Minulla on erikoinen oireisto mielenterveydellisesti. Hieman taustaa...
Olen 29 vee mies. Olin muutaman vuoden hyvissä töissä, jonka jälkeen laman vuoksi osa vähennettin, minut myös. Sain muualta oitis osa-aikaisen työn ihan riittävän hyvällä palkalla. Olin kaivannutkin vapaa-aikaa ympäripyöreiden päivien tilalle.
Jo pitkään olin edellisessä työssä nuutunut niin, että en juuri muuta tehnyt, kuin kävin töissä tai nukuin. Vanhat harrastukseni, kuten kuntosali ja uinti, eivät enää edes kiinnostaneet, vaikka olisi jaksanut. En halunnut käydä elokuvissa, en paljoa sosieteerata ystävien kanssa enkä muutakaan. Paitsi silloin kun olin kännissä, silloin oli kivaa. Pelkkä humalassa oleminenkin oli ratkiriemukasta normaaliin olotilaan verrattuna. Parikin päivää meni putkeen liki joka viikonloppu.
Osa-aikaiseen työhön siirryttyäni ja vapaa-ajan lisäännyttyä myös alkoholia kului enemmän. En edes osannut vähentää juomista, vaikka yritin. Join keskellä viikkoa. Usein. Ja öisin. Ja yksin. Ainoastaan humalassa tunsin iloa.
Hetken tämän jatkuttua ystäväni alkoivat huomauttelemaan juomistavoistani. Osa narisi, että olen varsinainen ääliö kännissä ja kun pikku humalassa soitin heille, niin kehottivat selviämään tai ryömimään takaisin vodkapulloon. Ei siinä mitään. Jos kerran lähipiiri nalkuttaa, niin sehän on erittäin varoittava merkki. Niinpä lopetin juomisen. Lopetin tupakanpolton samalla. Olen ollut hieman yli 5 kuukautta polttamatta ja juomatta.
Minua ei masenna, en tunne alakuloa, korkeintaan lievää tasaista vitutusta. Ei ole surua, ei itsetuhoisia ajatuksia, ei mitään. Rahaa on säästynyt ja sitä kertyy tilille, kun en ryyppää enkä polta. Mutta en saa mitään iloa mistään. En siis yhtään mistään. Siivoan kotini, teen ruokaa, käyn töissä ja muutkin sujuu mutkitta, mutta teen vain nämä pakolliset asiat. Minua ei huvita vanhat harrastukseni, ei vaikka olen niihin itseni väkisin raahannut. Kaikenlainen poistuminen kotoa seinää tuijottamasta lähinnä vaan vituttaa. Tupakan- tai alkoholinhimoa ei ole eikä muussa mielessä kaipaamistakaan juomiseen, paitsi että se tapasi poistaa jo aiemmin minulla olleen täydellisen haluttomuuden. Ei vaan yksinkertaisesti mikään kiinnosta tai huvita.
Ystävät ovat nyt taas toki olleet mielin kielin, tosin minun ei vain huvita viettää aikaa heidän seurassaan eikä edes pitää yhteyttä. Yhdelle (joka haukkui alkoholinkäyttöäni) ystävälleni sanoin tämän aika äkäisesti hänen kutsuessaan minua kylään, tyyliin "Joo, sori, mutta mua ei huvita kuunnella arkista voivottelua ihiseltä, jonka suurin saavutus on asuntolaina ja kaksi pihalle pullautettua kakaraa. Tämän seinän katselu stimuloi juuri nyt enemmän mieltä". Kun hän kyseli, että miksi musta on tullut noin kiukkuinen ja kireä, eihän mulle voi sanoa enää mitään ilman että suutun. Totesin, että "Ensin valitit minun olevan känniääliö, nyt valitat, että olenkin selvinpäin ääliö?". Sinä hetkenä suljin luurin ja tunsin hetkellistä mielihyvää.
Kaikki kutsut uudenvuoden bileisiin (joissa ennen riensin riemulla) olen myös jo näin hyvissä ajoin torjunut, koska en minä sellaisissa selvin päin halua olla, kun muut juovat. Enkä kyllä muutenkaan haluaisi, minä tosiaan en saa enää mistään mitään iloa. Ei kuitenkaan masenna tms.
Onko tämä jokin tunnettu mielisairaus? En ole aina ollut tällainen vaan ihan normaali, tapasin nauttia liikunnasta, elokuvista, musiikista, lukemisesta... ja nyt en yhtikäs mistään. Mutta ei toisaalta myöskään masenna. Ystävien kanssakaan ei ole kivaa, lähinnä tekisi mieli pasauttaa niitä kuonoon. Vitun tekopyhät idiootit ja alikoulutetut vellinkuivaajat. Raitistuinkin oikeastaan vain näyttääkseni heille, että pystyn. Täysraittiina pysyminen on helppoa. Kohtuullisesti en pystyisi juomaan. Ja nyt tilille kertyy rahaa tasaisesti, minä en vain keksi, miten niillä itseäni viihdyttäisin. Ei vain huvita.
Olen 29 vee mies. Olin muutaman vuoden hyvissä töissä, jonka jälkeen laman vuoksi osa vähennettin, minut myös. Sain muualta oitis osa-aikaisen työn ihan riittävän hyvällä palkalla. Olin kaivannutkin vapaa-aikaa ympäripyöreiden päivien tilalle.
Jo pitkään olin edellisessä työssä nuutunut niin, että en juuri muuta tehnyt, kuin kävin töissä tai nukuin. Vanhat harrastukseni, kuten kuntosali ja uinti, eivät enää edes kiinnostaneet, vaikka olisi jaksanut. En halunnut käydä elokuvissa, en paljoa sosieteerata ystävien kanssa enkä muutakaan. Paitsi silloin kun olin kännissä, silloin oli kivaa. Pelkkä humalassa oleminenkin oli ratkiriemukasta normaaliin olotilaan verrattuna. Parikin päivää meni putkeen liki joka viikonloppu.
Osa-aikaiseen työhön siirryttyäni ja vapaa-ajan lisäännyttyä myös alkoholia kului enemmän. En edes osannut vähentää juomista, vaikka yritin. Join keskellä viikkoa. Usein. Ja öisin. Ja yksin. Ainoastaan humalassa tunsin iloa.
Hetken tämän jatkuttua ystäväni alkoivat huomauttelemaan juomistavoistani. Osa narisi, että olen varsinainen ääliö kännissä ja kun pikku humalassa soitin heille, niin kehottivat selviämään tai ryömimään takaisin vodkapulloon. Ei siinä mitään. Jos kerran lähipiiri nalkuttaa, niin sehän on erittäin varoittava merkki. Niinpä lopetin juomisen. Lopetin tupakanpolton samalla. Olen ollut hieman yli 5 kuukautta polttamatta ja juomatta.
Minua ei masenna, en tunne alakuloa, korkeintaan lievää tasaista vitutusta. Ei ole surua, ei itsetuhoisia ajatuksia, ei mitään. Rahaa on säästynyt ja sitä kertyy tilille, kun en ryyppää enkä polta. Mutta en saa mitään iloa mistään. En siis yhtään mistään. Siivoan kotini, teen ruokaa, käyn töissä ja muutkin sujuu mutkitta, mutta teen vain nämä pakolliset asiat. Minua ei huvita vanhat harrastukseni, ei vaikka olen niihin itseni väkisin raahannut. Kaikenlainen poistuminen kotoa seinää tuijottamasta lähinnä vaan vituttaa. Tupakan- tai alkoholinhimoa ei ole eikä muussa mielessä kaipaamistakaan juomiseen, paitsi että se tapasi poistaa jo aiemmin minulla olleen täydellisen haluttomuuden. Ei vaan yksinkertaisesti mikään kiinnosta tai huvita.
Ystävät ovat nyt taas toki olleet mielin kielin, tosin minun ei vain huvita viettää aikaa heidän seurassaan eikä edes pitää yhteyttä. Yhdelle (joka haukkui alkoholinkäyttöäni) ystävälleni sanoin tämän aika äkäisesti hänen kutsuessaan minua kylään, tyyliin "Joo, sori, mutta mua ei huvita kuunnella arkista voivottelua ihiseltä, jonka suurin saavutus on asuntolaina ja kaksi pihalle pullautettua kakaraa. Tämän seinän katselu stimuloi juuri nyt enemmän mieltä". Kun hän kyseli, että miksi musta on tullut noin kiukkuinen ja kireä, eihän mulle voi sanoa enää mitään ilman että suutun. Totesin, että "Ensin valitit minun olevan känniääliö, nyt valitat, että olenkin selvinpäin ääliö?". Sinä hetkenä suljin luurin ja tunsin hetkellistä mielihyvää.
Kaikki kutsut uudenvuoden bileisiin (joissa ennen riensin riemulla) olen myös jo näin hyvissä ajoin torjunut, koska en minä sellaisissa selvin päin halua olla, kun muut juovat. Enkä kyllä muutenkaan haluaisi, minä tosiaan en saa enää mistään mitään iloa. Ei kuitenkaan masenna tms.
Onko tämä jokin tunnettu mielisairaus? En ole aina ollut tällainen vaan ihan normaali, tapasin nauttia liikunnasta, elokuvista, musiikista, lukemisesta... ja nyt en yhtikäs mistään. Mutta ei toisaalta myöskään masenna. Ystävien kanssakaan ei ole kivaa, lähinnä tekisi mieli pasauttaa niitä kuonoon. Vitun tekopyhät idiootit ja alikoulutetut vellinkuivaajat. Raitistuinkin oikeastaan vain näyttääkseni heille, että pystyn. Täysraittiina pysyminen on helppoa. Kohtuullisesti en pystyisi juomaan. Ja nyt tilille kertyy rahaa tasaisesti, minä en vain keksi, miten niillä itseäni viihdyttäisin. Ei vain huvita.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Jos käyt töissä, olet terve.
yleinen haluttomuus tulee mieleen, mutta se ei taida olla mikään diagnoosi....
kaverilleni kävi vähän samalla tavalla, kun lomautettiin töistä. oli tehnyt töitä koulusta päästyään eikä oikeastaan ikinä pitänyt lomia, työ mistä lomautettiin, oli fyysisesti rankkaa ja aikaavievää, joten sen myötä alkoivat harrastukset pikkuhiljaa jäädä. alkoi juoda muutaman kerran viikossa, aiemmin oli ollut viikkoja ilman viinaksia ja kun otti, se jäi pariin kaljaan, lomautuksen jälkeen meni enemmän. ehkä vähän rauhottui, kun sai uuden työn, mutta ajoittain oon ollut aika huolissani tyhjistä tölkeistä ympäri kämppää, ennen piti kotinsa puhtaana ja halusi aloittamansa työt valmiiksi, nyt kaikki vähän rempallaan. on aikoja, kun ei näe kavereitaan, eikä itse pidä yhteyttä oikeastaan kuin yhteen ihmiseen, haluaa kai omaa aikaa töiden ja muun ohella. kaipaa kyllä seuraa, mutta enemmänkin jotain piristettä, vaihtelua elämäänsä.
"Sinä hetkenä suljin luurin ja tunsin hetkellistä mielihyvää."
oliko tuo mielihyvä siitä, että sait sanottua suoraan päässä pyörineen ärtymyksen vai tuleeko hyvä olo yleisesti, jos tiuskit ihmisille? kuvauksesi kaverisuhteistasi kuulostaa aika tutulta, omat kaverit huomautteli elintavoistani, kyllä seura kännissä kelpasi, mutta jos satuin vetämään överit, kaverit jotenkin katosi baarista... asioiden kyttääminen otti päähän, eikä mun mielestä niillä ollut mitään varaa huomautella mistään, kun olivat itse niin yksinkertaisia ja rajottuneita. muutaman kerran taisin vähän mutkan takaa sanoa ilkeitä asioita, mutta yleensä olin kiltti vaikka inhosin useaa niistä ihmisistä, eikä seura voinut vähempää kiinnostaa. pistin sitten välit poikki, ja muiden läheisten seura on tuntunut paljon mukavammalta, esim perhe ärsytti ennen enemmän kun ympärillä oli inhottavia tyyppejä.
hyvä, että oot saanut alkoholin (ja tupakankin) käytön loppumaan, mieti onko elämässäsi muita asioita, mitkä voisit karsia pois ja parantaa oloasi. varmaan kaikilta loppuu jossain vaiheessa mielenkiinto harrastuksiinsa, silloin harrastaminen jää tai löytyy uusia. varmasti on paljon asioita, joista saisit iloa, se selviää vain kokeilemalla. paha sanoa kirjoituksen perusteella, mutta ei tuo sairaudelta kuulosta, lähinnä olet turhautunut ja vittuuntunut, ja siihen on syynsä. uudet kokemukset ja uudet ihmiset antavat potkua elämälle.