Alkaa pikkuhiljaa tuntua että ala-asteelta asti jatkuneesta "kaverittomuudesta" (olen yhteydessä ainostaan erääseen samanikäiseen sukulaiseeni) ei ole paluuta normaalielämään... Lapsena oli useita kavereita, mutta 11 vuotiaasta asti olen ollut aikamoinen hylkiö, koulussakin aina vaan yksin. Ikää siis nyt hädin tuskin 21.
Jotenkin on vaan niin tottunut pitämään omat ajatukset omana tietonaan jonkinlaisena selviytymiskeinona kai, että on hyvin vaikeaa jakaa ajatuksia kenenkään kanssa. Siis en oikein pysty keskustelemaan vapautuneesti edes netissä! Nettideittissä olen vaihtanut kirjeitä joidenkin tyyppien kanssa, mutta katoan aina kun en keksi mitään sanottavaa tai sitten vaan arvelen etten kelpaisi kuitenkaan. Chatit ahdistavat kun pitäisi reaaliajassa jotain paskaa jauhaa. Mitä iloa minusta kenellekään edes olisi ja kestäisinkö ihmistä joka olisi kaltaiseni? Lapsena olin hyvin ujo ja olen vieläkin, mutta nykyään tuntuu että suurempi ongelma on ettei yksinkertaisesti ole mitään sanottavaa - eikä minun oikein huvita keskustellakaan kenenkään kanssa.
Tämä sosiaalinen vammaisuus tuhoaa kaikki suunnitelmat kun tietää että nykyään ei se hiljainen puurtaminen enää riitä oikein missään. Jatkuvaa huomauttelua saa kestää kun on niin hiljainen, että kotiin tullessa tuntuu että vain siellä on turvassa muiden arvostelulta. Lukiossa oli joitain suunnitelmia, mutta nyt ei ole pitkään aikaan kiinnostanut elämässä mikään muu kuin television katselu. Mukavaahan on, mutta ei johda mihinkään. Menen juuri sieltä mistä aita on matalin, hädin tuskin huvittaa edes suihkussa käydä.
No puolen vuoden päästä sentään valmistun kai huonosti palkattuun ammattiin jos olen elossa (valitettavasti) niin pitkään ja mitä sitten? Ahdistaa jo nyt ajatella että pitäisi vielä töitäkin hakea. Sitä kun joutaa omia murheitaan miettimään 24/7 niin pienenkin vastoinkäymisen kohdalla tuntuu ettei vaan pysty mihinkään... Ajattelen aina liikaa ja pessimistinä vielä aina asioita miettiessäni päädyn aina johonkin negatiiviseen lopputulokseen...
Jos edes viina maistuisi niin olisi edes huomattavan paljon helpompaa päättää päivänsä. :/ En tosiaankaan halua päätyä miksikään katkeroituneeksi keski-ikäiseksi joka huomaa että kaikki mahdollisuudet menivät jo ohi. Mielellään eläisin vaikka erakkoelämää jollain autiolla saarella jos ei tarvitisi rahasta huolehtia, mutta kun tuntuu että koko ajan kaltaisiani ihmisiä katsotaan enemmän kieroon...
Jotenkin on vaan niin tottunut pitämään omat ajatukset omana tietonaan jonkinlaisena selviytymiskeinona kai, että on hyvin vaikeaa jakaa ajatuksia kenenkään kanssa. Siis en oikein pysty keskustelemaan vapautuneesti edes netissä! Nettideittissä olen vaihtanut kirjeitä joidenkin tyyppien kanssa, mutta katoan aina kun en keksi mitään sanottavaa tai sitten vaan arvelen etten kelpaisi kuitenkaan. Chatit ahdistavat kun pitäisi reaaliajassa jotain paskaa jauhaa. Mitä iloa minusta kenellekään edes olisi ja kestäisinkö ihmistä joka olisi kaltaiseni? Lapsena olin hyvin ujo ja olen vieläkin, mutta nykyään tuntuu että suurempi ongelma on ettei yksinkertaisesti ole mitään sanottavaa - eikä minun oikein huvita keskustellakaan kenenkään kanssa.
Tämä sosiaalinen vammaisuus tuhoaa kaikki suunnitelmat kun tietää että nykyään ei se hiljainen puurtaminen enää riitä oikein missään. Jatkuvaa huomauttelua saa kestää kun on niin hiljainen, että kotiin tullessa tuntuu että vain siellä on turvassa muiden arvostelulta. Lukiossa oli joitain suunnitelmia, mutta nyt ei ole pitkään aikaan kiinnostanut elämässä mikään muu kuin television katselu. Mukavaahan on, mutta ei johda mihinkään. Menen juuri sieltä mistä aita on matalin, hädin tuskin huvittaa edes suihkussa käydä.
No puolen vuoden päästä sentään valmistun kai huonosti palkattuun ammattiin jos olen elossa (valitettavasti) niin pitkään ja mitä sitten? Ahdistaa jo nyt ajatella että pitäisi vielä töitäkin hakea. Sitä kun joutaa omia murheitaan miettimään 24/7 niin pienenkin vastoinkäymisen kohdalla tuntuu ettei vaan pysty mihinkään... Ajattelen aina liikaa ja pessimistinä vielä aina asioita miettiessäni päädyn aina johonkin negatiiviseen lopputulokseen...
Jos edes viina maistuisi niin olisi edes huomattavan paljon helpompaa päättää päivänsä. :/ En tosiaankaan halua päätyä miksikään katkeroituneeksi keski-ikäiseksi joka huomaa että kaikki mahdollisuudet menivät jo ohi. Mielellään eläisin vaikka erakkoelämää jollain autiolla saarella jos ei tarvitisi rahasta huolehtia, mutta kun tuntuu että koko ajan kaltaisiani ihmisiä katsotaan enemmän kieroon...
Vastaukset 1
Vanhimmat
Ymmärrän jollain tavalla miltä susta tuntuu.Olen itekkin yksinäinen.
Mietippä mikä tarkotus tällä sun viestin laittamisella tänne olikaan?Mitä ajoit takaa?Kenties kuitenkin sinulla sisimmässäsi on halu tutustua johonkuhun,edes vähän.
Sinulle on varmaan jossain vaiheessa elämää tapahtunut jotain "pahaa" koska sinulla on niin huono minäkuva.Tarvitset apua.
Toivon sinulle hurjan paljon rohkeutta,jotta voisit kääntyä esim.psykologin puoleen.Se ei ole tervettä että ei pidä itseään minään.Tai että ajattelet olevasi turha ihminen.
Jokainen ihminen tarvitsee toisia ihmisiä ympärilleen!Ihminen on "laumaeläin".Jokainen haluaa hyväksyntää ja rakkautta.Et saa menettää toivoasi.Olet niin nuori.Tuo sinun tilanteesi ei ole pelkkää tylsistymistä ym.vaan olet sairastunut masennukseen ja tarvitsen hoitoa.
Anteeksi etten osaa kovin hyvin pukea sanoiksi mitä ajattelen.
Haluaisin niin kovasti auttaa sinua,jos vain jotenkin voisin?!!!