Oli "kiva" huomata, että täältä löytyy muitakin paniikkihäiriön kanssa kamppailevia, koska välillä tuntuu, että se on aihe josta ei viitsi suutaan avata ihan kaikkien kanssa.
Oma paniikkihäiriöni alkoi reilut neljä vuotta sitten. Alussa ajattelin, että nyt on varmaan kasvi päässä, kun oireet oli niin outoja. Aloin karttaa paikkoja, joissa epämiellyttävä olo tuli, mutta kun ensimmäinen todellinen kohtaus tuli, olin yksin kotona ja todellinen kuolemanpelko iski.
Onneksi meillä oli koululla miellyttävä lääkäri, jolla oli kokemusta paniikkihäiriön hoidosta ja kun lopulta olin tarpeeksi kauan asian kanssa taistellut, uskaltauduin hänen luokseen. Opiskelin tuolloin ammattikorkeakoulussa terveydenhuoltoalalla ja pitkä harjoittelu oli juuri alkamassa. Sain lääkkeeksi seroxatia ja avuksi diapamia. Samalla sain lähetteen psykologille ja jotenkin hommat taas alkoivat sujua.
Välillä oli vaikeita hetkiä, mutta jotenkin niistä selvisin ja psykologi jolla kävin, oli "erikoistunut" hypnoosiin ja mielestäni siitä oli suuri apu. Merkittävä asia oli myös sairaskuluvakuutus, joka minulla on, joten sain kulut sinne. Itse en olisi pystynyt kalliita psykologimaksuja maksamaan.
Vuoden lääkityksen jälkeen lääkärin kanssa päädyttiin siihen ,että voin lopettaa lääkityksen ja kaikki menikin mukavasti noin puolivuotta. Valmistuin muun ryhmän mukana ja töitäkin löytyi.
Sitten minulle tarjottiin virkaa pienessä terveyskeskuksessa. Siihen kuului kolmen kuukauden koeaika ja näiden kuukausien aikana paniikkihäiriö iski taas ja voimalla. Uskon, että sen uuteen tuloon vaikutti suuresti ilkeä esimies, joka todella piti huolen siitä, että työ alkoi tuntua kaikkea muuta kuin kivalta. Jatkuva nälviminen sai voimaan pahoin ja usein amulla töihin ajaessani sain koota kaikki voimani, jotta en kääntynyt takaisin kotiin. Hain taas lääkäriltä vanhat tutut reseptit ja lääkkeiden syönti jatkui. Koeajan viimeisenä päivänä irtisanoin itseni ja samalla sain kuulla, etten ole ensimmäinen joka tämän esimiehen takia lähtee...
Kauaa ei tarvinnut olla kotona (2vko) kun sain sijaisuuden aluesairaalasta. Puolivuotta sijaisena oltuani päätimme avopuolisoni kanssa kokeilla joko olisi aika jälkikasvulle ja heti tärppäsi. Lääkärini kanssa päädyimme siihen, että lopetan taas lääkityksen ja kaikki meni ihan mukavasti. Välillä oli hiukan vaikeampia hetkiä töissä, mutta ei mitään pahempia kohtauksia tullut.
Nyt olen 4kk:n ikäisen pojan äiti. Synnytys ym meni ihan hyvin ja kaikki oli muutenkin "normaalia". Viime aikoina kohtauksia on taas tullut muutama ja olenkin nyt miettinyt uuden reseptin hakemista. Kaupassa käynti on välillä todella vaikeaa ja kerran on autoillessa tullut kohtaus, jolloin pelästyin todella, olihan minulla pieni vauva kyydissä. Onneksi tuolloin eo ollut paljoa liikennettä, joten pääsin tiensivuun hetkeksi rauhoittumaan.
Noiden muutamien kohtausten takia on tullut lievä kammo pojan kanssa kahdestaan autolla lähtemiseen ja pelkäänkin nyt, että paniikkihäiriö alkaa rajoittaa elämää liikaa, koska haluaisin kuitenkin elää "täyttä elämää" lapseni kanssa.
Avopuolisoni on yrittäjä ja tekee pitkää päivää, eli taistelen yksin tämän ongelman kanssa kotona kaikki päivät. Kotona siksi, että meillä perheeseen kuuluu myös kaksi isoa nuorta koiraa, joten lähteminen täältä on aina melkoinen homma. Koirien lenkitykset ym. vie usein aamupäivän ja siivousta ja pyykinpesua riittää. Iltaisin ei kovinkaan usein ole mahdollisuutta lähteä minnekkään ja pelkäänkin, että hetken kuluttua en enää "uskalla" minnekkään lähteäkään.
Olisi kiva kuulla muita pienten lasten äitejä joilla on paniikkihäiriö, että miten he hoitavat asiat. Välilä pelottaa, että mitä jos kohtaus tulee kun on lapsen kanssa kahden ym. Samoin olen miettinyt tämän periytymistä, toivottavasti lapseni ei joudu ikinä kärsimään paniikkihäiriöstä ym.
Taisi tulla aika sekavaa tekstiä, mutta muut äidit, miten hoidatte paniikkianne ja miten selviätte esim. neuvolakäynneistä?
Oma paniikkihäiriöni alkoi reilut neljä vuotta sitten. Alussa ajattelin, että nyt on varmaan kasvi päässä, kun oireet oli niin outoja. Aloin karttaa paikkoja, joissa epämiellyttävä olo tuli, mutta kun ensimmäinen todellinen kohtaus tuli, olin yksin kotona ja todellinen kuolemanpelko iski.
Onneksi meillä oli koululla miellyttävä lääkäri, jolla oli kokemusta paniikkihäiriön hoidosta ja kun lopulta olin tarpeeksi kauan asian kanssa taistellut, uskaltauduin hänen luokseen. Opiskelin tuolloin ammattikorkeakoulussa terveydenhuoltoalalla ja pitkä harjoittelu oli juuri alkamassa. Sain lääkkeeksi seroxatia ja avuksi diapamia. Samalla sain lähetteen psykologille ja jotenkin hommat taas alkoivat sujua.
Välillä oli vaikeita hetkiä, mutta jotenkin niistä selvisin ja psykologi jolla kävin, oli "erikoistunut" hypnoosiin ja mielestäni siitä oli suuri apu. Merkittävä asia oli myös sairaskuluvakuutus, joka minulla on, joten sain kulut sinne. Itse en olisi pystynyt kalliita psykologimaksuja maksamaan.
Vuoden lääkityksen jälkeen lääkärin kanssa päädyttiin siihen ,että voin lopettaa lääkityksen ja kaikki menikin mukavasti noin puolivuotta. Valmistuin muun ryhmän mukana ja töitäkin löytyi.
Sitten minulle tarjottiin virkaa pienessä terveyskeskuksessa. Siihen kuului kolmen kuukauden koeaika ja näiden kuukausien aikana paniikkihäiriö iski taas ja voimalla. Uskon, että sen uuteen tuloon vaikutti suuresti ilkeä esimies, joka todella piti huolen siitä, että työ alkoi tuntua kaikkea muuta kuin kivalta. Jatkuva nälviminen sai voimaan pahoin ja usein amulla töihin ajaessani sain koota kaikki voimani, jotta en kääntynyt takaisin kotiin. Hain taas lääkäriltä vanhat tutut reseptit ja lääkkeiden syönti jatkui. Koeajan viimeisenä päivänä irtisanoin itseni ja samalla sain kuulla, etten ole ensimmäinen joka tämän esimiehen takia lähtee...
Kauaa ei tarvinnut olla kotona (2vko) kun sain sijaisuuden aluesairaalasta. Puolivuotta sijaisena oltuani päätimme avopuolisoni kanssa kokeilla joko olisi aika jälkikasvulle ja heti tärppäsi. Lääkärini kanssa päädyimme siihen, että lopetan taas lääkityksen ja kaikki meni ihan mukavasti. Välillä oli hiukan vaikeampia hetkiä töissä, mutta ei mitään pahempia kohtauksia tullut.
Nyt olen 4kk:n ikäisen pojan äiti. Synnytys ym meni ihan hyvin ja kaikki oli muutenkin "normaalia". Viime aikoina kohtauksia on taas tullut muutama ja olenkin nyt miettinyt uuden reseptin hakemista. Kaupassa käynti on välillä todella vaikeaa ja kerran on autoillessa tullut kohtaus, jolloin pelästyin todella, olihan minulla pieni vauva kyydissä. Onneksi tuolloin eo ollut paljoa liikennettä, joten pääsin tiensivuun hetkeksi rauhoittumaan.
Noiden muutamien kohtausten takia on tullut lievä kammo pojan kanssa kahdestaan autolla lähtemiseen ja pelkäänkin nyt, että paniikkihäiriö alkaa rajoittaa elämää liikaa, koska haluaisin kuitenkin elää "täyttä elämää" lapseni kanssa.
Avopuolisoni on yrittäjä ja tekee pitkää päivää, eli taistelen yksin tämän ongelman kanssa kotona kaikki päivät. Kotona siksi, että meillä perheeseen kuuluu myös kaksi isoa nuorta koiraa, joten lähteminen täältä on aina melkoinen homma. Koirien lenkitykset ym. vie usein aamupäivän ja siivousta ja pyykinpesua riittää. Iltaisin ei kovinkaan usein ole mahdollisuutta lähteä minnekkään ja pelkäänkin, että hetken kuluttua en enää "uskalla" minnekkään lähteäkään.
Olisi kiva kuulla muita pienten lasten äitejä joilla on paniikkihäiriö, että miten he hoitavat asiat. Välilä pelottaa, että mitä jos kohtaus tulee kun on lapsen kanssa kahden ym. Samoin olen miettinyt tämän periytymistä, toivottavasti lapseni ei joudu ikinä kärsimään paniikkihäiriöstä ym.
Taisi tulla aika sekavaa tekstiä, mutta muut äidit, miten hoidatte paniikkianne ja miten selviätte esim. neuvolakäynneistä?
Vastaukset 8
Vanhimmat
Olen itsekin paniikkihäiriöstä kärsivä, mutta vauva on vielä haaveissa. Olisi mielenkiintoista kuulla kommentteja miten raskaus ja äitys on häiriöönne vaikuttanut ja miten olette tulleet toimeen sen kanssa. Olen pohtinut samoja asioita kun ketjun aloittaja... Uskallanko yrittää lasta, kun ikääkin alkaa olla jo kolmenkymmenen paremmalla puolen ?
täällä olisi yksi paniikista ajoittain jopa pahastikin kärsinyt reilun vuoden ikäisen tytön äiti...oma äitiyteni on vaikuttanut jopa positiivisesti paniikkiin.. raskaaksi tullessani olin juuri saanut lääkityksen kohtauksiin, jotka kuitenkin lopetin(varmuuden vuoksi). pelkäsin ihan kuollakseni ensimmäisiä neuvolareissuja, lääkäreitä ym. mihin sitä nyt joutuukaan raskauden takia.. en mm.pystynyt käymään synnytysvalmennuksessa vaan tajunnan menetyksen rajoilla itku kurkussa lähdin eka kerralta pois, sinne palaamatta! pelkäsin aivan kamalasti sairaalaan joutumista, en niinkään itse synnytystä! mutta kun lähdin sairaalasta pieni nyytti sylissäni, tunsin voittaneeni pelkoni sillä selvisinhän siitäkin kokemuksesta hengissä! koin ja koen vieläkin valtavaa onnistumisen riemua ja itseni ylittämisen tunteita joka päivä, siis itsetuntoni on noussut kohisten ja sitä kautta kohtaukset vähentyneet. on vieläkin monia asioita,joita karttelen tai en pysty kohtaamaan ollenkaan, mutta olen päättänyt, että hiljaa hyvä tulee! kun elää niin sanotusti "lapsen kautta", niin ei tarvitse itse olla asioiden keskipisteenä ja näin monet asiat luonnistuu paremmin!!! voimia vaan kaikille saman asian kanssa painiville!!!
Hei!
Kysymykseni ei liity äitiyteen. Mutta halusin vain kysyä..
Itsellänikin on paniikkihäiriötä ja kuljen psykologilla apua hakemassa. Mainitsit, että saat outoja oireita. Itselläni on myös kaikenlaisia. Kysymys kuuluu siis, että onko sinulla sellaista oiretta kohtauksissa, että tuntisit oman itsesi ihan oudoksi? Tai mietit vaikka kohtaus hetkellä että kuka oikein olet.. Toivottavasti ymmärsit mitä tarkoitin..
Olen tosiaan hakenut oireisiin apua, ja se on selvästi jo helpottanutkin. Tsemppiä sulle! :)
Sairastuin paniikkihäiriöön viimeisenä opiskeluvuotenani, en tiennyt mikä on, luulin että olen tulossa hulluksi :( onneksi viimein osuin lääkärille joka tunnisti oireeni heti ja osasi kertoa mikä on vikana. 80-luvun alkupuolella paniikkihäiriö ei ollut kovinkaan tunnettu eivätkä monet lääkärit sitä tunnistaneet, varsinkaan siinä pikkukaupungissa missä silloin asuin. Sain silloin lääkkeeksi Diapamia joka auttoi rauhoittamaan, kävin psykologin luona juttelemassa, mutta lopetin sen pian koska minua tämä ihminen vaan pikemminkin ärsytti kuin auttoi :( Diapamia söin puolisen vuotta, sitten lopetin sen käytön koska pelkäsin etten pysty muuten jättämään sitä ollenkaan. Vähän sen jälkeen lähdin Suomesta pois. Äitini ihmetteli miten voin lähteä "kun olet tuollainen". Olin pois Suomesta muutaman vuoden ja ne olin täysin oireeton. Kun palasin oireet ilmestyivät heti takaisin melko voimakkaana kuolemanpelkona, minulla aina pelko sydämenpysähtymisestä :( Sain taas Diapamia, jota otin tarpeen mukaan. Huomasin että auttoi paljon jo se tieto että sitä on kaapissa jos aivan pakottava tarve tulee. Mieheni auttoi minua paljon kuuntelemalla ja usein kertomalla tarinoita rauhallisella äänellä :o)
Nyt meillä on todellakin viisi lasta, olen oppinut elämään paniikkihäiriön kanssa, tiedän sen olevan osa elämääni, mutta tunnistan oireet ja useimmiten saan itseni rauhoitettua järkeilemällä eli selitän hiljaa itselleni mitä on tapahtumassa ja miksi ja miten selviän siitä. En anna periksi paniikille. Joskus se kylläkin yllättää, valitettavasti.
Jaksamista teille kaikille! On lohduttavaa tietää ettei ole ainoa maailmassa vaan että meitä on todella paljon :o)
käy ihmeessä www.biovita.fi sivuilla ja sieltä artikkelit ja paniikkihäiriö. tuskin tarvit enää sen jälkeen kärsiä paniikkihäiriöistä kun olet ravinnut itseäsi puuttuvilla aineilla luonnon omasta lääkekaapista.
Kiva tosiaan huomata, että meitä on muitakin.. Tosin en kyllä epäillyt yksinkään olevani :) Minä siis myös kärsin paniikkihäiriöstä ja kohtalaisen tuore äityli olen (vaaveli 7kk). Paniikkihäiriöt alkoivat kolmisen vuotta sitten kesällä kesken työpäivää.. Sen jälkeen niitä alkoi tasaseen tahtiin tulla :( Cipralexia söin ja se auttoi sekä mulla oli hätäapu pillereinä opamoxia..
Raskauden alussa päätin itse lopettaa pillerit ja raskaus meni ihan ookoosti, pieniä paniikin tuntemuksia mutta ei pahempia. Joka kerta neuvolassa käskivät lääkärikäynneilla mainita siitä ja joka kerran kun mainitsin niin lääkäri kysyi haluankko reseptin, olin aika pettynyt kun ei tarjottu minkään muunlaista apua vaan heti tyrkytettiin pillereitä vaikka olin ne raskauden takia lopettanut. Vaavelin synnyttyä en halunnut pillereihin heti siirtyä imetyksen takia ja ihan myös halusin nähdä kuinka pärjäisin ilman. Ja nyt vaaveli siis 7kk ja edelleen olen ilman lääkitystä. Kesä lähestyy ja tiedän kokemuksesta että kesät ovat mulle pahempaa aikaa, kuumuus saa jotenkin helpommin panikoimaan. Mutta tähän mennessä mennyt ihan hyvin, pieniä paniikki fiiliksiä tulee, mutta silloin vaan yritän keskittää huomioni muualle ja kun pieni vauva aina mukana niin se on helpompaa. Mieheni on myös suuri tukeni ja turvani, tosin hänkin on päivät töissä.. Jos voisin olla vaan kotona niin eihän paniikista haittaa olisi :) Mutta kovasti haluaisin myös elää ihan normaalia elämää ilman sitä pelkoa, että iskeekö paniikkikohtaus.
Itse en ehkä ole vielä täysin hyväksynyt sitä että mulla on paniikkihäiriö, haluaisin löytää nopean keinon jolla saisi koko häiriön pois! Mutta pikkuhiljaa yritän hyväksyä asian. Ja pakotan itseni tekemään asioita joita en haluaisi paniikin pelossa. Voin kyllä sanoa, että ihan kaikkea en ihan helposti lähde tekemään, mutta pienistä on aloitettava. Kauppaan on lähettävä, ulos on lähettävä, ihmisiä on nähtävä. Mutta ehkä tärkeintä on kuitenkin tuntea itsensä niin tietää paniikin oireet ja milloin se on lähestymässä. Itse yritän kiinnittää huomiota muihin asioihin tai sitten myös mielessäni totean, että Anna tulla senkin typerä paniikkikohtaus, so what! Tosiasiahan on että, siihen ei kuole. Sen kanssa on vaan opittava elämään. Ja itsekkin sitä kovasti yritän.
Ketjun aloittaja mietti, että onko periytyvää niin ikävä kyllä on. Äidiltäni tämän olen perinyt, samoin kaksi muuta sisartani kärsii paniikkihäiriöstä. Mutta jotain hyvää niin on PALJON todennäköisempaa, että tytöt perivät tämän äidiltään, pojat eivät niinkään helposti ala sairastaa paniikkihäiriötä. Itse olen myös tätä miettinyt sillä pienen prinsessan äiti kun olen. Pitää vaan yrittää olla rohkea, ettei lapsi saa vaikutteita siitä kun äiti pelkää..
Kesä lähestyy samoin pelko kasvaa, että taas menee yksi kesä paniikkikohtausten tai niiden tulemisen pelkäämisessä :( Väillä tunnen myös syyllisyyttä siitä, että mieheni joutuu myös elämään tämän asian kanssa.
Siis kokeilitko hypnoosia? Miten se auttoi? Vähensikö paniikin tunnetta vai eikö tullut ollenkaan kohtauksia?
Oho, olipas vanha ketju.. Minä se vaan luin tekstejä enkä kiinnittänyt huomiota päivämääriin..