ollut jäänyt kriittisenä kotiin, vaan roikuin ties missä porukoissa, joiden myötä tutustuin uusiin ja uusiin ihmisiin. Ilman kaikkia välietappeja en olisi päätynyt tähän. Tämä neljän naisen kompleksi vaati väliin oikeasti kymmeniä ihmiskontakteja ja useita vuosia, ennen kuin kohtasimme.
Ehkä sinullekin käy joskus niin? Kärsivällisyyttä! Siihen saakka, ota tutuista irti minkä saat ja etsi uusia (harrasta, mene mukaan toimintaan aktiivijäseneksi, ota osaa kaikkeen, mihin vain saat kutsun) - jos et muuta, niin opit ainakin paljon erilaisista ihmisistä. Jonain päivänä löytyvät ehkä sitten ne hyvät oikeat ystävät.
Moi, en tiedä olenko taas keksinyt jotain, mikä on ollut jo kauan olemassa...Mutta, sain tänään vinkkejä isältä joka on käynyt jo läpi kaiken sen sonnan mitä eroissa voi tulla.
Ikinä en ole facebookkia käyttänyt ennen, mutta nyt aattelin, että eikös se olis hyvä paikka kaikille etsiä tietoa?
Isän asema ei ole niin paha kuin monasti luullaan, tosin vaikeimman kautta useasti joutuu menemään.
Itekin olin aivan pihalla ennenkun sain faktaa, kaverilta joka oikeasti on käynyt läpi kaiken tämän.
Kerätään tänne tietoa!
http://www.facebook.com/isat.isit