Jo usean vuoden ajan olen kokenut ettei elämälläni ole päämäärää tai suunnitelmaa. Koetan hakea pätkätöitä mutta en osaa asettua oikein mihinkään. Etelä-Suomessa on kyllä töitä mutta nekin on pätkiä. Tuntuu ettei pääse juurtumaan minnekään vaan olisi koko ajan muutettava. Äitini on puhelias, epävakaa touhottaja ja huono keskittymään. Hän on jämähtänyt kotiin ja vähättelee kykyään selviytyä töistä. Minulle hän jaksaa marista töiden ja koulutuksien hakemisesta. Olisi ehkä helpompaa jos olisi syntynyt ja kasvanut etelässä. Silloin sukua ja perhettä olisi lähellä ja työtä löytyisi lähempää. Isoäitini sairastaa jonkinlaista psykoosisairautta ja on vaativa epäluuloinen. Itselläni on masennusta ahdistuksineen. Olen kai perinyt jotain sukulaisiltani mm. epävakautta ja mielialojen heilahtelua. Koen monet asiat tunteella järjen sijaan.
En tahtoisi että elämäni on tätä jatkuvaa leijumista töiden perässä kun muut samanaikaan jo asettuvat aloilleen perheineen ja itse olen jatkuvasti yksin ja ikääkin tulee koko ajan lisää.
En tahtoisi että elämäni on tätä jatkuvaa leijumista töiden perässä kun muut samanaikaan jo asettuvat aloilleen perheineen ja itse olen jatkuvasti yksin ja ikääkin tulee koko ajan lisää.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Pätkätyöläisyys on jotain mikä on jollain tapaa hyväksyttävä, jotta saa pidettyä itsensä kasassa ja työllistettyä itsensä. Pätkätyöläisyys on väärin, mutta sille ei yksi ihminen paljoa voi. Jos elinoloja muuttamalla et saa mieltäsi piristymään tai et pysty muuttamaan olojasi niin ehkä kannattaisi hoitaa masentuneisuutta lääkärin kanssa? Vaikean perhetaustani vuoksi en olisi selvinnyt elämästä ilman lääkärien ja terapian apua. Olen hoidon vuoksi pysynyt kiinni opinnoissa ja epävarmassa työelämässä. Vieläkin masennu helposti jos tulee yhtään isompia takapakkeja. Apua saa ja yksin ei tarvitse kärvistellä. Tsemppiä!