Anorektikoille, ex-anorektikoille ja oikeastaan kaikille:
Jos, niin MITEN olette oppineet hyväksymään itsenne?
Itse yritän ajatella, ettei oikea ihminen näytä samalta kuin mainoskuvat, ja että olen ihana sellaisena kuin olen.
Jos, niin MITEN olette oppineet hyväksymään itsenne?
Itse yritän ajatella, ettei oikea ihminen näytä samalta kuin mainoskuvat, ja että olen ihana sellaisena kuin olen.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Voi kun tähän kysymykseen ois vastaus, niin maailmassa ois paljon enemmän terveitä ihmisiä. Se on niin pirun vaikeaa, kun järki sanoo, ettei peilikuva ole lähelläkään normaalia ihmistä, mutta silti joku toinen ääni päässä huutaa muuta. Ei oo tervettä, että aikusella naisella on 10-vuotiaan kroppa, tietäähän sen, MUTTA miten ymmärtää se, nostaa paino terveisiin lukemiin ja vielä hyväksyä itsensä? En tiedä, vaikeaa se on.
Kerran terapeutti näytti anorektisia kuvia, joista sain sanoa mielipiteeni. Kauheitahan ne olivat. Sitten paljasti, että ovat omia kuviani. Hirveän ristiriitaiset tunteet siitä tulee. Kehonkaava kun vääristyy, ei sitä käsitä, missä menee oman kropan rajat, millainen sitä oikeasti on.
Jos joku parantunut osaisi antaa vinkkejä, mielellään ottas vastaan?
Eipä sitä kai ole olemassa helppoo tietä ittensä hyväksymiseen. Mä en hyväksynyt lihomistani silloin, kun aloin parantua. Se oli kamalaa. Tiesin kuitenkin, että jollen syö, niin en parane ja syöminen lihottaa. Varsinkin sen kituuttamisen jälkeen. Lihosin jonnekkin normipainon ylärajoille ja en tykännyt itsestäni yhtään, olo oli kuin jollain norsulla. En kuitenkaan alkanut laihduttaa, en halunnut tippua takaisin kaiken sen työn ja taistelun jälkeen. Pikkuhiljaa paino sitten alkoi itsellään tasaantua ja kun aloin olla samoissa lukemissa, kuin enne sairastumistani, aloin ajatella, että ehkä mä voin elää tän kanssa. Mä en ole ihan älyttömän tyytyväinen vieläkään, mutta toisinaan mä saatan katsoa peiliin ja ajatella, et eihän tää kroppa paha oo. Ainakaan ihmiselle, joka ei halua enää urheilla koiran lenkitystä enempää, koska se viime kerralla oli niin kamalaa pakkopulla. Ja suurin syy siihen, miksi mä hyväksyn kroppani tällaisena ilman mitään laihiksia on se, että mun on niin paljon parempi olla :) Mä osaan taas nauttia asioista, mä jaksan taas opiskella, mulla on kaikki oikeastaan ihan hyvin! Minkään äänen päässä on turha enää väittää mulle, että olisin onnellisempi laihempana. Se on jo kokeiltu, eikä se toimi niin.
Voimia kaikille jotka taistelette vielä ja toivottavasti löydätte itsestänne rohkeutta ja halua lähteä taistelemaan paremmasta elämästä. Se on vaikeaa ja pelottavaa kohdata kaikki ongelmansa, kun on tottunut pakenemaan niitä anoreksian kamalaan maailmaan. Elämällä on kuitenkin paljon enemmän tarjottavaa, kun siitä vaan jaksaa taistella :)
No enpä olisi tuosta ihana jutusta niin varma...ainakaan joidenkin sun kirjoitusten perusteella. Minkä painonen pituinen ikänen muuten oot?