Masentunut vai laiska

Tuota on tullut mietittyä itsekin enkä usko, että on aina helppo sanoa miten se on. Se on kuitenkin selvää, että muiden mielestä ilman muuta laiska ihan poikkeuksetta. Siltähän se näyttää, kun toinen ei pääse edes sängystä ylös saati että saisi hampaat harjattua.

vasta ongelma.

"en voi levätä, pakko paeta omia ajatuksia työhön ja harrastuksiin"

En tiedä, oletko varsinaisesti masentunut, mutta mieltäsi painaa asiat, joiden käsittely on sinulle vaikeaa, siksi pakenet ajatuksiasi. On hyvin tavallista, että ihminen pakenee vaikeita asioita, ja keskittää ajatuksensa ja aikansa muihin, mm työhön ja harrastuksiin. Itse ajattelen keittiöpsykologin "opin" mukaan, että ne asiat ovat vielä liian raakileita käsiteltäväksi. Toisaalta käsittelemättömät asiat kuluttavat ihmisen henkistä ja fyysistäkin energiaa, patouttaa mielen pitkittyessään. Ihan tuttua itsellänikin. Kun aika on kypsä, niitä ryhtyy käsittelemään tavalla tai toisella.

Eikö sinulla ole luotettavia ystäviä, joiden kanssa voisit keskustella, puhua asioitasi, joita nyt pakoilet?
Puhuminen on terapeuttista ja hyvästä, jotta patoumasta ei tulisi liian isoa "möykkyä", joka lamaannuttaa sinut pahemmin. Jos olisin sinun tilassa, saattaisin kokeilla rosen-terapiaa, siinä mielen isommat patoumat ainakin itseltäni purkautui. Vaihtoehtona olisi ollut psykoterapia, joka olisi kestänyt ties kuinka kauan ja maksanut vielä. Ystäväni oli syönyt vuosia mielialalääkkeitä, oli masennuksen vuoksi usean vuoden sairaslomalla ja hän sai purettua jo lapsuudesta asti mieleen jääneen pahan, joka iän myötä tuli entistä enemmän pintaan ja masennus siitä seurasi. Hänen suosituksestaan itse menin myös rosen-terapiaan, josta sain avun. Kaikkiin se ei välttämättä tehoa, ehkä myös riippuu terapeutistakin, mutta meillä se toimi. Asiahan ei unohdu mielestä, mutta sen kanssa on päässyt sinuiksi, eli elettyä ja koettua elämää ei voi toiseksi muuttaa, joten se on hyväksyttävä menneisyydessä tapahtuneeksi, katsottava ja elettävä elämää eteenpäin.

Toivon, että saat purettua mielesi patoutuman tavalla tai toisella, jotta voit nauttia elämästäsi niillä eväillä, mitkä sinulla on käytettävissä. Tärkein uskoakseni on sinun lapsesi.

Sumppi pk-seudulta kirjoitti:

"en voi levätä, pakko paeta omia ajatuksia työhön ja harrastuksiin"

En tiedä, oletko varsinaisesti masentunut, mutta mieltäsi painaa asiat, joiden käsittely on sinulle vaikeaa, siksi pakenet ajatuksiasi. On hyvin tavallista, että ihminen pakenee vaikeita asioita, ja keskittää ajatuksensa ja aikansa muihin, mm työhön ja harrastuksiin. Itse ajattelen keittiöpsykologin "opin" mukaan, että ne asiat ovat vielä liian raakileita käsiteltäväksi. Toisaalta käsittelemättömät asiat kuluttavat ihmisen henkistä ja fyysistäkin energiaa, patouttaa mielen pitkittyessään. Ihan tuttua itsellänikin. Kun aika on kypsä, niitä ryhtyy käsittelemään tavalla tai toisella.

Eikö sinulla ole luotettavia ystäviä, joiden kanssa voisit keskustella, puhua asioitasi, joita nyt pakoilet?
Puhuminen on terapeuttista ja hyvästä, jotta patoumasta ei tulisi liian isoa "möykkyä", joka lamaannuttaa sinut pahemmin. Jos olisin sinun tilassa, saattaisin kokeilla rosen-terapiaa, siinä mielen isommat patoumat ainakin itseltäni purkautui. Vaihtoehtona olisi ollut psykoterapia, joka olisi kestänyt ties kuinka kauan ja maksanut vielä. Ystäväni oli syönyt vuosia mielialalääkkeitä, oli masennuksen vuoksi usean vuoden sairaslomalla ja hän sai purettua jo lapsuudesta asti mieleen jääneen pahan, joka iän myötä tuli entistä enemmän pintaan ja masennus siitä seurasi. Hänen suosituksestaan itse menin myös rosen-terapiaan, josta sain avun. Kaikkiin se ei välttämättä tehoa, ehkä myös riippuu terapeutistakin, mutta meillä se toimi. Asiahan ei unohdu mielestä, mutta sen kanssa on päässyt sinuiksi, eli elettyä ja koettua elämää ei voi toiseksi muuttaa, joten se on hyväksyttävä menneisyydessä tapahtuneeksi, katsottava ja elettävä elämää eteenpäin.

Toivon, että saat purettua mielesi patoutuman tavalla tai toisella, jotta voit nauttia elämästäsi niillä eväillä, mitkä sinulla on käytettävissä. Tärkein uskoakseni on sinun lapsesi.

joo ilman muuta pitää puhua, mutta tässä minun tapauksessa tuosta puhumisesta ei tunnu olevan mitään hyötyä. erittäin lyhyesti... tunnen olevani ihmisenenä epäonnistunut ja huono. häpeän itseäni. haluaisin tuntea olevani samanlainen kuin muut ihmiset ovat, en yhtään parempi.

miksi en näe itsessäni mitään hyvää? ei tästä häpeästä puhuminen ole auttanut mitään
miksikö häpeän. vanhemmilla ei koskaan ollut aikaa minulle, koulut meni perseelleen koska kärsin oppimisvaikeuksista, kirjoittaminen tuotti suurta tuskaa, koneella osaan kirjoittaa, mutta kynälle ei onnistu. vaikeuksia ihmissuhteissa, en luota muihin ihmisiin ja häpeän itseäni, koska minussa ei edelleenkään ole mitään hyvää, tai en ainakaan ole koskaan kuulluut mitään sellaista.

puhuminen ei auta kirjoitti:

joo ilman muuta pitää puhua, mutta tässä minun tapauksessa tuosta puhumisesta ei tunnu olevan mitään hyötyä. erittäin lyhyesti... tunnen olevani ihmisenenä epäonnistunut ja huono. häpeän itseäni. haluaisin tuntea olevani samanlainen kuin muut ihmiset ovat, en yhtään parempi.

miksi en näe itsessäni mitään hyvää? ei tästä häpeästä puhuminen ole auttanut mitään
miksikö häpeän. vanhemmilla ei koskaan ollut aikaa minulle, koulut meni perseelleen koska kärsin oppimisvaikeuksista, kirjoittaminen tuotti suurta tuskaa, koneella osaan kirjoittaa, mutta kynälle ei onnistu. vaikeuksia ihmissuhteissa, en luota muihin ihmisiin ja häpeän itseäni, koska minussa ei edelleenkään ole mitään hyvää, tai en ainakaan ole koskaan kuulluut mitään sellaista.

"tunnen olevani ihmisenenä epäonnistunut ja huono. häpeän itseäni. haluaisin tuntea olevani samanlainen kuin muut ihmiset ovat, en yhtään parempi"

Jokainen ihminen epäonnistuu ainakin joskus, ehkä useinkin. Mutta jos jaksat ajatella, että kukaan ei ole täydellinen ja epäonnistumisten jälkeen voi onnistuakin, tai ei odota enempää elämältä, mitä on. Kaikki hyvä, minkä kohtaa, on positiivista. Et sinä ole huono, eikä sinun tarvitse hävetä itseäsi, siihen ei ole syytä. Rohkaisen sinua armollisuuteen itseäsi kohtaan, meillä kaikilla on omat heikot ja vahvat puolet, myös sinulla. Sinulla oikeus ja lupaa hyväksyä ja rakastaa itseäsi sellaisena, mitä olet.

Itse olen aika puhelias ja avoin omista asioistani. Niinpä jään ns. suustani kiinni ja saatan jutella jopa tuntemattomien ihmisten kanssa, kun tilaisuus on otollinen. Tiedätkö, niin helpolla teemme oman olettamuksen muiden ihmisten ulkokuoren perusteella, että niillä on kaikki hyvin. Mutta näin ei ole, jokaisella on joku "luuranko kaapissa", tämä on totuus, sen muoto on vain erilainen ja tilanteiden mukaan muuttaa muotoaan. Minulla on myös "omat luurangot" kaapissa, on siis useampi, joista en pidä laisinkaan, voisin syyllistää itseäni niistä, mutta en alistu siihen, koska en voi niille mitään, siksi hyväksyn niiden "luurailun kaapissani". Kaikkea kestää aikansa, ei loputtomiin!

Sinussa on ihan varmasti hyvää, onhan sinulla taito kirjoittaa tänne nettiin, näkevät silmät ja toimivat sormet. Vanhemmilla pitäisi olla aikaa lapsilleen, mutta näin ei vain aina ole. Kun itse ajattelen omaa lapsuuttani, niin siihen aikaan ei vanhemmat puhuneet sitäkään vähää lastensa kanssa, mitä nykyisin. Meille "riitti" se, että saimme ruoan, vaatteet päälle ja kodin, missä asua. En muista yhtään tilannetta, että olisin ollut äidin sylissä tai äiti olisi halannut minua. Silti muistan äitiäni pelkästään hyvällä, hän oli hyvä ihminen, piti meistä lapsista huolen ja tarjosi turvallisen kodin. Vanhemmatkaan eivät ole täydellisiä, heilläkin on ollut omat "luurangot kaapeissa", joista lapset ei välttämättä edes tienneet. Vaikka nuorena saatoin syyllistää omaa huonouttani esim. äitini syyksi, ymmärsin kuitenkin ajan myötä, että me lapset saimme sen, mihin äidin edellytykset riittivät.

Saattaa olla huono vertaus, mutta laitan kuitenkin. Ruotsin prinsessa Victorialla on lukihäiriö, on ollut anorektikko, mutta hän on ihastuttavan aito ihminen, puuttuu kaikki pramaus ja pinnallisuus. Häntä elämä on koetellut eri tavoin, vaikka rahasta ei varmasti ole ollut puutetta. Myös sinussa on vahva puolesi, taito, jossa olet hyvä. Kaikki eivät ole kirjallisesti tai kirjoittaen taitavia, eivät lukuihmisiä, kuten en ollut itsekään, oli enemmän ja vähemmän tervan juontia koulun käynti. Silti vuosien saatossa löysin oman urani, vaikka siitä ei ollut hajuakaan nuorena, mikä työ olisi minulle sopiva.

Elämä on kolhinut minuakin siinä suhteessa, että en luottanut ihmisiin. Mutta olen kääntänyt asian niinpäin, että henkilöt, jotka eivät puhu totta, tai käyttäytyvät epärehellisesti tai -asiallisesti esim. sinua kohtaan, se on heidän häpeänsä, ei sinun. Tiedän, että se syö sinulta itseluottamusta ja luottamustasi ihmisiä kohtanaan, mutta laita mieleesi tavoitteeksi, että sinä olet hyvä sellaisena mitä olet, ja se riittää sinulle. Me jokainen olemme omanlaisia ja -näköisiä yksilöitä, ainutkertaisia. Mikään asennemuutos ei tapahdu sormia napsauttamalla, mutta positiivisen tavoitteen voi aina asettaa itselleen. Aika tekee tehtävänsä, ja voit huomata, että se on toteutunut. Luo itsellesi positiivisia tavoitteita ja haaveita, ilman niitä ne eivät todennäköisesti toteudu.

Kaikkea hyvää sinulle toivoen, lämmöllä Sumppi

Sumppi pk-seudulta kirjoitti:

"tunnen olevani ihmisenenä epäonnistunut ja huono. häpeän itseäni. haluaisin tuntea olevani samanlainen kuin muut ihmiset ovat, en yhtään parempi"

Jokainen ihminen epäonnistuu ainakin joskus, ehkä useinkin. Mutta jos jaksat ajatella, että kukaan ei ole täydellinen ja epäonnistumisten jälkeen voi onnistuakin, tai ei odota enempää elämältä, mitä on. Kaikki hyvä, minkä kohtaa, on positiivista. Et sinä ole huono, eikä sinun tarvitse hävetä itseäsi, siihen ei ole syytä. Rohkaisen sinua armollisuuteen itseäsi kohtaan, meillä kaikilla on omat heikot ja vahvat puolet, myös sinulla. Sinulla oikeus ja lupaa hyväksyä ja rakastaa itseäsi sellaisena, mitä olet.

Itse olen aika puhelias ja avoin omista asioistani. Niinpä jään ns. suustani kiinni ja saatan jutella jopa tuntemattomien ihmisten kanssa, kun tilaisuus on otollinen. Tiedätkö, niin helpolla teemme oman olettamuksen muiden ihmisten ulkokuoren perusteella, että niillä on kaikki hyvin. Mutta näin ei ole, jokaisella on joku "luuranko kaapissa", tämä on totuus, sen muoto on vain erilainen ja tilanteiden mukaan muuttaa muotoaan. Minulla on myös "omat luurangot" kaapissa, on siis useampi, joista en pidä laisinkaan, voisin syyllistää itseäni niistä, mutta en alistu siihen, koska en voi niille mitään, siksi hyväksyn niiden "luurailun kaapissani". Kaikkea kestää aikansa, ei loputtomiin!

Sinussa on ihan varmasti hyvää, onhan sinulla taito kirjoittaa tänne nettiin, näkevät silmät ja toimivat sormet. Vanhemmilla pitäisi olla aikaa lapsilleen, mutta näin ei vain aina ole. Kun itse ajattelen omaa lapsuuttani, niin siihen aikaan ei vanhemmat puhuneet sitäkään vähää lastensa kanssa, mitä nykyisin. Meille "riitti" se, että saimme ruoan, vaatteet päälle ja kodin, missä asua. En muista yhtään tilannetta, että olisin ollut äidin sylissä tai äiti olisi halannut minua. Silti muistan äitiäni pelkästään hyvällä, hän oli hyvä ihminen, piti meistä lapsista huolen ja tarjosi turvallisen kodin. Vanhemmatkaan eivät ole täydellisiä, heilläkin on ollut omat "luurangot kaapeissa", joista lapset ei välttämättä edes tienneet. Vaikka nuorena saatoin syyllistää omaa huonouttani esim. äitini syyksi, ymmärsin kuitenkin ajan myötä, että me lapset saimme sen, mihin äidin edellytykset riittivät.

Saattaa olla huono vertaus, mutta laitan kuitenkin. Ruotsin prinsessa Victorialla on lukihäiriö, on ollut anorektikko, mutta hän on ihastuttavan aito ihminen, puuttuu kaikki pramaus ja pinnallisuus. Häntä elämä on koetellut eri tavoin, vaikka rahasta ei varmasti ole ollut puutetta. Myös sinussa on vahva puolesi, taito, jossa olet hyvä. Kaikki eivät ole kirjallisesti tai kirjoittaen taitavia, eivät lukuihmisiä, kuten en ollut itsekään, oli enemmän ja vähemmän tervan juontia koulun käynti. Silti vuosien saatossa löysin oman urani, vaikka siitä ei ollut hajuakaan nuorena, mikä työ olisi minulle sopiva.

Elämä on kolhinut minuakin siinä suhteessa, että en luottanut ihmisiin. Mutta olen kääntänyt asian niinpäin, että henkilöt, jotka eivät puhu totta, tai käyttäytyvät epärehellisesti tai -asiallisesti esim. sinua kohtaan, se on heidän häpeänsä, ei sinun. Tiedän, että se syö sinulta itseluottamusta ja luottamustasi ihmisiä kohtanaan, mutta laita mieleesi tavoitteeksi, että sinä olet hyvä sellaisena mitä olet, ja se riittää sinulle. Me jokainen olemme omanlaisia ja -näköisiä yksilöitä, ainutkertaisia. Mikään asennemuutos ei tapahdu sormia napsauttamalla, mutta positiivisen tavoitteen voi aina asettaa itselleen. Aika tekee tehtävänsä, ja voit huomata, että se on toteutunut. Luo itsellesi positiivisia tavoitteita ja haaveita, ilman niitä ne eivät todennäköisesti toteudu.

Kaikkea hyvää sinulle toivoen, lämmöllä Sumppi

Palstaa viime aikoina seuranneena "uskallan" vihdoinkin itse kirjoittaa tänne. Sumppi, kirjoitit aivan kuin minun elämästäni ja ajatuksistani. Olen käynyt 2 v. psykoterapiassa, sitä ennen kuitenkin miettinyt itse asioita, että olin valmis kohtaamaan ne luurangot. Ikäkin painaa päälle ( 50) ja se oli ja on kauhea kriisi. Paljon olen saanut päässäni selväksi ja oppinut elämään asioiden kanssa. Mutta nyt on "paha paikka", etten ymmärrä mitä teen ja miten "kääntäisin" ajatukseni. Pääni poksahtaa kohta, on niin paljon asioita. 7 v. sitten erosin toisesta avioliitosta ja silloin minulla ei ollut elämänhalua, käytin vaan alkoholia. Silloin 2 murrosikäistä lastani jäi vaille äidin hoivaa, 6-vuotiaan lapseni vei isänsä minulta. Pääsin kuitenkin elämään takaisin eikä alkoholi enää maistu. Nuorin lapseni muutti sitten minun luokseni ja pystyin tukemaan myös vanhempia lapsiani. Olen myös oikein puhelias ja nauravainen, sosiaalinen, pidetty ihminen. Mutta tarvitsen myös hiljaisuutta ja yksinäisyyttä joskus.

Terapia siis edistyi hyvin. Mutta sitten alkoi tulla asioita, jotka ovat vieneet minut nyt tilanteeseen, josta en löydä poispääsyä. Läheinen vanhus kuoli, sisarellani todettiin vakava syöpä, itselläni alkoi vaihdevuodet vaivata ja leikkauskin tehtiin jatkuvan anemian takia. Nuorin lapseni alkoi keväällä sairastella ja itse mukavan, täysin uuden alan löydyttyä töissä kipeytyi käs töissä. Siitä lähti alamäki. Lapsen kunto huononi ja huononi, minun olisi pitänyt kuntouttaa omaa kättäni. En voinut, kun piti lasta hoitaa ja tapella hänet hoitoon. Kesällä hän sitten joutuikin teho-osastolle ja vieläkin on lääkitys päällä ja sitä säädellään koko ajan. Ja nyt vasta ilmeni uusi diaknoosi luustossa. Sen kuultuani puhkesin lääkärillä itkuun eikä siitä meinannut tulla loppua. Minun jaksaminen loppui siihen. Isäänsä lapsella ei ollut paljon yhteyksiä, mutta soitin hänelle kuitenkin ja lapsi on nyt muutaman päivän siellä. Minä vaan poltan tupakkaa, kävelen edestakaisin ja itken. Vaikka järki sanoo, miten pitäisi ajatella, niin tunnen olevani maailman surkein ihminen. En usko jumalaan tms. mutta mietin mitä ihmeen karmaa tämä voi olla. Luulen (vaikka tiedän ettei ole totta), että lapseni on sairastunut minun pahojen tekojen tai tekemättä jättämisieni vanhemmille lapsille ja hänenkin huonosta hoidosta, kun alkoholi hallitsi minua. Tunnen, että minua rangaistaan ja ihmettelen, että mitä ihmeen pahaa minä olen tehnyt, että kiltti, hyvä oppilas, murrosikäinen lapseni sairastuu vakavasti. Ja minä en kertakaikkiaan jaksa häntä nyt hoitaa. Omakin käsi kipuilee edelleen. Ajattelen kuitenkin joskus, että minun täytyy nyt ajatella ensin itseäni, että saan voimia. Minulla ei ole paikkakunnalla sukulaisia tai ystäviä ketkä auttaisivat. Sossusta olen apua käynyt pyytämässä lastensuojelua myöten suutuspäissäni (asiallisesti kuitenkin). Ei tahdo sieltäkään apua löytyvän. En tiedä saako tästä purkauksesta mitään selvää, kun ajatus ei oikein kulje. Mutta tilanteeni on nyt se, että en tiedä miten pääsen tästä tilasta pois. Olen niin helvetin väsynyt!

ei kohtaa kirjoitti:

Palstaa viime aikoina seuranneena "uskallan" vihdoinkin itse kirjoittaa tänne. Sumppi, kirjoitit aivan kuin minun elämästäni ja ajatuksistani. Olen käynyt 2 v. psykoterapiassa, sitä ennen kuitenkin miettinyt itse asioita, että olin valmis kohtaamaan ne luurangot. Ikäkin painaa päälle ( 50) ja se oli ja on kauhea kriisi. Paljon olen saanut päässäni selväksi ja oppinut elämään asioiden kanssa. Mutta nyt on "paha paikka", etten ymmärrä mitä teen ja miten "kääntäisin" ajatukseni. Pääni poksahtaa kohta, on niin paljon asioita. 7 v. sitten erosin toisesta avioliitosta ja silloin minulla ei ollut elämänhalua, käytin vaan alkoholia. Silloin 2 murrosikäistä lastani jäi vaille äidin hoivaa, 6-vuotiaan lapseni vei isänsä minulta. Pääsin kuitenkin elämään takaisin eikä alkoholi enää maistu. Nuorin lapseni muutti sitten minun luokseni ja pystyin tukemaan myös vanhempia lapsiani. Olen myös oikein puhelias ja nauravainen, sosiaalinen, pidetty ihminen. Mutta tarvitsen myös hiljaisuutta ja yksinäisyyttä joskus.

Terapia siis edistyi hyvin. Mutta sitten alkoi tulla asioita, jotka ovat vieneet minut nyt tilanteeseen, josta en löydä poispääsyä. Läheinen vanhus kuoli, sisarellani todettiin vakava syöpä, itselläni alkoi vaihdevuodet vaivata ja leikkauskin tehtiin jatkuvan anemian takia. Nuorin lapseni alkoi keväällä sairastella ja itse mukavan, täysin uuden alan löydyttyä töissä kipeytyi käs töissä. Siitä lähti alamäki. Lapsen kunto huononi ja huononi, minun olisi pitänyt kuntouttaa omaa kättäni. En voinut, kun piti lasta hoitaa ja tapella hänet hoitoon. Kesällä hän sitten joutuikin teho-osastolle ja vieläkin on lääkitys päällä ja sitä säädellään koko ajan. Ja nyt vasta ilmeni uusi diaknoosi luustossa. Sen kuultuani puhkesin lääkärillä itkuun eikä siitä meinannut tulla loppua. Minun jaksaminen loppui siihen. Isäänsä lapsella ei ollut paljon yhteyksiä, mutta soitin hänelle kuitenkin ja lapsi on nyt muutaman päivän siellä. Minä vaan poltan tupakkaa, kävelen edestakaisin ja itken. Vaikka järki sanoo, miten pitäisi ajatella, niin tunnen olevani maailman surkein ihminen. En usko jumalaan tms. mutta mietin mitä ihmeen karmaa tämä voi olla. Luulen (vaikka tiedän ettei ole totta), että lapseni on sairastunut minun pahojen tekojen tai tekemättä jättämisieni vanhemmille lapsille ja hänenkin huonosta hoidosta, kun alkoholi hallitsi minua. Tunnen, että minua rangaistaan ja ihmettelen, että mitä ihmeen pahaa minä olen tehnyt, että kiltti, hyvä oppilas, murrosikäinen lapseni sairastuu vakavasti. Ja minä en kertakaikkiaan jaksa häntä nyt hoitaa. Omakin käsi kipuilee edelleen. Ajattelen kuitenkin joskus, että minun täytyy nyt ajatella ensin itseäni, että saan voimia. Minulla ei ole paikkakunnalla sukulaisia tai ystäviä ketkä auttaisivat. Sossusta olen apua käynyt pyytämässä lastensuojelua myöten suutuspäissäni (asiallisesti kuitenkin). Ei tahdo sieltäkään apua löytyvän. En tiedä saako tästä purkauksesta mitään selvää, kun ajatus ei oikein kulje. Mutta tilanteeni on nyt se, että en tiedä miten pääsen tästä tilasta pois. Olen niin helvetin väsynyt!

älä nyt itseäsi syytä lapsesi sairaudesta, olet ainakin antanut rakkauttasi ja tehnyt parhaasi hätä hoitaessasi. olet varmasti ollut tärkein tuki nuorimmalle lapsellesi. paljon tuskaa olet kyllä saanut kantaaksesi, mutta eihän se ole sinun vikasi. olet todella tärkeä ja arvokas lapsillesi ja varmasti muillekkin ihmisille.

voimia sinulle ja lapsillesi.

ei kohtaa kirjoitti:

Palstaa viime aikoina seuranneena "uskallan" vihdoinkin itse kirjoittaa tänne. Sumppi, kirjoitit aivan kuin minun elämästäni ja ajatuksistani. Olen käynyt 2 v. psykoterapiassa, sitä ennen kuitenkin miettinyt itse asioita, että olin valmis kohtaamaan ne luurangot. Ikäkin painaa päälle ( 50) ja se oli ja on kauhea kriisi. Paljon olen saanut päässäni selväksi ja oppinut elämään asioiden kanssa. Mutta nyt on "paha paikka", etten ymmärrä mitä teen ja miten "kääntäisin" ajatukseni. Pääni poksahtaa kohta, on niin paljon asioita. 7 v. sitten erosin toisesta avioliitosta ja silloin minulla ei ollut elämänhalua, käytin vaan alkoholia. Silloin 2 murrosikäistä lastani jäi vaille äidin hoivaa, 6-vuotiaan lapseni vei isänsä minulta. Pääsin kuitenkin elämään takaisin eikä alkoholi enää maistu. Nuorin lapseni muutti sitten minun luokseni ja pystyin tukemaan myös vanhempia lapsiani. Olen myös oikein puhelias ja nauravainen, sosiaalinen, pidetty ihminen. Mutta tarvitsen myös hiljaisuutta ja yksinäisyyttä joskus.

Terapia siis edistyi hyvin. Mutta sitten alkoi tulla asioita, jotka ovat vieneet minut nyt tilanteeseen, josta en löydä poispääsyä. Läheinen vanhus kuoli, sisarellani todettiin vakava syöpä, itselläni alkoi vaihdevuodet vaivata ja leikkauskin tehtiin jatkuvan anemian takia. Nuorin lapseni alkoi keväällä sairastella ja itse mukavan, täysin uuden alan löydyttyä töissä kipeytyi käs töissä. Siitä lähti alamäki. Lapsen kunto huononi ja huononi, minun olisi pitänyt kuntouttaa omaa kättäni. En voinut, kun piti lasta hoitaa ja tapella hänet hoitoon. Kesällä hän sitten joutuikin teho-osastolle ja vieläkin on lääkitys päällä ja sitä säädellään koko ajan. Ja nyt vasta ilmeni uusi diaknoosi luustossa. Sen kuultuani puhkesin lääkärillä itkuun eikä siitä meinannut tulla loppua. Minun jaksaminen loppui siihen. Isäänsä lapsella ei ollut paljon yhteyksiä, mutta soitin hänelle kuitenkin ja lapsi on nyt muutaman päivän siellä. Minä vaan poltan tupakkaa, kävelen edestakaisin ja itken. Vaikka järki sanoo, miten pitäisi ajatella, niin tunnen olevani maailman surkein ihminen. En usko jumalaan tms. mutta mietin mitä ihmeen karmaa tämä voi olla. Luulen (vaikka tiedän ettei ole totta), että lapseni on sairastunut minun pahojen tekojen tai tekemättä jättämisieni vanhemmille lapsille ja hänenkin huonosta hoidosta, kun alkoholi hallitsi minua. Tunnen, että minua rangaistaan ja ihmettelen, että mitä ihmeen pahaa minä olen tehnyt, että kiltti, hyvä oppilas, murrosikäinen lapseni sairastuu vakavasti. Ja minä en kertakaikkiaan jaksa häntä nyt hoitaa. Omakin käsi kipuilee edelleen. Ajattelen kuitenkin joskus, että minun täytyy nyt ajatella ensin itseäni, että saan voimia. Minulla ei ole paikkakunnalla sukulaisia tai ystäviä ketkä auttaisivat. Sossusta olen apua käynyt pyytämässä lastensuojelua myöten suutuspäissäni (asiallisesti kuitenkin). Ei tahdo sieltäkään apua löytyvän. En tiedä saako tästä purkauksesta mitään selvää, kun ajatus ei oikein kulje. Mutta tilanteeni on nyt se, että en tiedä miten pääsen tästä tilasta pois. Olen niin helvetin väsynyt!

Hei! Olen käynyt samoja omantunnon tuskia, sillä nuorempi lapsista sairastui anoreksia nervosaan n. 13 vuotta sitten. Ajattelin samoin, Luoja rankaisee minua, en ole ollut hyvä äiti. Olen ollut hyvin työsidonnainen, avioliittoni ei ole loistanut onnen sädekehä pääni päällä. Siksi minun oli pakko ottaa omat sivuaskeleet, jotta jaksoin eteenpäin. Niinpä tytär sairastui vakavasti, oli kuoleman rajamailla. Hän on oireilee edelleen. Uskon, että hän paranee ja elämä voittaa.

Itsensä syyllistäminen on luonnollista, tiedostaa ja käsittelee sen, mutta tärkeintä, ARMAHTAA itsensä siitä syyllisyyden tunteesta. Sinä olet ollut hyvä äiti, olet vapautunut alkoholista, olet saanut lastesi luottamuksen. Tahtoisin luoda sinuun uskoa, että Luoja (johon uskon) ei anna meille enempää koettelemuksia, mitä jaksamme kantaa. En minäkään ole jaksanut aina, mutta sitten totean, nämä asiat on minun elämääni tarkoitettu. Ne vie kestävyyden äärirajoille, mutta kun siitä on selvinnyt, elämästä osaa iloita. Voi tuntua toivottomalta, kun on kaiken koettelemuksen keskellä tällaista luet, mutta näin itse koen.

Olet aivan oikeassa, jos sinä voit huonosti, et jaksa huolehtia lapsestasi. Sinulla on oikeus tuottaa itsellesi hyvää oloa, antaa anteeksi, jos omatuntosi soimaa, sillä tarkoituksella et ole elänyt niin, jota kadut, vaan se on ollut sinun kohtalo erosi jälkeen. Olethan päässyt kuiville, olet voittanut itsesi, sinulla on syytä hyvään mieleen ja tyytyväisyyteen itsestäsi!

Ikä voi olla myös kriisin syy. Myös sen vaiheen ylitse pääset, elämä on aika mukavaa näin (n. 10 v )vanhempanakin. Mutta vaihdevuodet ei minullakaan alkaneet mitenkään helposti. Sain hyvän ohjeen ystävältäni, jota käytän edelleen. Otan joka päivä "lorauksen" kylmäpuristettua oliiviöljyä mehun kanssa. Kuumat aallot poistuivat ja jätin hormoonilääkityksen. Tätä suosittelen, on terveellistä. Myös jokin mielialalääke voisi olla hyvästä, joka tasapainottaisi huolta ja surua.

Syöpä on nöyryyttävä ja elämän rajallisuutta herättävä tieto. Itseltäni leikattiin melanooma, josta jo luulin loppuelämän ajanlaskun alkaneen, se saatiin leikattua kokonaan pois. Syöpä voidaan usein parantaa, joten aina on toivoa, kun on elämää. Toisaalta kohtaloaan ei voi myöskään välttää. Toivotaan parasta sisarellesi! Läheisen kuolema pysäyttää myös ajattelemaan elämän rajallisuutta. Sitähän se on, jonka niin usein unohdamme.

Onko käteesi jotain hoitoa saatavana, eli onko se jokin rasitussairaus? Jos asuisit lähellä, antaisin siihen reikihoitoa, se on harrastus, ei ansio. Auttamisen ilo on minulle aidoimpia iloja, kuten muillekin. Voitko saada käteesi jonkin tukisiteen, jos se auttaisi?

Sitten lapsesi. Hyvä, että hänen isä otti hänet luokseen joksikin aikaa, jotta sinä voit levätä, antaa ajatusten vaihtua, kuuntele vaikka hyvää musiikkia. Isän ja lapsen välit lämpenee toivottavasti tässä vaiheessa muutenkin. Tiedän, kuinka raskasta on, kun lapsi sairastuu, eikä häntä tahdosta huolimatta äiti pysty parantamaan. Ikävältä tuntui oman tyttärenikin kohdalla, kun hänellä oli osteoporoosia sairauden pahimpaan aikaan, mutta luusto voi myös parantua eli korjaantua hoidolla. Toivottavasti lapseesi hoito tehoaa ja hän paranee, kirjoituksesi mukaan on toipunut hyvinkin. Huono lohdutus on tämäkin, mutta kerron omalta kohdaltani, kun tyttäreni sairastui vakavasti, olin silti kiitollinen, että hän on mieluummin sairas, kuin esim. huumeriippuvainen. Kun on vain huonoja vaihtoehtoja, niistäkin voi olla kiitollinen siitä, että ei ole huonoin vaihtoehto. Sinulla lapsesi suhteen on hyvin, vaikka hänelle jäisi lääkitys, hän on kaikesta päätellen hyvin kuntoutunut kuitenkin. Elämä voittaa!

Saatko sinä nukuttua hyvin? Paineet, jotka yleensä vielä kasautuvat, ovat raskaita kantaa muutenkin, jos ei pysty hyvin nukkumaan, ne tuntuu kaksinkerroin raskaimmilta. Jos voisin sinua auttaa, tekisin sen. Missä mahdat asua? Itse asun Vantaalla. Antaisin reikiä käteesi, jotta sen olo kädessäsi helpottuisi. Se, auttaako se pysyvästi, on toinen asia, mutta ainakin lyhyeksi aikaa saattaisi auttaa.
Yritän kuitenkin lohduttaa sinua sillä, että kaikkea kestää aikansa, mikään ei jää pysyväksi. Heikko lohdutus, mutta kuitenkin aika kulkee, vaikeudet helpottaa.

Lopuksi! Itse olen kokenut mielestäni vastoinkäymisiä ja vaikeuksia. Siksi olen tullut tälle palstalle lukemaan ja kirjoittamaan, jos jotenkin voin tuottaa jotain toivoa elämään henkilölle, joka ei voi hyvin, se on minulle parasta, mitä voin saavuttaa. Olen todennut, että tytärtäni en pysty parantamaan, se on korkeampien voimien kädessä. Mutta näin tahdon tuoda toivoa, edes myötäelää ja lukea. Uskon siihen, että jokaisen ihmisen elämälle on ennalta laadittu käsikirjoitus. Elämän on mentävä sen mukaan, pilvisen ja pimeän jälkeen voi tulla vain valo ja aurinko myös ihmiselämässä. Sen toivon sinun myös laittavan omaksi haaveeksesi, joka toteutuu, kun aika on.

Kirjoita, luen sen ja vastaan. Ajattelen lämmöllä ja hyvällä sinua ja lastasi!

puhuminen ei auta kirjoitti:

joo ilman muuta pitää puhua, mutta tässä minun tapauksessa tuosta puhumisesta ei tunnu olevan mitään hyötyä. erittäin lyhyesti... tunnen olevani ihmisenenä epäonnistunut ja huono. häpeän itseäni. haluaisin tuntea olevani samanlainen kuin muut ihmiset ovat, en yhtään parempi.

miksi en näe itsessäni mitään hyvää? ei tästä häpeästä puhuminen ole auttanut mitään
miksikö häpeän. vanhemmilla ei koskaan ollut aikaa minulle, koulut meni perseelleen koska kärsin oppimisvaikeuksista, kirjoittaminen tuotti suurta tuskaa, koneella osaan kirjoittaa, mutta kynälle ei onnistu. vaikeuksia ihmissuhteissa, en luota muihin ihmisiin ja häpeän itseäni, koska minussa ei edelleenkään ole mitään hyvää, tai en ainakaan ole koskaan kuulluut mitään sellaista.

Hypnologi voisi auttaa. Et pääse itseksesi ajatuskehästäsi. Pitäisi kokeilla itsekin...

Sumppi pk-seudulta kirjoitti:

Hei! Olen käynyt samoja omantunnon tuskia, sillä nuorempi lapsista sairastui anoreksia nervosaan n. 13 vuotta sitten. Ajattelin samoin, Luoja rankaisee minua, en ole ollut hyvä äiti. Olen ollut hyvin työsidonnainen, avioliittoni ei ole loistanut onnen sädekehä pääni päällä. Siksi minun oli pakko ottaa omat sivuaskeleet, jotta jaksoin eteenpäin. Niinpä tytär sairastui vakavasti, oli kuoleman rajamailla. Hän on oireilee edelleen. Uskon, että hän paranee ja elämä voittaa.

Itsensä syyllistäminen on luonnollista, tiedostaa ja käsittelee sen, mutta tärkeintä, ARMAHTAA itsensä siitä syyllisyyden tunteesta. Sinä olet ollut hyvä äiti, olet vapautunut alkoholista, olet saanut lastesi luottamuksen. Tahtoisin luoda sinuun uskoa, että Luoja (johon uskon) ei anna meille enempää koettelemuksia, mitä jaksamme kantaa. En minäkään ole jaksanut aina, mutta sitten totean, nämä asiat on minun elämääni tarkoitettu. Ne vie kestävyyden äärirajoille, mutta kun siitä on selvinnyt, elämästä osaa iloita. Voi tuntua toivottomalta, kun on kaiken koettelemuksen keskellä tällaista luet, mutta näin itse koen.

Olet aivan oikeassa, jos sinä voit huonosti, et jaksa huolehtia lapsestasi. Sinulla on oikeus tuottaa itsellesi hyvää oloa, antaa anteeksi, jos omatuntosi soimaa, sillä tarkoituksella et ole elänyt niin, jota kadut, vaan se on ollut sinun kohtalo erosi jälkeen. Olethan päässyt kuiville, olet voittanut itsesi, sinulla on syytä hyvään mieleen ja tyytyväisyyteen itsestäsi!

Ikä voi olla myös kriisin syy. Myös sen vaiheen ylitse pääset, elämä on aika mukavaa näin (n. 10 v )vanhempanakin. Mutta vaihdevuodet ei minullakaan alkaneet mitenkään helposti. Sain hyvän ohjeen ystävältäni, jota käytän edelleen. Otan joka päivä "lorauksen" kylmäpuristettua oliiviöljyä mehun kanssa. Kuumat aallot poistuivat ja jätin hormoonilääkityksen. Tätä suosittelen, on terveellistä. Myös jokin mielialalääke voisi olla hyvästä, joka tasapainottaisi huolta ja surua.

Syöpä on nöyryyttävä ja elämän rajallisuutta herättävä tieto. Itseltäni leikattiin melanooma, josta jo luulin loppuelämän ajanlaskun alkaneen, se saatiin leikattua kokonaan pois. Syöpä voidaan usein parantaa, joten aina on toivoa, kun on elämää. Toisaalta kohtaloaan ei voi myöskään välttää. Toivotaan parasta sisarellesi! Läheisen kuolema pysäyttää myös ajattelemaan elämän rajallisuutta. Sitähän se on, jonka niin usein unohdamme.

Onko käteesi jotain hoitoa saatavana, eli onko se jokin rasitussairaus? Jos asuisit lähellä, antaisin siihen reikihoitoa, se on harrastus, ei ansio. Auttamisen ilo on minulle aidoimpia iloja, kuten muillekin. Voitko saada käteesi jonkin tukisiteen, jos se auttaisi?

Sitten lapsesi. Hyvä, että hänen isä otti hänet luokseen joksikin aikaa, jotta sinä voit levätä, antaa ajatusten vaihtua, kuuntele vaikka hyvää musiikkia. Isän ja lapsen välit lämpenee toivottavasti tässä vaiheessa muutenkin. Tiedän, kuinka raskasta on, kun lapsi sairastuu, eikä häntä tahdosta huolimatta äiti pysty parantamaan. Ikävältä tuntui oman tyttärenikin kohdalla, kun hänellä oli osteoporoosia sairauden pahimpaan aikaan, mutta luusto voi myös parantua eli korjaantua hoidolla. Toivottavasti lapseesi hoito tehoaa ja hän paranee, kirjoituksesi mukaan on toipunut hyvinkin. Huono lohdutus on tämäkin, mutta kerron omalta kohdaltani, kun tyttäreni sairastui vakavasti, olin silti kiitollinen, että hän on mieluummin sairas, kuin esim. huumeriippuvainen. Kun on vain huonoja vaihtoehtoja, niistäkin voi olla kiitollinen siitä, että ei ole huonoin vaihtoehto. Sinulla lapsesi suhteen on hyvin, vaikka hänelle jäisi lääkitys, hän on kaikesta päätellen hyvin kuntoutunut kuitenkin. Elämä voittaa!

Saatko sinä nukuttua hyvin? Paineet, jotka yleensä vielä kasautuvat, ovat raskaita kantaa muutenkin, jos ei pysty hyvin nukkumaan, ne tuntuu kaksinkerroin raskaimmilta. Jos voisin sinua auttaa, tekisin sen. Missä mahdat asua? Itse asun Vantaalla. Antaisin reikiä käteesi, jotta sen olo kädessäsi helpottuisi. Se, auttaako se pysyvästi, on toinen asia, mutta ainakin lyhyeksi aikaa saattaisi auttaa.
Yritän kuitenkin lohduttaa sinua sillä, että kaikkea kestää aikansa, mikään ei jää pysyväksi. Heikko lohdutus, mutta kuitenkin aika kulkee, vaikeudet helpottaa.

Lopuksi! Itse olen kokenut mielestäni vastoinkäymisiä ja vaikeuksia. Siksi olen tullut tälle palstalle lukemaan ja kirjoittamaan, jos jotenkin voin tuottaa jotain toivoa elämään henkilölle, joka ei voi hyvin, se on minulle parasta, mitä voin saavuttaa. Olen todennut, että tytärtäni en pysty parantamaan, se on korkeampien voimien kädessä. Mutta näin tahdon tuoda toivoa, edes myötäelää ja lukea. Uskon siihen, että jokaisen ihmisen elämälle on ennalta laadittu käsikirjoitus. Elämän on mentävä sen mukaan, pilvisen ja pimeän jälkeen voi tulla vain valo ja aurinko myös ihmiselämässä. Sen toivon sinun myös laittavan omaksi haaveeksesi, joka toteutuu, kun aika on.

Kirjoita, luen sen ja vastaan. Ajattelen lämmöllä ja hyvällä sinua ja lastasi!

Haluaisin kirjoittaa pitkästikin sinun myötäelävään kirjoitukseesi, mutta nyt ei oikein tule sanoja. Haluan kuitenkin kiittää tuhannesti kannustuksestasi. Vaikka meillä taitaa olla eri "suhde" Jumalaan, ajatukset on kyllä samat. Kaikella on tarkoituksensa, mutta aina ei sitä jaksa ymmärtää. Nyt on vähän helpottanut, että ajatukseni pääsee kulkemaan päässä, mutta silti on väsynyt olo. Masentunut en suostu olemaan :) Kaiken tämän keskellä jaksan joskus toivoa muuttoa toiseen kaupunkiin (unelma, joita pitää olla) ja ajatella kaikista asioita myös positiivisen puolen. Nyt vaan meni pää täyteen, että olin umpikujassa miten pääsen sieltä pois. Nukkuminen on ollut erittäin huonoa, joten olen nyt vedellyt unta varastoon. Poikani lähtee viikoksi siskonsa luokse sinne etelään päin, joten vapaata on taas tiedossa. Saa pää vähän lepoa eikä mikään ole ajatuksia häiritsemässä, rakkaat kissani antavat minulle niin paljon. Asun aika kaukana sinusta, eli esim. reiki-hoidon antaminen ei onnistu. Olen kerran sitä saanut. Mutta unelmissa on vielä muuttaa sinne, olen asunut Helsingissä aikoinaan.

Olet sinäkin kyllä saanut kärsiä tyttäresi sairaudesta ja kiva kun olet päässyt eteenpäin. Toivon tytölle ja sinulle parempaa uutta vuotta. Kyllä minäkin tästä varmaan rauhoitun, kun saan käsitellä ja sisäistää asiat rauhassa ja etsiä niistä positiiviset puolet. Ja tuon itsensä syylistämisen luulin jättäneeni jo taakse ja armahtanut itseni, antanut olla heikko ym. Mutta nyt kaikki ajatukset menivät sekaisin. Pojallani on munuaisten vajaatoiminta ja ollut kovalla kortoni ym. lääkityksellä yli puoli vuotta. Nyt tuli lonkkiin kipua. Kortisonihan voi aiheuttaa esim. osteoporoosia. Sääriluiden päissä oli kuitenkin jo kuolioon mennyttä luuta. Voi olla ettei se nyt tulehduksen rauhoituttua vaivaa pahemmin. Vaikuttaa kyllä ammatinvalintaan ym. Toinen ääripää vaihtoehto on tekonivelet lonkkiin. Tässäkin olen "hyvällä tiellä" ajatuksissa ja muistan lääkärin sanat ettei nämä taudit kuolemaksi ole, vaikka koko ikänsä niitä pitää hoitaa ja varoa ja seurata. Pitkä matka on vielä hyväksyä asia. Mutta niiinkuin sanoin, olen täysin kaikesta hoitamisesta ja paperisodasta ym ym ym ollut vastuussa yksin. Kun se keittää yli niin keittää. Jospa rauhoittuisin ja saisin voimia uuteen taisteluun ja ajatukset oikeille raiteille, kun poika lähtee siskonsa luokse.

Itselläni on käsi edelleen kipeä, ajoittain aivan kauhean kipeä. En usko, että reiki sitä kokonaan parantaa. Kyseessä TOS-oireyhtymä, eli hermopunoksen puristus kaulassa/olkapäässä, mikä säteilee mitä erilaisempina oireina. Minulla siinäkin hyvä tilanne, jos nyt positiivista etsin. Minulla kaikki johtuu huonosta ryhdistä ym eli on lihasperäinen ja kuntoutettavissa ja levossa oltava. Mutta nyt ei ole voinut. Vaiva voi johtua myös kaulanragan nikamamuutoksista ym. mutta minulla nikamat terveet. Autolla ja pyörällä en saa/voi ajaa, hampaiden pesukin joskus mahdotonta. Ja nuo vaihdevuodetkin vielä ilmoittelee itsestään, käytän pientä hormonihoitoa, mutta ei vie kaikkia oireita. Voisin vaikka kilometrin tähän kirjoittaa ja pohtia lähinnä näitä elämän suuria kysymyksiä, ajatuksien "kääntämistä", saan olla joskus heikko, en ole huono ihminen, vaan minua on kohdeltu huonosti ym ym ym. Tämäkin on niin epäselvää sepustusta, kun yritän vähän sieltä täältä kirjoittaa eikä ajatukset ole vielä kohdallaan. Halusin vaan vastata sinulle ja kiittää lohduttavista sanoista ja toivottaa hyvää ja parempaa uutta vuotta. Joku voi tietenki sanoa ja itsekkin kirjoitit, että ehkä ei kaikkea pysty ymmärtämään kun on vaikeaa, mitä kirjoitit. Mutta minä ymmärrän kun käyn ja olen käynyt juuri näitä ajatuksia viime vuosina läpi. Joku yksinkertaiselta näyttävä(kuulostava lause voi sisältää niin paljon asiaa, että joku voi sanoa että kyllä hän ymmärtää. Mutta ei se loppujen lopuksi niin helppoa ole. Kiitos vielä kerran! Pääni on vielä sekaisin ajatuksista eikä ratkaisua ja voimia vielä löydy, mutta selviämään päin on :)

puhuminen ei auta kirjoitti:

joo ilman muuta pitää puhua, mutta tässä minun tapauksessa tuosta puhumisesta ei tunnu olevan mitään hyötyä. erittäin lyhyesti... tunnen olevani ihmisenenä epäonnistunut ja huono. häpeän itseäni. haluaisin tuntea olevani samanlainen kuin muut ihmiset ovat, en yhtään parempi.

miksi en näe itsessäni mitään hyvää? ei tästä häpeästä puhuminen ole auttanut mitään
miksikö häpeän. vanhemmilla ei koskaan ollut aikaa minulle, koulut meni perseelleen koska kärsin oppimisvaikeuksista, kirjoittaminen tuotti suurta tuskaa, koneella osaan kirjoittaa, mutta kynälle ei onnistu. vaikeuksia ihmissuhteissa, en luota muihin ihmisiin ja häpeän itseäni, koska minussa ei edelleenkään ole mitään hyvää, tai en ainakaan ole koskaan kuulluut mitään sellaista.

Mielenterveystoimiston kautta pääset eteenpäin. Nykyisen lain mukaan sinulla on OIKEUS saada hoitoa. Yksilöterapian lisäksi sinulle löytyy sitä kautta myös ryhmä, josta saat vertaistukea. Siinä se.

Autettu huono kirjoitti:

Mielenterveystoimiston kautta pääset eteenpäin. Nykyisen lain mukaan sinulla on OIKEUS saada hoitoa. Yksilöterapian lisäksi sinulle löytyy sitä kautta myös ryhmä, josta saat vertaistukea. Siinä se.

tammikuussa alkaa jonkinlainen ryhmä masennuksesta kärsiville, joten katsotaan miten se auttaa. järki sanoo ettei minulla ole mitään syytä tuntea häpeää tai tuntea itseäni huonommaksi kuin muut. mutta silti tuo häpeä ei poistu, kannan syyllisyyttä asioista joille en ole voinut mitään. haluaisin pyyhkiä pois mielestäni kaiken turhan syyllisyyden, koska se ei ollut minun vikani enkä minä sille mitään voinut. oman vastuuni olen kyllä kantanut ja hoitanut, samaa en voi sanoa muiden läheisteni toiminnasta.

järki ja tunteet kirjoitti:

Haluaisin kirjoittaa pitkästikin sinun myötäelävään kirjoitukseesi, mutta nyt ei oikein tule sanoja. Haluan kuitenkin kiittää tuhannesti kannustuksestasi. Vaikka meillä taitaa olla eri "suhde" Jumalaan, ajatukset on kyllä samat. Kaikella on tarkoituksensa, mutta aina ei sitä jaksa ymmärtää. Nyt on vähän helpottanut, että ajatukseni pääsee kulkemaan päässä, mutta silti on väsynyt olo. Masentunut en suostu olemaan :) Kaiken tämän keskellä jaksan joskus toivoa muuttoa toiseen kaupunkiin (unelma, joita pitää olla) ja ajatella kaikista asioita myös positiivisen puolen. Nyt vaan meni pää täyteen, että olin umpikujassa miten pääsen sieltä pois. Nukkuminen on ollut erittäin huonoa, joten olen nyt vedellyt unta varastoon. Poikani lähtee viikoksi siskonsa luokse sinne etelään päin, joten vapaata on taas tiedossa. Saa pää vähän lepoa eikä mikään ole ajatuksia häiritsemässä, rakkaat kissani antavat minulle niin paljon. Asun aika kaukana sinusta, eli esim. reiki-hoidon antaminen ei onnistu. Olen kerran sitä saanut. Mutta unelmissa on vielä muuttaa sinne, olen asunut Helsingissä aikoinaan.

Olet sinäkin kyllä saanut kärsiä tyttäresi sairaudesta ja kiva kun olet päässyt eteenpäin. Toivon tytölle ja sinulle parempaa uutta vuotta. Kyllä minäkin tästä varmaan rauhoitun, kun saan käsitellä ja sisäistää asiat rauhassa ja etsiä niistä positiiviset puolet. Ja tuon itsensä syylistämisen luulin jättäneeni jo taakse ja armahtanut itseni, antanut olla heikko ym. Mutta nyt kaikki ajatukset menivät sekaisin. Pojallani on munuaisten vajaatoiminta ja ollut kovalla kortoni ym. lääkityksellä yli puoli vuotta. Nyt tuli lonkkiin kipua. Kortisonihan voi aiheuttaa esim. osteoporoosia. Sääriluiden päissä oli kuitenkin jo kuolioon mennyttä luuta. Voi olla ettei se nyt tulehduksen rauhoituttua vaivaa pahemmin. Vaikuttaa kyllä ammatinvalintaan ym. Toinen ääripää vaihtoehto on tekonivelet lonkkiin. Tässäkin olen "hyvällä tiellä" ajatuksissa ja muistan lääkärin sanat ettei nämä taudit kuolemaksi ole, vaikka koko ikänsä niitä pitää hoitaa ja varoa ja seurata. Pitkä matka on vielä hyväksyä asia. Mutta niiinkuin sanoin, olen täysin kaikesta hoitamisesta ja paperisodasta ym ym ym ollut vastuussa yksin. Kun se keittää yli niin keittää. Jospa rauhoittuisin ja saisin voimia uuteen taisteluun ja ajatukset oikeille raiteille, kun poika lähtee siskonsa luokse.

Itselläni on käsi edelleen kipeä, ajoittain aivan kauhean kipeä. En usko, että reiki sitä kokonaan parantaa. Kyseessä TOS-oireyhtymä, eli hermopunoksen puristus kaulassa/olkapäässä, mikä säteilee mitä erilaisempina oireina. Minulla siinäkin hyvä tilanne, jos nyt positiivista etsin. Minulla kaikki johtuu huonosta ryhdistä ym eli on lihasperäinen ja kuntoutettavissa ja levossa oltava. Mutta nyt ei ole voinut. Vaiva voi johtua myös kaulanragan nikamamuutoksista ym. mutta minulla nikamat terveet. Autolla ja pyörällä en saa/voi ajaa, hampaiden pesukin joskus mahdotonta. Ja nuo vaihdevuodetkin vielä ilmoittelee itsestään, käytän pientä hormonihoitoa, mutta ei vie kaikkia oireita. Voisin vaikka kilometrin tähän kirjoittaa ja pohtia lähinnä näitä elämän suuria kysymyksiä, ajatuksien "kääntämistä", saan olla joskus heikko, en ole huono ihminen, vaan minua on kohdeltu huonosti ym ym ym. Tämäkin on niin epäselvää sepustusta, kun yritän vähän sieltä täältä kirjoittaa eikä ajatukset ole vielä kohdallaan. Halusin vaan vastata sinulle ja kiittää lohduttavista sanoista ja toivottaa hyvää ja parempaa uutta vuotta. Joku voi tietenki sanoa ja itsekkin kirjoitit, että ehkä ei kaikkea pysty ymmärtämään kun on vaikeaa, mitä kirjoitit. Mutta minä ymmärrän kun käyn ja olen käynyt juuri näitä ajatuksia viime vuosina läpi. Joku yksinkertaiselta näyttävä(kuulostava lause voi sisältää niin paljon asiaa, että joku voi sanoa että kyllä hän ymmärtää. Mutta ei se loppujen lopuksi niin helppoa ole. Kiitos vielä kerran! Pääni on vielä sekaisin ajatuksista eikä ratkaisua ja voimia vielä löydy, mutta selviämään päin on :)

Kiitos sinulle myös kirjoituksestasi! Sinä pystyt hyvin jäsentämään tilanteesi, joten uskon, että löydät sisäisen tasapainon. Nyt on hyvä, kun poikasi lähtee tai on lähtenyt siskonsa luokse, sinulla on aikaa levolle ja omille ajatuksillesi. Tiedän uniongelmaisena ihmisenä, että asioiden sisäistäminen järkevästi on hyvin vaikeaa, kun on väsynyt. Eli lepo ilman ajatuksia luo hyvän pohjan ainakin alitajunnassa sulatella asioita ja oppia elämään sulassa sovussa niiden kanssa.

Muistan itse, kun oli oikein ahdistavaa ja tuntui, että voimani loppuvat täysin, olo oli kuin olisin viimeisillä voimillani nousemassa askelta ylemmälle portaalle, jossa sitten voisin levätä. Kun olin päässyt sille "portaalle", tuli levollinen ja hyvä mieli, olin päässyt sinuksi sen hetkisten vaikeuksien kanssa. Ilman ajatusten työstämistä yleensä alitajuntaisesti ei sitä sovintoa itsensä kanssa saa. Luulenpa, että tämä elämä on tuollaista ajoittaista portaiden nousua, jolloin on vaikeaa ja sen jälkeen on tasaista, levon ja hyvän olon ja nautinnon aika. Se, montako porrasta on noustava elämänsä aikana, onneksi sitä ei tiedä.

Reiki ei varmastikaan auta sinun kätesi kipuun, koska se ei ole esim. lihasten jumittumisesta johtuvaa. Särkyä se voi hetkellisesti helpottaa. Kun jotain paikkaa särkee, se vie kaikki voimat, ei siinä jaksa työstää ajatuksiaan, kun muutenkaan ne eivät ole tuosta vaan sormia napsauttamalla sulatettavissa ja muutettavissa mieluisiksi. Muistan, kun hädässäni kävin kerran selvänäkijällä, olen saattanut kirjoittaakin tässä keskustelussa. Tämä selvänäkijä näki, että sinä yrität kiirehtiä tai jouduttaa asioiden etenemistä, mutta kaikella on aikansa, asioihin ei voi itse saada nopeammin vastausta tai ratkaisua, kuin mikä niiden aika on. Minua se lohdutti silloin, mutta myös sen jälkeenkin päin. Kaikella on aikansa ja tarkoituksensa, siihen uskon täysin.

Näiden kirjoitusten lukeminen ja oma kirjoittaminen on minulle myös terapeuttista. Lyhyesti totean, että reilu 3 vuotta sitten pitkäaikainen työsuhteeni purettiin täysin perusteettomasti. Siihen jouduin ottamaan lakimiehen, jotta sain asiallisen kohtelun ja korvauksen, olisin vienyt sen muuten oikeuteen. Puoli vuotta tuosta, kun oma hyvä toimintani vanhan tätini hyväksi kyseenalaistettiin ja hänen minun hyväksi osittain testamenttaama testamentti (pieni omaisuus) riitautettiin. Nyt minulla on ollut lakimies jo kolmatta vuotta käytössä, jotta olen pystynyt puolustamaan itseäni. Tämäkään ei ole kovin helppoa eikä halpaa, onneksi on erittäin hyvä lakimies ja vielä edullinen, ettei talouteni mene konkurssiin. Toivon, että tämä asia ratkeaa tänä vuonna. Tämä on uskovaisten ihmisten kiusaa, jonka tulevat häviämään. Uskovaisuus ei suinkaan ole aina ilman oman edun tavoittelua, aika raakaa toimintaa uskon varjolla. Vaikka luotan siihen, että joku korkeampi voima meidän elämää hallitsee ja elämälle on ns. valmis käsikirjoitus, en koe kaikkia ns. uskovaisia hyvän tahdon lähettiläiksi. Päin vastoin käyttävät uskottavuuden kilpenä ja siten myös ihmisiä jopa hyväkseen.

Mutta me selvitään, elämä on haasteita ja karikkoja, ne on tarkoitettu voitettavaksi!
Hyvää, armollista ja mieltä rauhoittavaa, terveyttä antavaa alkanutta vuotta sinulle ja pojallesi!
Itse vaihdoin vuoden ensimmäisen kerran elämässäni Senaatintorilla. Oli ihanan leuto ilma ja tiivis tunnelma ja tosi paljon ihmisiä. Pikaista toipumista sinulle, lepoa kaiken e.m. lisäksi!

psykiatri, eikä missään tapauksessa saa jäädä sängynpohjalle, tekemistä koko ajan vaikka sitten käsityötä, keskustelukerhoihin ja vertaistukea, kaikista pahinta on surkutella omaa oloaan maaten ja odottaa, että joku tulee laittamaan lääkkeen suuhun kun sitä ei kukaan tee, itse on apua haettava.
Minä olin toimintaterapeutin vastaanotolla ja oli mukava näperrellä kaikkea käsityötä ja samalla jutella, mieli on paljon valoisampi.

sanoi kirjoitti:

psykiatri, eikä missään tapauksessa saa jäädä sängynpohjalle, tekemistä koko ajan vaikka sitten käsityötä, keskustelukerhoihin ja vertaistukea, kaikista pahinta on surkutella omaa oloaan maaten ja odottaa, että joku tulee laittamaan lääkkeen suuhun kun sitä ei kukaan tee, itse on apua haettava.
Minä olin toimintaterapeutin vastaanotolla ja oli mukava näperrellä kaikkea käsityötä ja samalla jutella, mieli on paljon valoisampi.

Masentunut vaan ajattelee, että eihän tuokaan ymmärrä mistään mitään. Kevyt masennus toki hoituu noinkin yksinkertaisesti.

"Kaipaan niita terveita paivia. Vaan ei niita kaipaamalla takaisin saa"

Kuule, kun kaipaat terveitä päiviä, sinulla on tavoite, haave, joka voi toteutua. Oletko sisäistänyt, mikä asia saattoi johtaa mielesi masennukseen?

Minäkin olin työnarkomaani, nyt olen jo työelämän ulkopuolella, eläkkeelle päässyt n. vuosi sitten. Enkä juuri pidemmälle pääse, kuin sinäkään. Tosin ulkoilen paljon, paitsi nyt pimeään ja kylmään aikaan, ja harrastan rivitanssia, tapaan ystäviä ja kirjoittelen keskustelupalstalle. Tässä kai tärkeimmät.

Onko sinulla ystäviä, joiden kanssa voisit yrittää aktivoida elämääsi? Kun saa itsensä "ängettyä" ulos, ulkoilemaan, et arvaakaan, kuinka hyvää se tekee. Kunto kohoaa ja saatat jäädä jopa riippuvaiseksi lenkkeilystä ja raittiista ilmasta. Oletan, että sinulla on jokin lääkitys masennukseesi, mutta eikö se tehoa niin, että et ahdistuisi niin vähästä?

Ajattele, jos tekisit kirjallisesti itsellesi uuden vuoden lupauksen, että lupaan joka päivä käydä ulkona edes pienellä lenkillä. Raitis ilma virkistää mieltä ja kohentaa kuntoa, se on terapeuttista.

Toivotan sinulle hyvää uutta vuotta ja piristystä ja oma-aloitteisuutta aavistuksen enemmän. Kaikkea hyvää!

Sumppi pk-seudulta kirjoitti:

"Kaipaan niita terveita paivia. Vaan ei niita kaipaamalla takaisin saa"

Kuule, kun kaipaat terveitä päiviä, sinulla on tavoite, haave, joka voi toteutua. Oletko sisäistänyt, mikä asia saattoi johtaa mielesi masennukseen?

Minäkin olin työnarkomaani, nyt olen jo työelämän ulkopuolella, eläkkeelle päässyt n. vuosi sitten. Enkä juuri pidemmälle pääse, kuin sinäkään. Tosin ulkoilen paljon, paitsi nyt pimeään ja kylmään aikaan, ja harrastan rivitanssia, tapaan ystäviä ja kirjoittelen keskustelupalstalle. Tässä kai tärkeimmät.

Onko sinulla ystäviä, joiden kanssa voisit yrittää aktivoida elämääsi? Kun saa itsensä "ängettyä" ulos, ulkoilemaan, et arvaakaan, kuinka hyvää se tekee. Kunto kohoaa ja saatat jäädä jopa riippuvaiseksi lenkkeilystä ja raittiista ilmasta. Oletan, että sinulla on jokin lääkitys masennukseesi, mutta eikö se tehoa niin, että et ahdistuisi niin vähästä?

Ajattele, jos tekisit kirjallisesti itsellesi uuden vuoden lupauksen, että lupaan joka päivä käydä ulkona edes pienellä lenkillä. Raitis ilma virkistää mieltä ja kohentaa kuntoa, se on terapeuttista.

Toivotan sinulle hyvää uutta vuotta ja piristystä ja oma-aloitteisuutta aavistuksen enemmän. Kaikkea hyvää!

Kirjoitan tata ulkomailta niin pisteet puuttuu kirjainten paalta.

Minulla on sellainen lapsuus ,etta minut on annettu 1-vuotiaana adoptoitavaksi. Minulla on ollut 2 isaa, 4 aitia,sitten yks mummo ja pappa hoiti minua ja sitten adoptio purettiin. Muutto takaisin oikeaan kotiin. Olin silloin vahaa vaille 8v. Siita on jaanyt sellainen Nasumainen olo,etta jannittaa ja pelkaa kaikkea.

Olen ollut 10 vuotta tyokyvyyttomyyselakkeella ja sita ennen 3 1/2 vuotta sairauslomalla ja kuntoutustuella.

Mina harrastan ystavieni kanssa kuntosalia ja vesijumpaa. Minun pitaisi lisata viela tuo ulkoliikunta.

Minulla on masennus-ahdistus ja unilaakkeet. Aika voimakkaat. Mutta olen huojentunut siita etta ne auttavat.

Oikein hyvaa uutta vuotta sinulle!

Nasutin Ñ kirjoitti:

Kirjoitan tata ulkomailta niin pisteet puuttuu kirjainten paalta.

Minulla on sellainen lapsuus ,etta minut on annettu 1-vuotiaana adoptoitavaksi. Minulla on ollut 2 isaa, 4 aitia,sitten yks mummo ja pappa hoiti minua ja sitten adoptio purettiin. Muutto takaisin oikeaan kotiin. Olin silloin vahaa vaille 8v. Siita on jaanyt sellainen Nasumainen olo,etta jannittaa ja pelkaa kaikkea.

Olen ollut 10 vuotta tyokyvyyttomyyselakkeella ja sita ennen 3 1/2 vuotta sairauslomalla ja kuntoutustuella.

Mina harrastan ystavieni kanssa kuntosalia ja vesijumpaa. Minun pitaisi lisata viela tuo ulkoliikunta.

Minulla on masennus-ahdistus ja unilaakkeet. Aika voimakkaat. Mutta olen huojentunut siita etta ne auttavat.

Oikein hyvaa uutta vuotta sinulle!

Kiitos samoin sinulle myös hyvää uutta vuotta, toivottavasti se tuo uusia virikkeitä ja iloa elämääsi!

Ymmärrän, lapsuutesi on ollut rikkinäinen, et ole voinut juurtua ja luottaa mihinkään, olosuhteet ja sinusta huolehtiva ihminen on vaihtunut. Tiedätkö, että tätä samaa ajattelen, että miten nämä lapset, joiden vanhemmat eroavat, lasta pompotellaan väliin isälle, äidillä vaihtuu asuinkumppani tämän tästä, ja saattaa vaihtua isälläkin. Lapsi ei juurru ja ei opi luottamaan mihinkään. Lapsuuden pitäisi olla kuin talon perustus, joka kestää, vaikka talosta katto lentäisi myrskyssä, ikkunat menisi sisälle, mutta perustus olisi pysyvä ja pettämätön.

Tiedätkö, minä suosittelisin sinua kokeilemaan rosen-terapiaa. Eräs ystäväni n. 50 vuotiaana meni k.o. terapiaan. Hänellä oli rikkinäinen lapsuus, isän uusi vaimo ei hyväksynyt tätä tytärtä, eikä hänellä ollut kotia, mihin palata, kun oli sieltä lähtenyt. Ystäväni joutui sairaslomalle, oli töistä pois muutaman vuoden. Söi lääkkeitä, mutta elämä ei tullut hullua hurskaammaksi. Hän jätti lääkkeet ja meni e.m. terapiaan. Hän pääsi siitä painajaisesta, elävä vapautui ja hän palasi työelämään. Teki töitä 67 vuotiaaksi, ja voi tänäkin päivänä hyvin, pian on 70 vuotias. Kaikkiin tämä terapia ei tehoa, mutta esim. itseäni painoi katkeruus muusta asiasta ja siitä vapauduin myös k.o. terapiassa. Käyntejä oli muistini mukaan 7 tai vastaava määrä.

ei jaksa elää kun hetken kerrallaan..Itsetuho on monella mielessä kun vaikeaa masennusta...siitä sen tietää.Näitä olen nähny vaikeaa saada elämää hallintaan..kaikki sekas koti ja ihmeinen tarvitsee apua...keskustelua...vähän mukaan houkuttelua...mutta vaik masennuksessa ei lähde edes lenkille..ei jaksa.

Viimeisen lauseen takia ei voi kyllä mitenkään kannattaa. Et kai nyt niin toivoton ole, kun pystyt noin hyvin avautumaan? Väkivaltaan turvaudutaan silloin kun sanat loppuvat.

Älä anna periksi. Sinä olet joutunut kestämään paljon ja se että olet vielä täällä kertoo, että olet todella vahva ihminen sisimmässäsi!

Jatka hoitoja. Tutustu vaikka netin kautta sellaisen terapia muotoon kuin "cognitive behavioral therapy" eli joku kognitiivinen terapia. Suomeksikin löytyy varmaan tietoa. Sitä pidetään ulkomailla hyvin tehokkaana terapaimuotona joka keskustelun sijaan painottaa tekemistä ja oman ajattelun muuttamista.

Hanki joku taideharrastus ja yritä tuoda tunteesi sitä kautta esille. Maalaa vaikka niin synkkiä ja rumia kuvia kuin kykenet tai krijoita runoja. Kaikki mikä saa sitä pimeyttä pois sisältä on hyväksi.

Kannattaa ehkä pysyä erossa parisuhteista. Koska olet sairas ihminen, vedät ehkä puoleesi toisella tavalla sairaita ihmisiä. Tärkeää on että hoidat ensin itsesi ja sitten alat miettimään rakkautta!

Minulla on ollut kovin samantyyppinen menneisyys kuin sinulla. Toki joudun 14 vuotiaana perhekotiin, joka on pienimuotoinen lastenkoti. Silloin olin kuin villilapsi. Olin kasvanut koko ikäni koirien kanssa. Äitini oli aina jossain muualla ryyppäämässä. Kasvatus oli todella puutteellista minun kohdallani. Henkistä ja fyysistä väkivaltaa olen kestänyt todella paljon. Olen nähnyt nälkää ja katsonut kun koirat lähtee yksitellen taivaaseen kun eivät ole saaneet riittävästi ruokaa. Meillä on ollut joskus kunnon pentutehdas. Siten rahat saatiin viinaan.Eläimiä rääkättiin ja elivät todella puuttellisissa tiloissa. Sitä ei ollut kiva katsella vierestä, kun ei oikein ymmärtänyt.

Jostain syystä kuitenkin ehjä olen enkä koskaan ole käynyt terapiassa. Välillä on mieli jollekin puhua. Edes jollekin aikuiselle, jolta saisi hyviä neuvoja elämään. Sellaista ei vaan ole ja yritän pärjätä yksin. Jotenkin siinä onnistun. Opiskelupaikka löytyy ja elämä näyttää ulospäin kovin hyvältä. Kukaan ei vaan tiedä mitä se oikeasti on joskus ollut. Enkä sitten tiedä pääsenkö koskaan jollekin niistä avautumaan. En tiedä uskoisivatkaan...

Hei! Olisit ehkä jo ylivahva ihminen, jos olisit kaikesta tuosta selvinnyt ilman haavoja mielessäsi ja sydämessäsi. Olet herkkä, joka on joutunut lapsesta pitäen kokemaan liian kovia kokemuksia, jotka on haavoittaneet sinun mielesi, vienyt luottamuksen ihmisiin. Olet menettänyt uskon ihmisiin, siksi sinua pelottaa lähteä mm ulos, on sosiaalinen pelko. Pelko on tavallaan sinulle suojamuuri, että sinua ei kukaan enää loukkaisi, pahoinpitelisi, käyttäisi hyväkseen. Yritän luoda sinulle uskoa siihen, että suurin osa ihmisistä on hyviä, he eivät pahoinpitele, eivät käytä toista hyväkseen, tahtovat hyvää niin sinulle kuin muillekin ihmisille, olivat he sitten tuttuja tai tuntemattomia. Jos yrität ajatella, että jos näin ei olisi, ei tämä yhteiskunta voisi toimia. Sinulla suhteellisuus on kokemustesi perusteella vääristynyt jo lapsesta lähtien, mutta sekin on korjattavissa. Toivoa on aina!

Onko sinulla luotettavia sukulaisia, läheisiä, joita voit tavata? Sinä tarvitset tukihenkilön, johon voit luottaa, joka kuuntelee sinua, joka luo sinuun uskoa ja luottamusta siihen, että sinulla on paikka tässä elämässä, jonka olet saanut ja sillä elämällä on sinulle annettavana myös paljon hyvää, kun voit tavalla tai toisella kääntää vaikeat kokemuksesi menneisyydeksi, joita et voi muuttaa, mutta voit yrittää armahtaa mielesi, sillä kokemasi vaikeat asiat eivät ole sinun tekoja, olet joutunut pahoin voivien ihmisten tekojen kohteeksi. Jos voit yrittää ajatella, että esim. seksuaalisesti hyväksikäyttänyt henkilö on ollut mieleltään sairas. Teko on ollut rankaistava, mutta se ei vapauta sinua siitä kokemuksesta, vain se, että yrität jaksaa antaa mielessäsi hänelle anteeksi. Sama koulukiusaajat ja nämä nuoret miehet, jotka olivat väkivaltaisia.

Olen aivan varma, että ei niin suurta rikollista olekaan, etteikö hänellä olisi myös omaatuntoa, joka kyllä sanoo, että teko on väärin, mutta omantunnon äänen on sairas ja/tai pinnallinen mieli heittänyt sivuun, siksi sitä ei ole voinut kuulla, saati toimia sen mukaan. Ihmisen on niin vaikea pyytää anteeksi, silti rohkenen uskoa, että nämäkin ihmiset on mielessään katuneet tekoaan, ja monella käy myös niin, että katumus tulee niin suureksi, että he eivät enää pärjää yksin sen soimaavan omantunnon tuskassa, vaan kuka sovittaa tekonsa mitenkin. On heitä, jotka hakeutuvat uskovaisten seuraan, moni saa sieltä avun ja anteeksisaamisen mahdollisuuden. Valitettavasti myös alkoholiin hukutetaan käsittelemättömät tunteet, joka sekin voi tuhota ihmisen.

Sinun tarvitsee elää vain päivä kerrallaan, huominen voi tuoda jo jotain uutta ja positiivista, kun jaksat uskoa siihen. Jos laittaisit itsellesi haaveeksi elämän, josta voit nauttia, saada mielen tasapainon, haaveesi voi toteutua. On parempi yrittää elää toivossa parempaan. Hyvin moni haave toteutuu, kun siihen uskoo. Tosin itse en esim. usko loton päävoittoon, vaikka kuinka haaveilisin. Siihen en voi vaikuttaa, miten lottopallot pomppii siinä koneessa. Kirjoita vaikka paperille hyvä asia, mitä toivot. Kun säilytät sen ja luet sitä usein, toiveesi on asekelen lähempänä toteutumista.

Toivon sinulle kaikkea hyvää, uskoa elämään, valoon ja mielen tasapainoon! Kaikki on mahdollista myös sinulle kuten meille muillekin. Ajattelen lämmöllä sinua!