Tilanteeni on seuraavanlainen: Asun yksin opiskelujeni takia suuremmassa kaupungissa, nyt toista vuotta. Olen huomannut, ettei täällä tutustu ihmisiin ollenkaan samalla tavalla kuin kotikaupungissani. Harrastuksia minulla on lähinnä musiikin (soitan, kuuntelen), lukemisen sekä ajoittaisen lenkkeilyn saralta. Näissä harvemmin tutustuu ihmisiin. Ikää on 19 vuotta, eli en ole vielä mikään ikäloppukaan. Syksyllä minulle diagnosoitiin masennusta sekä unettomuutta, mutta koulu menee hyvin. Elän opintotuen varassa melko köyhästi, mutta se ei haittaa. Opintolainan nostaminen vaan stressaa hiukan, että milloin sen maksaa takaisin.
Koulussa taas olen tutustunut useampiin ihmisiin, mutta harva tuntuu olevan kanssani samalla aallonpituudella. Vaikka kuinka yrittäisi tutustua, niin koskaan minua ei ole kutsuttu mukaan mihinkään eikä kenelläkään näistä tutuista tunnu olevan kiinnostusta tutustua minuun sen paremmin, jos pyydän esimerkiksi mukaan johonkin. Näin nämäkin mahdolliset kaverisuhteet kuolevat jo ennen niiden alkamistakaan. Tuloksena on jotain ns. hyvänpäiväntuttuja, joita tervehtii, mutta ei muuta.
Seurustelusuhteen olen täältä löytänyt, mutta sekään ei tunnu, nyt vuoden kokeneena, olevan niin vakaalla pohjalla, koska yhteistä aikaa on vaikeaa järjestää. Minulle sen järjestäminen ei ole koskaan ongelma, mutta tyttöystävälleni se vaikuttaisi olevan. Aina on jotain äärettömän tärkeää tekemistä koulun sekä miljoonan harrastuksen parissa, että muutaman kilometrin välimatkallakin menee kaksi viikkoa, kunnes taas näkee toista. Tämä oikeasti tuntuu syövän sisältä. Ennen joulua piti olla aikaa molemmilla, että saisimme olla rauhassa kahdestaan, mutta siihenkin hänelle tuli jotain tärkeää. En taida jaksaa tätä enää kovin pitkään, kun kaikki muu menee suhteen edelle.
Jouluksi minulla ei ole asiaa kotiin, koska nuoremmalle veljelleni, joka siis asuu kotona, on tulossa vieraita näille päiville. Minulle sanottiin kylmästi, että joulun jälkeen voidaan ehkä katsella sitä kotona käymistä. Se paikka ei tunnu enää kodilta, mutta ei myöskään tämä, jossa nyt asun. Perhekään ei enää tunnu perheeltä, kun noin voidaan kieltää tulemasta. Sisaruksillani ja vanhemmillani on nykyään myös ihan omat kuvionsa, joista en tiedä mitään. Minusta siis tuntuu, ettei minulla ole oikein perhettä eikä kotiakaan enää.
Vanhat ystäväni ovat myös kaukaisempia. Erään ennen todella hyvän ystävän piti tulla käymään luonani kotikaupungistaan viime kuussa, ja tästä oli sovittu kuukausia sitten. Hän soitti kaksi tuntia ennen bussiin lähtöä, ettei se nyt käykään. Syytä en saanut, vaikka kysyin. Jotain tärkeämpää hänelläkin oli, että lukkoon lyödyn asian pystyy noin perumaan. Kukaan vanhoista kavereista ei myöskään koskaan ota yhteyttä, vaan saan sen aina itse tehdä.
Kuinka oloaan voisi tässä tilanteessa helpottaa? Onko kellään vastaavanlaisia kokemuksia, kun joutuu hyljeksityksi ilman oikein minkäänlaista syytä? Miten tästä pääsee yli, vai pitääkö tätä vaan sietää vuosikymmeniä? Miten vanhat kaverit voivat hylätä tällä tavalla?
Tuntuu vaan, ettei tämä yksinolo lopu koskaan, koska minun pitää aina tehdä aloite. Kukaan ei vaikuta kaipaavan enää minun seuraani, vaan minä kaipaan muiden seuraa. Ennen oli toisin. Vasta muutama vuosi sitten.
Ps: Kiitos, että jaksoit lukea vuodatukseni.
Koulussa taas olen tutustunut useampiin ihmisiin, mutta harva tuntuu olevan kanssani samalla aallonpituudella. Vaikka kuinka yrittäisi tutustua, niin koskaan minua ei ole kutsuttu mukaan mihinkään eikä kenelläkään näistä tutuista tunnu olevan kiinnostusta tutustua minuun sen paremmin, jos pyydän esimerkiksi mukaan johonkin. Näin nämäkin mahdolliset kaverisuhteet kuolevat jo ennen niiden alkamistakaan. Tuloksena on jotain ns. hyvänpäiväntuttuja, joita tervehtii, mutta ei muuta.
Seurustelusuhteen olen täältä löytänyt, mutta sekään ei tunnu, nyt vuoden kokeneena, olevan niin vakaalla pohjalla, koska yhteistä aikaa on vaikeaa järjestää. Minulle sen järjestäminen ei ole koskaan ongelma, mutta tyttöystävälleni se vaikuttaisi olevan. Aina on jotain äärettömän tärkeää tekemistä koulun sekä miljoonan harrastuksen parissa, että muutaman kilometrin välimatkallakin menee kaksi viikkoa, kunnes taas näkee toista. Tämä oikeasti tuntuu syövän sisältä. Ennen joulua piti olla aikaa molemmilla, että saisimme olla rauhassa kahdestaan, mutta siihenkin hänelle tuli jotain tärkeää. En taida jaksaa tätä enää kovin pitkään, kun kaikki muu menee suhteen edelle.
Jouluksi minulla ei ole asiaa kotiin, koska nuoremmalle veljelleni, joka siis asuu kotona, on tulossa vieraita näille päiville. Minulle sanottiin kylmästi, että joulun jälkeen voidaan ehkä katsella sitä kotona käymistä. Se paikka ei tunnu enää kodilta, mutta ei myöskään tämä, jossa nyt asun. Perhekään ei enää tunnu perheeltä, kun noin voidaan kieltää tulemasta. Sisaruksillani ja vanhemmillani on nykyään myös ihan omat kuvionsa, joista en tiedä mitään. Minusta siis tuntuu, ettei minulla ole oikein perhettä eikä kotiakaan enää.
Vanhat ystäväni ovat myös kaukaisempia. Erään ennen todella hyvän ystävän piti tulla käymään luonani kotikaupungistaan viime kuussa, ja tästä oli sovittu kuukausia sitten. Hän soitti kaksi tuntia ennen bussiin lähtöä, ettei se nyt käykään. Syytä en saanut, vaikka kysyin. Jotain tärkeämpää hänelläkin oli, että lukkoon lyödyn asian pystyy noin perumaan. Kukaan vanhoista kavereista ei myöskään koskaan ota yhteyttä, vaan saan sen aina itse tehdä.
Kuinka oloaan voisi tässä tilanteessa helpottaa? Onko kellään vastaavanlaisia kokemuksia, kun joutuu hyljeksityksi ilman oikein minkäänlaista syytä? Miten tästä pääsee yli, vai pitääkö tätä vaan sietää vuosikymmeniä? Miten vanhat kaverit voivat hylätä tällä tavalla?
Tuntuu vaan, ettei tämä yksinolo lopu koskaan, koska minun pitää aina tehdä aloite. Kukaan ei vaikuta kaipaavan enää minun seuraani, vaan minä kaipaan muiden seuraa. Ennen oli toisin. Vasta muutama vuosi sitten.
Ps: Kiitos, että jaksoit lukea vuodatukseni.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Mitä jos juttelisit tyttöystäväsi kanssa. Ja mikset vietä hänen kanssaan joulua?
Tyttöystäväni viettää joulunsa perheensä kanssa. Minua ei ole tähän perhejuhlaan kutsuttu.
Mikä on vaikuttanut sitten tuohon ettei perheesi "hyväksy" sinua vaikka kuitenkin sinun omat asiasi tuntuu olevan päällisin puolin ihan hyvin?
Eipä tilanteessasi taida auttaa muu kuin unohtaa kokonaan vanhat piirit ja tutustua uusiin... Netin, koulun yms. tapahtumien kautta tai niiden harrastustenkin. Rohkeasti kyselemällä eri juttuihin ihmisiä. Parempi on varmaan katsella uutta tyttöystävääkin...
Kiintoisaa! Kuulostat siltä että olet hyväksynyt asiat sellaisina kuin ne ovat ja suunnittelet sopivia sopeutumistapoja. Ei paha.
Mistäpä tiedän vaikka öisin itkisit itsesi uneen, mutta tämän viestisi perusteella omasta näkökulmastani tilanteesi ei vaikuta huonolta. Paitsi että jouluksi kotiintulokielto kuulostaa vähän epäilyttävältä. Mutta onko se syy oikeaan huoleen vai poikkeusjärjestely? Ehkä joulu ei teillä ole niin tärkeä traditio että se pitäisi aina viettää yhdessä, joten tänä vuonna homma nyt vaan menee näin, ja oikeaan tarpeeseen kuitenkin saisit tukea kotoakin? Jos niin, niin sitten veikkailisin että ei ole syytä huoleen. Jos niin, niin sittenhän asiasi ovat ihan vakaalla pohjalla.
Joulu yksin kuulostaa potentiaalisen depressiiviseltä, mutta en osaa tuntea nyt mitään myötätuntoa, koska olen puolittain kateellinen: itse haluaisin kokea senkin, mielellään jo tänä jouluna. Katsoa mikä siinä masentaisi, mikä ei, ja kokeilla miten mahtaisi luonnistua muiden omillaan joulunsa viettävien seuraan lyöttäytyminen. En vain kehtaa jäädä pois perheen yhteisestä joulunvietosta. Vanhemmat ja isovanhemmat ottaisivat sen kuitenkin tarpeettoman raskaasti, enkä jaksa kuunnella mitään lohdutonta kitisemistä siltä taholta, joten vissiin pitää symbolisena välittämisen eleenä silti mennä taas puoliväkisin seinäruusuksi tylsistymään.
Sinulla on riittänyt sosiaalisia kykyjä tyttöystävän hommaamiseen. Se on aika kova juttu. Ei ole minusta ollut naisten kanssa riekkumaan moneen vuoteen. Sinulla on jopa varaa ajatella niin, että pistät tytön takaisin kiertoon jos suhde ei toimi. Myös sen perusteella sinulla menee aika vahvasti. Itse varmaan takertuisin surkean epätoivoisesti jos onnistuisin jonkun tyttöparan itselleni jallittamaan. :D