Ajattelin kysellä täältä minkälainen suhde teille muilla masentuneilla on läheisiinne. Erityisesti haluaisin kuulla oletteko puhuneet läheistenne kanssa siitä miltä sairastamisenne heistä tuntuu.
Itselläni on takana vuositolkulla masentuneisuutta, ahdistuneisuutta ym. Parisuhteet ovat kariutuneet (eivät tosin sairauteni takia), ystäviä on enää harvassa, mutta tiivis yhteys lapsuudenperheeseeni on säilynyt. Viime aikoina kuitenkin äiti on ilmaissut olevansa väsynyt näiden ongelmieni kanssa. Totta kai tiedän, että läheisilleni on vaikeaa kun olen tässä kunnossa, mutta tuntuu niin pahalta kuulla se heidän suustaan. Tuntuu, että olen vain taakka muille ja nyt on sellainen olo, etten uskalla enää näyttää todellista vointiani, jos kerran väsytän muita ja aiheutan heille ylimääräistä taakkaa. Tuntuu niin pahalta ja itkettää. Haluaisin vain, että läheiseni voisivat olla onnellisia, enkä missään nimessä halua saada heille pahaa oloa. Olen aivan totaalisen hajalla nyt. :(
Jos täällä on muita, joiden läheiset ovat ilmaiseet uupumusta sairautenne suhteen, kertokaa ihmeessä kokemuksia.
Itselläni on takana vuositolkulla masentuneisuutta, ahdistuneisuutta ym. Parisuhteet ovat kariutuneet (eivät tosin sairauteni takia), ystäviä on enää harvassa, mutta tiivis yhteys lapsuudenperheeseeni on säilynyt. Viime aikoina kuitenkin äiti on ilmaissut olevansa väsynyt näiden ongelmieni kanssa. Totta kai tiedän, että läheisilleni on vaikeaa kun olen tässä kunnossa, mutta tuntuu niin pahalta kuulla se heidän suustaan. Tuntuu, että olen vain taakka muille ja nyt on sellainen olo, etten uskalla enää näyttää todellista vointiani, jos kerran väsytän muita ja aiheutan heille ylimääräistä taakkaa. Tuntuu niin pahalta ja itkettää. Haluaisin vain, että läheiseni voisivat olla onnellisia, enkä missään nimessä halua saada heille pahaa oloa. Olen aivan totaalisen hajalla nyt. :(
Jos täällä on muita, joiden läheiset ovat ilmaiseet uupumusta sairautenne suhteen, kertokaa ihmeessä kokemuksia.
Vastaukset 16
Vanhimmat
Olen kyllä ollut aiemmin, eli tilanne on tuttu. Kesti useamman vuoden. Avioliittoni kesti tuon masennukseni. Olihan Neil Hardwick:n masentunut (burn out) välillä. Kirjoittele! Elämä on elämisen arvoista, näin masennuksenkin jälkeen!
Itse asiassa parempaa, koska masennuksen aallonpohja sai näkemään, mikä on tärkeää ja mikä vähemmän tärkeää.
Isäni on luonteeltaan masentuvaa ja ahdistuvaa tyyppiä. Masennus yltyi todella pahaksi depressioksi 2000-luvun vaihteessa, kun hänet siirrettiin työpaikaltaan työeläkeputkeen. Akuutti depressio kesti pari vuotta, parantumisesna jälkeen hän on ollut vain "perusmasentunut". Myös sisareni on perinyt nämä ominaisuudet, hänellä on aina ollut huono mielenterveys, paniikkihäiriöitä, masennusta ja unettomuutta.
Omaisena tämä kaikki on vaikuttanut minuun niin, että en ole koskaan uskaltanut perustaa omaa perhettä. En yksinkertaisesti jaksa olla huolissani yhdestäkään ihmisestä enää lisää. Vuosia on mennyt niin, että minä ja äitini olemme joutuneet pistämään kaikki omat huolemme sivuun, koska olemme aina olleet niitä tukijoita, joiden pitää olla vahvoja.
Mainitsit kirjoituksessasi, että et enää uskalla näyttää todellisia tunteitasi. Luulatavasti äitisi on tehnyt juuri näin jo useiden vuosia ajan. Ja kuten nyt itse olet huomannut, niin se on todella raskasta. Lisäksi olosuhteiden pitkittyessä roolit vakiintuvat, erityisesti pitkissä ihmissuhteissa, joista lapsuuden perhe on kaikkein pisin. Jos äitisi nyt uupuu, niin osaisitko sinä siirtää omat huolesi syrjään ja vain keskittyä hänen auttamiseensa?
Konkreettiseski neuvoksi sanoisin, että hae kaikki mahdollinen ulkopuolinen apu. Terapia, psykiatri, lääkitys ja sairausloma. Voisit myös ehdottaa perheterapiaa vanhemmillesi ja itsellesi. Muistan 2000-luvun alun pahimmista vuosista sen valtavan epäoikeudenmukaisuuden ja raivon tunteen, kun isä aluksi kieltäytyi hakemasta apua, vaikka perhe oli jo todella uupunut. Kun hän viimein sitten haki ja sai apua, niin heti kättelyssä ammattilaiset sanoivat, että omaisten jaksaminen ja sen ylläpitäminen on äärimmäisen tärkeää. Sen avun turvin tilanteesta lopulta noustiin.
Minusta hyvä elämänohje on ollut se, että muilta ihmisiltä ei voi vaatia enempää, kuin mihin itse pystyy. Voimia!
Vanhemmat kokevat lapsensa sairauden raskaana, koska ovat voimattomia sen parantamiseen. Voimattomuus on se henkisiä voimia syövä asia. Siksi esim. itse olen ollut paljon omaisten vertaistukitoiminnassa mukana, joka on tärkeä siksikin, että tietää, että ei ole tilanteensa kanssa yksin.
Omaisten on tärkeä hoitaa myös omaa henkistä hyvinvointia, sillä sairaus saattaa sairastuttaa ja uuvuttaa myös heidät. Monet omaiset käyvät itse myös psykoterapiassa, jotta jaksavat tehdä parhaansa lapsensa hyväksi.
Oletko itse ollut mitenkään mukana sairastavien vertaistukitoiminnassa, kysynyt, onko sellaista esim. mielenterveyden keskusliitosta. Jokainen sairastava tarvitsee tukihenkilön, mieluummin useammankin, jotta tukihenkilöt eivät uupuisi. Kyllä sinulla pitää olla henkilöitä, joille voit puhua pahoinvoinnistasi, sillä se on yksi terapiamuoto. Tänne keskustelupalstalle kirjoittaminen on myös tunteiden purkamista. Myös voit kirjoittaa itsellesi esim. päiväkirjan muodossa tuntemuksiasi, sekin on terapeuttista. Oletko käynyt tai käytkö psykoterapiassa? Oletko sisäistänyt syyn, miksi olet masentunut? Kirjoituksesi mukaan olet ollut masentunut pidemmän aikaa.
Toivon, että mielessäsi on haave elämän nälästä, valosta ja ilosta. Haaveilla on tapana toteutua, jos ne on realistisia. Tällainen haave on täysin realistinen, sillä pilvisen, ehkä pimeänkin päivän jälkeen voi tulla kirkkaus ja valo. Uskon, että elämäsi kulkee valoa kohden! Elämä kannattelee, kun siihen voi luottaa.
Kaikkea hyvää sinulle!
Kiitos rakentavista vastauksista! Sain paljon ajattelemisen aihetta. Omainen_, onpas hyvä kuulla kokemuksia sairastavien läheiseltä. Ei varmasti ole ollut helppoa sinulla kun kaksi ihmistä perheessä sairastaa. :( Oletteko äitisi kanssa puhuneet vaikeista tuntemuksista sairastavien kanssa?
Mitä omaan tilanteeseeni tulee, sait minut ymmärtämään, että äitini on nimenomaan joutunut piilottamaan omat tunteensa kun itse olen ollut niin huonossa kunnossa. Olen sairastanut myös anoreksian ja olin sillon niin pohjalla, ettei äitini kai uskaltanut sanoa minulle miltä hänestä tuntuu. Luultavasti on niin, että nyt kun voin edes aavistuksen paremmin ja anoreksiakin on lähestulkoon voitettu, äiti uskaltaa kertoa minulle miltä hänestä tuntuu. Olen tänään menossa vanhempieni luokse ja olo on jotenkin jännittynyt. Pelkään, että masennus saa vallan ja kaikilla on sitten huono olo. Tahtoisin jotenkin auttaa äitiä tänään: kuunnella, auttaa ruuanlaitossa ja kotitöissä. Otit puheeksi myös ulkopuolisen avun. Olen kyllä hoidossa ja syön lääkkeitä. Sairaalajaksojakin on ollut välillä, mutta tällä hetkellä olen avohoidossa. Taistelen kovasti parantumisen eteen, sekä itseni että läheisteni takia.
Sumppi, en ole ollut mukana vertaistukitoiminnassa. Sellaista minulle on kyllä suositeltu, mutta olen niin kova jännittäjä, etten ole vielä uskaltautunut mukaan. Pitäisi jotenkin rohkaistua ja mennä vaan mukaan toimintaan. Ja tukihenkilöitähän kaikki sairastavat tarvitsevat ja omalla kohdallani tilanne on se, että äiti on minulle ainoa tukihenkilö (lukuun ottamatta ammattiauttajia) ja koska puran ongelmiani häneen, hän väsyy. Se on ihan ymmärrettävää. Pitäisi kai puhua vähemmän ongelmistani hänelle. Olen ollut terapiassa ja tällä hetkellä käyn psykiatrian poliklinikalla keskustelukäynneillä. Olen tiedostanut kyllä masennukseni syyt, mutta pelkkä asioiden tiedostaminen ei näytä johtavan parantumiseen. Käsittelen vaikeita tunteita myös kirjoittamalla. Kirjoitan runoja ja joskus päiväkirjaa. Se helpottaa kyllä.
Olen miettinyt mikä äitiäni voisi auttaa. En tiedä helpottaisiko häntä joku terapia tai vertaistukitoiminta. Kun olin anoreksian takia sairaalassa, meillä oli siellä perhetapaaminen, mikä tuntui ihan hyödylliseltä. En tiedä auttaisiko sellainen nytkin. Pitääpäs miettiä näitä asioita.
Nyt lähden vanhempieni luokse ja toivon, että kaikki menee hyvin. Toivon, että voisin jotenkin saada äitini hyvälle mielelle tänään, enkä aina vaan aiheuttaisi huolta ja väsymystä.
Kiitos, kirjoitit kauniisti ja avoimesti sairaudestasi ja tilanteestasi!
Sinulla on kaikesta päätellen olennaisin masennuksen seuraus ollut syömishäiriö, josta olet toipumassa. Psykiatrian poliklinikalla keskustelussa todennäköisesti puitte myös syitä, mistä koet sairauden puhjenneen. Hoitomenetelmiä on käsitykseni mukaan monia. Itse ajattelen, että syy ja sen sovittaminen omassa mielessä, eli armahtaminen ja siten anteeksi antaminen pitäisi pystyä käsittelemään, jotta sen voisi jättää koetuksi ja eletyksi elämäksi, joka jää taakse ja elämä jatkuu terveyttä, valoa ja tulevaisuutta kohden.
Sairastaville ja toipuville on myös oma keskustelupalsta, jonka tiedot löydät Syli ry:n kotisivuilta www.syomishairioliitto.fi jos en väärin muista. Sieltä löytyy mm. omaisten vertaistukitoiminnasta tietoa. Nämä projektityöntekijät, jotka eri alueyhdistyksissä vastaavat niin e-kirjeitse, kuin puhelimessa tai jopa paikan päällä ovat todella mielestäni ihania ihmisiä. Heihin voi ottaa yhteyttä myös, mielellään auttavat ja kertovat eri toimintamuodoista ja terapioista.
Kuten nimimerkistäni huomaat, asun pääkaup.seudulla. Siellä olen itse ollut mukana, nyt aika passiivisesti. Se toiminta on ollut monen äidin, isän ja puolison henkinen purkautumis- ja energialähde, eli tapaa saman sairauden kanssa kamppailevia läheisiä. Erittäin monella läheisellä on kuitenkin kynnys liian korkea tulla tällaiseen tilaisuuteen, vaikka siellä ollaan anonyymeinä, eikä tarvitse puhua yhtään mitään, jos ei halua. En tiedä, missä päin asut. Itse kävin tyttäreni sairastuttua nykyisen Syömishäiriökeskuksen johtajan Pia Charpentierin vastaanotolla, koska en ketään muutamaan tiennyt silloin n. 13 vuotta sitten. Vanhempasi ovat varmastikin lukeneet tähän liittyvää mm. kirjallisuutta ja lehtikirjoituksia, joten ymmärtävät sairautta paremmin.
Äiti taitaa olla suurimmalle osalle nuorten sairastavien läheisin tukihenkilö, jolle voi ja pitääkin voida puhua suoraan kaikki tuntemuksensa. Se voi olla raskasta, mutta äidit yleensä jaksavat, sillä he toivovat lapsensa parasta, kuten isätkin. Äideillä on vahvempi hoivavietti, vaikka sekin tahtoo löystyä, kun sairaus kestää kauemmin. Luovuttaa ei pidä kummankaan, vaan pienin askelin pyrkiä paranemista kohden.
Toivottavasti iltasi meni kotona hyvin! Kaikkea hyvää sinulle uudelle alkavalle vuodelle ja kirjoitellaan!
Kiitos Sumppi kun jaksoit taas noin pitkän tekstin kirjoittaa. :) Sinullakin on varmasti ollut raskasta tyttäresi sairastuttua. On se varmasti kova paikka nähdä oma lapsi syömishäiriön kourissa. :( Haluaisitkohan kertoa sairastaako tyttäresi edelleen?
Asia on todellakin kohdallani niin, että masennuksesta seurasi syömishäiriö. Jotenkin en osannut kohdata vaikeita asioita ja kanavoin ne sairaisiin syömismalleihin. Olen kyllä tiedostanut suunnilleen mistä syömishäiriö sai alkunsa. Kohtasin liikaa vaikeita tapahtumia liian pienen ajan sisällä. Yritän antaa anteeksi sekä itselleni että muille, mutta se on vaikeaa. Tuntuu, että olen jäänyt kiinni vanhoihin traumoihin, enkä pääse niistä irti.
Olin tosiaan vanhemmillani käymässä ja ilta meni periaatteessa ihan hyvin. Alkuillasta kuitenkin itketti kun puitiin äitini kanssa asioita ja puhuttiin avoimesti kaikesta. Tuntui, että olen huono tytär ja että pilaan sairastamisellani kaiken. Haluaisin niin kovasti, että läheiseni olisivat onnellisia ja tuntuu, että vain vaikeutan muiden elämää. Kaikki juhlat ovat erityisen hankalia. Joulukin meni hermoillessa ja läheiset joutuivat siinä sitten kestämään panikointiani ja hysteeristä ennakkojännitystäni ja se tietenkin vaikutti heidän juhlamieleensä.
Oloni helpotti kuitenkin jossain vaiheessa iltaa ja keskustelunaiheetkin siirtyivät ongelmistani ihan muihin asioihin. Äiti sanoi, että rakastaa minua ja että olen tärkeä. Kyllähän minä sen tiedän. Onneksi minulla on noin ihana äiti. Paljon on hänkin saanut kestää sairauteni vuoksi ja paljon hän on minua auttanut. Mietittiin äidin kanssa, että meidän olisi ehkä hyvä käydä puhumassa yhdessä ammatti-ihmisille. Saataisiin hieman ulkopuolista näkökulmaa tilanteeseen. Ei kuitenkaan lyöty vielä lukkoon mitään. Jotenkin jännittäisi hirveästi mennä johonkin perhetapaamiseen, mutta en tiedä olisiko siitä kuitenkin hyötyä.
Tuo Sylin keskustelupalsta onkin minulle tuttu jo vuosien takaa. Vierailin siellä suhteellisen aktiivisesti anoreksia-aikoinani. Nyt kun syömiset ovat tasaantuneet, olen käynyt sivustolla harvemmin. Vanhempani tosiaan tuntevat syömishäiriöiden luonteen hyvin. Myös tätini on sairastanut anoreksian, joten sairaus on sitäkin kautta tuttu. En tiedä olisiko syömishäiriöisten läheisille tarkoitetusta vertaistuesta äidilleni hyötyä tällä hetkellä, sillä suurimmat ongelmani liittyvät kuitenkin masennukseen, ahdistukseen sekä sosiaaliseen jännittämiseen. Syömishäiriö on edes jotenkin kurissa, vaikka takapakkia meinaa toisinaan tulla, enkä täysin terve ole vieläkään.
Haluaisin vaan olla normaali tytär, enkä aiheuttaa vanhemmilleni niin paljon huolta. Kunpa vain saisin tämän sairauteni pois, mutta ei se näytä mihinkään menevän. Sitkeästi se pitää minusta kiinni. Ongelmat vain muuttavat muotoaan. Huh, tulipas pitkä teksti. Aplodit sille, joka jaksaa tämän lukea. :D
Voi, kyllä minä ainakin jaksan lukea. Itse asiassa luen mielelläni, kirjoitat kuin oma tyttäreni.
Hän siis sairastui n. 13 vuotta sitten, eikä ole vieläkään saanut syömistä normalisoitua. Hän pelkää, että ahmii, jos ostaa ruokaa enemmän. Nyt sovimme, että viemme hänelle joka päivä jääkaappiin iltapalan, jonka määrän ja laadun hän on itse kertonut. Katsotaan, onko tästä apua. Hänellä oli jo lapsena kuvitelmia, että jos hän sairastaa tai sairastuu siihen tai tähän, oli vähän luulosairauteen viittaavaa.
Ihmisestä löytyy ihmeesti voimia kestää mm lapsensa sairaus, vaikka se on ollut välillä hyvinkin raskas, mutta oma lapsi on jokaiselle vanhemmalle niin rakas, että voimat on "loppumattomat". Toisaalta vanhempien on muistettava elää myös muuta elämää, jota pääasiassa elänkin, koska tyttärenikään ei asu enää kotona. Meillä menee paremmin, kun keskustelemme esim. e-kirjeitse. Hänen on vaikea hyväksyä minua äitinä, mutta en tiedä miksi. En voi muuttua muuksi, mitä olen. Ehkä tämä on perinnöllistä, sillä itselläni ei ollut mitenkään läheiset suhteet äitiin, mutta ajat silloin oli täysin toiset. Se oli sitä aikaa, hyvä, että lapsi uskalsi edes sinutella. Luulenpa, että en sinutellut äitiäni.
Kirjoitit, että kohtasit vaikeita asioita liian pienen ajan sisällä. Sekä, että yrität antaa anteeksi niin itsellesi kuin läheisillesikin, mutta se on vaikeaa. Jos eläisit pintapuolisesti, olisit jo antanut anteeksi, mutta haluat käsitellä asiat perusteellisesti ja se vie oman aikansa. Sen jälkeen olet sinut niiden kanssa, eikä ne enää pulpahda pintaan käsittelemättöminä. Niin ilmeisesti kävisi, jos olisit unohtanut ne niihin syvällisemmin paneutumatta.
Kirjoitit: "tuntui, että olen huono tytär ja että pilaan sairastamisella kaiken". Kuules hyvä ystävä, et sinä olet laisinkaan huono tytär, kaikkea muuta, sillä sinulla on tiukka omatunto, joka syyllistää ilman syytäkin. Ethän sinä ole itse itseäsi luonut, et hakenut mistään tietoisesti ongelmia, jotka jouduit kohtaamaan. Sinun sairaus ja masennus on sinun omasta tahdosta, kuten varmasti myös vanhempiesikin tahdosta riippumattomia, ei niitä ole "ostettu" eikä haettu tietoisesti sinun ja perheesi kiusaksi. Kukaan ei halua kenellekään pahaa, ei sairautta, ne on eri asioiden summia, jotka tulevat aavistamatta ja odottamatta. Herkät ja rohkenen sanoa hyvät ihmiset sairastuu näihin sairauksiin. Mutta kun sen sairauden saa selätettyä, elämä avautuu ja uskon sen olevan sisällöltään henkisesti rikkaampaa, mitä ilman näinkin vakavia sairauksia. Ajattelen, miten aito, ihailtava ihminen on esim. Ruotsin prinsessa Victoria, ilman anoreksiaa hän ei välttämättä sitä olisi. En juurikaan ihaile kuninkaallisia, mutta Victoria on täydellinen poikkeus.
En tiedä, missä asut, mutta perheterapia on kokeilemisen arvoinen vaihtoehto. Itselläni on käsitys, että siellä käy sairastava ja vanhemmat ensin yksin ja sitten käydään yhdessä keskustelemassa. Pk-seudulla ja Turussa on syömishäiriökeskus, joka on erikoistunut näihin asioihin. Syömishäiriö on ilmeisesti se sinun seuraus masennuksesta ja vaikeista asioista, joten voisi olla oikea paikka.
Sitten myös ehdottaisin sinua tutustumaan vaihtoehtoishoitoihin. Mm eräs toipuva kävi koko ajan näissä hoidoissa, hän kertoi siitä myös tv-ohjelmassa. Syömishäiriökeskus käyttää myös ohessa vaihtoehtoishoitoja käsitykseni mukaan. Rosen-terapiasta olen itse saanut avun aikanaan katkeruuteen, jota en saanut mieltäni painamasta muuten pois. Sitä terapiaa suositeltiin minulle, ja minuun se tehosi.
Hyvää ja valoa ja iloa tuovaa uutta vuotta! Kuulumisiin!
Sumppi, voi kuinka ihana ja lämmin ihminen oletkaan. Tyttäresi saa olla onnellinen kun hänellä on sinunlaisesi äiti, huolehtiva ja rakastava. Ei ole sinullakaan varmasti helppoa anorektisen tyttären kanssa. Itse olen vasta nyt hieman paremmassa kunnossa olevana ymmärtänyt mitä kaikkea läheiseni ovat saaneet kestää syömishäiriöni takia ja se tekee minut surulliseksi.
On ihailtavaa sinulta, että tuet tytärtäsi noin, viet hänelle iltapalaakin päivittäin. Iltapalan vieminen on varmasti hyödyllinen asia tässä vaiheessa, sillä ahmimisriski painonnosto- ja paranemisvaiheessa on todellinen. Itselläni anoreksia uusi kahdesti, joten nostin painoni ylös kolme kertaa ja joka kerralla ahmimista tuli jossain vaiheessa. Se tosin tasaantui painon normalisoiduttua. Ahmiminen on kuitenkin siinä mielessä riski, että anoreksia keikahtaa helposti bulimiaksi, jos ahmimista säikähtää ja alkaa kompensoida sitä esimerkiksi oksentamalla. Itse olen oireillut ajoittain myös bulimisesti.
Tulipas kirjoitettua paljon syömishäiriöjuttua. Tuo aihe vaan on niin tuttu ja jotenkin puheesi syömishäiriöstä kuulostaa niin tutulta, että ajattelin kertoa tähän hieman omia kokemuksiani. Voi kunpa tyttäresi toipuisi. Onko hän ollut koskaan osastohoidossa anoreksian vuoksi? Itse en nimittäin luultavasti olisi tässä ilman osastohoitoa. Sairaala ja siellä saatu asiantunteva hoito pelasti minut. Ilman sitä saattaisin olla edelleen anorektinen.
Puhuit pintapuolisesti elämisestä ja tunteiden torjumisesta. Itselläni asiat menivät niin, että en aikoinaan kyennyt kohtaamaan vaikeita asioita, vaan työnsin ne syrjään ja sen sijaan että olisin käsitellyt niitä, aloin oireilla syömisten kanssa ja elin niin kuin mitään hankalaa ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Vasta kun syömishäiriö alkoi hellittää otettaan minusta, hankalat muistot tulvivat mieleeni ja tunsin luhistuvani niiden alle. Kuitenkin asioiden käsittely on puhdistanut mieltä.
Tunnen todellakin olevani huono tytär, vaikka kyllähän minä tiedän, etten ole tahallani sairastunut. Minulla on tämä sairaus ja nyt olen todella alkanut toimia sen eteen, että sairaus helpottaisi. Se ei kuitenkaan näytä helpottavan. Tai ehkä edistysaskeleet ovat niin pieniä, etten näe niitä. Ehkä en näe suuriakaan edistysaskelia. Onhan anoreksiasta nouseminenkin kuitenkin hurja edistys. Olen kuitenkin aivan toisenlainen nyt kuin silloin luisevana anorektikkona osastolla. Turhauttaa vaan kun masennus ja ahdistus eivät hellitä otettaan. Se näyttää turhauttavan luultavasti myös läheisiäni ja syyllistän itseäni siitä, etten pysty paranemaan ja helpottamaan sitä kautta myös läheisteni oloa. Teen kuitenkin parhaani noustakseni tästä suosta, joten itsensä syyllistäminen lienee turhaa.
Mietin edelleen tuota perheterapiaa, vaikka nyt tuntuu, että olisi jotenkin ahdistavaa mennä sellaiseen. Kuitenkin kävin entisen avopuolisoni kanssa pariterapiassa muutaman kerran ja se tuntui auttavan. En asu pääkaupunkiseudulla, mutta minulla on kyllä tiedossa, mistä perheterapiaa omalla paikkakunnallani saisi.
Kiitos sinulle Sumppi vielä sanoistasi. Kirjoituksesi ovat antaneet minulle paljon ajateltavaa ja ne ovat myös helpottaneet oloani.
Kiitos sinulle kirjoituksestasi! Yritän tehdä tyttäreni eteen sen, minkä koen tarpeelliseksi. Se ei ole helppoa, tyttäreni pitäisi itsenäistyä ja ote vanhempiin olla ns. löysä eli itsenäinen. Kyllä hän oli Lapinlahdessa kaksi kertaa osastohoidossa. Hänen painoindeksi oli pahimmillaan 12, eli oli lähellä menehtymistä. Tähän pisteeseen hän ajautui ulkomailla olonsa aikana. Hoitoon saanti ei ollut silti helppoa, koska hän oli tuolloin jo täysi-ikäinen. "Huudon" voimalla sain lääkärin vihdoin antamaan lähetteen hoitoon. Onneksi hän pystyi Lapinlahdessa syömään, joten elimistö otti vielä ravintoa vastaan ja käytti sitä hyväkseen. Kolme ensimmäistä vuotta oli huteraa, joten joutui palaamaan Lapinlahteen uudestaan. Sitten opiskelupaikan saatuaan ryhdistäytyi niin, että pystyi opiskelemaan ammatin ja on ollut työssä, vaikka koko tänä 13 vuoden aikana hän ei ole pystynyt syömään normaalia lämmintä ravintoa ja muukin ravinto on aika rajoittautunutta. Nyt taas yrittää skarpata kovasti ja toivotaan, että se onnistuisi. Hän todella pelkää ahmimista ja ilmeisesti on toteutunutkin, joten ymmärrän, että näin voimme nyt yrittää auttaa ruokailun normalisoimiseksi.
Kirjoitat, kuinka olet nyt "hieman paremmassa kunnossa olevana ymmärtänyt mitä kaikkea läheiseni ovat saaneet kestää syömishäiriöni takia ja se tekee minut surulliseksi". Syömishäiriötä sairastanut kokee niin helpolla syyllisyyttä, joka on merkki siitä, että hän on herkkä ja hänellä on tunteet, kuten sinulla. Tarvitsemme tunteet, jotta voimme elää henkisesti hyvää elämää. Olen kirjoittanut, että myös armahtaminen itsensä syyllisyydestä on oikeutemme, myös meillä vanhemmilla. Me vanhemmat syyllistetään itseämme myös lapsemme sairastumisesta, ja senkin on voinut sovittaa armahtamisella. Äidit ja isät, kuten lapsetkaan eivät ole täydellisiä, he eivät voi kaikkea ikävää estää, he eivät voi myöskään vaatia itseltään enempää, mitä ovat voineet antaa. Kaikki me olisimme voineet olla parempia, mutta armahdamme itsemme, jotta voimme elää sovinnossa itsemme kanssa. Kun pyrimme tekemään parhaamme, se riittää.
Jos sinä saisit minun kirjoituksista kannustuksena tunteen, että sinä et ole huono tytär, sillä sinä et sitä todellakaan ole ollut, etkä tule olemaan. Sinulla on hyvä ja armollinen sisin, joka on ollut heikompi, mitä tuo kavala sairaus, mutta ajatellaan niin, että se on jäänyt masennuksen ja syömishäiriön jalkoihin, mutta se on käyttänyt tämän ajan kerätäkseen voimia ja näyttääkseen, että terve sisin minäsi päihittää pienen pienin askelin myös masennuksen ja terve elämä voittaa ja tulet nauttimaan siitä sitäkin enemmän. Se on täysin mahdollista, kuten niin monella toipuneella muullakin.
Edistysaskelet paranemiseen ovat niin pieniä, että niitä ei välttämättä huomaa. Mutta hiljaa hyvää tulee, ja uskoakseni myös pysyvämpää. Joskus voi tulla takapakkia, mutta kun jaksaa muistaa, että yksi askel taaksepäin ei haittaa, jos eteenpäin vieviä askeleita on edes vähän enemmän.
Onko sinulla mitään mieleisiä tai jopa aivan uusia harrastusvaihtoehtoja, joista saattaisit saada lisää voimia ja intoa uuteen? Tyttäreni kävi paljon elokuvissa, jopa useamman kuvan katsomassa päivässä, tosin se on hänen ammattikoulutuksensakin, joten mielenkiinto oli luonnollinen. Sitten hän oivalsi nykytanssin, baletin ja siitä hän on saanut elämäänsä nautinnon, eli taitaa käydä joka päivä tanssimassa tanssiopistossa. Tätä on kestänyt 10 vuotta. Hän pitää kovasti myös musiikista, joka sekin on terapeuttista, samoin lukee, valokuvaa ja kirjoittaa paljon.
Jos pystyisit, niin ikävien asioiden käsittelyyn käyttäisit vain pienen osan päivästä, ja muun ajan pyrkisit ajatukset suuntaamaan aivan muuhun, joka tarjoaisi mielellesi positiivista vaihtelua ja nautintoa. Ne vaikeat asiat muhivat siellä takaraivossa ja valmistuvat aikanaan, vain aika pystyy ne kypsyttämään olotilaan, jonka voit käsittää elettynä ja koettuna elämänä, eikä ne enää sen jälkeen hallitse sinun mielialaasi.
Kun ajattelet perheterapiaa, niin voithan käydä kerran keskustelemassa eli tunnustelemassa, olisiko se hyvästä. Kokeilisin sinuna myös esim. vyöhyketerapiaa kerran, miltä se tuntuisi. Jos otat googlella Paula Rekilä, hän kertoi tv-ohjelmassa, että toipumisvaiheessa hän kävi myös luontaishoidossa, eli energioita tasapainottavassa hoidossa. Itse olen vaikeina aikoina käynyt, ja tulee hyvä olo edes vähäksi aikaa. Se saattaisi helpottaa myös jännitystilaasi, tietäisit, miltä tuntuu levollinen olo. Jännitykseen saa myös luontaistuotekaupasta tippoja. Itse käytin, kun menin inssiajoon aikanaan.
Kirjoitellaan ja usoa siihen, että tavoitteet toteutuvat, kun jaksaa pitää niitä mielessään yllä!
Kaikkea hyvää sinulle edelleen ja positiivisia ajatuksia!
En ole jaksanut kirjoitella. Jotenkin ajatus ei tunnu kulkevan kunnolla ja järkevien lauseiden muodostaminen tuntuu hankalalta. Mielialat heittelevät toivokkuudesta järkyttävään epätoivoon, enkä tiedä pitäisikö jaksaa uskoa tulevaisuuteen vai ei.
Sumppi, kurja kuulla, että tyttäresi on ollut noin huonossa kunnossa. Itsellä painoindeksi oli vaikeimpinakin aikoina aavistuksen suurempi kuin tyttärelläsi. Toivon sydämestäsi, että tyttäresi toipuisi. Hirveä sairaus syömishäiriö kyllä on. Itse olen uskotellut itselleni olevani parantunut, sillä olenhan juuri ja juuri normaalipainoinen. Viime päivien painoahdistusitkut ja lämpimän ruuan syömisen vaikeus oksenteluineen on herättänyt minut huomaamaan, että syömisten kanssa saa taistella yhä, vaikka minunhan piti olla terve jo. :(
Esittäisin sinulle Sumppi nyt kysymyksen: oletteko tyttäresi kanssa puhuneet sinun väsymyksestäsi ja siitä miltä tyttäresi sairastaminen sinusta tuntuu? Haluaisin ihan mielenkiinnosta tietää, sillä itse en nyt tunnu pääsevän yli siitä tunteesta, että olen huono ja virheellinen kun äitini on ilmaissut väsymystään. Onhan hänelläkin oikeus puhua tunteistaan, mutta en näytä oikein kestävän tuollaisia keskusteluja ja otan kaiken heti itseeni. Ihana kun kannustat ja sanot, etten ole huono tytär. Yritän parhaani mukaan uskoa, ettei tämä huonommuutta ole, mutta huonommuudentunne on niin voimakas, etten saa sitä työnnettyä syrjään.
Mitä harrastuksiin tulee, niitä minulla on hyvin rajallisesti. Kärsin sosiaalisista peloista ja ihmisten parissa oleminen tuntuu niin työläältä, etten ole kyennyt menemään enää tanssitunneille, enkä salille, vaikka olisin halunnut. Pianoa soitan kyllä. Se on minulle tärkeä harrastus, vaikken viime aikoina olekaan jaksanut paljon soittaa.
Olen muuten kokeillut aikoinaan vyöhyketerapiaa, en niinkään psyykkisiin vaivoihin, vaan kehon fyysisiin oireiluihin. Täytyy kyllä sanoa, että olo oli sen jälkeen ihanan levollinen. Vyöhyketerapia todella teki hyvää myös mielelle. Se taitaa tosin olla aika hinnakasta nykypäivänä ja rahatilanteeni on niin kehno, ettei taida olla kyseiseen hoitomuotoon varaa, ikävä kyllä.
Kiitos Sumppi kun olet kirjoituksillasi tsempannut minua niin hirveästi. Arvostan sitä todella!
On taas aika hyasinttien
Usko pois, sua äiti aattelen
Sinä siellä, minä täällä jossakin
Sanoinko koskaan, että sua rakastin
Mua huolenpitosi silloin ärsytti.
Nyt vasta tiedän, se hyvää tarkoitti.
Sä jankutit, mä vastaan hankasin.
Kuin varsa emoansa sua uhmasin.
Ruman sanan usein sulle tokaisin,
niin monta kertaa sua loukkasin.
Oli ruoka silti aina pöydässä,
itsestään sitä pidin selvänä.
En tiedä, toivoitko sä kiitosta.
Se jotenkin luonnistu ei lapselta.
Aikuiset on tyhmiä, niin aattelin.
Siinä iässä niin kuuluu ollakin.
Mut' paremmin mä oisin voinut yrittää.
Ois' sanomatta jäänyt moni ärräpää.
Ei kypsymättömyyden taakse mennä voi,
jos toisen tunteita ei huomioi.
Pahaa mieltä monta kertaa aiheutin,
kun maailman lokaan uhmamielin sukelsin.
Mun puhtaat vaatteet oli sun kunnia-asias'.
En enää ostakaan vois' yhtä puhtaita.
"oletteko tyttäresi kanssa puhuneet sinun väsymyksestäsi ja siitä miltä tyttäresi sairastaminen sinusta tuntuu?"
Uskoakseni ei ole keskusteltu, en muista. En ole tahtonut enää siitä paineita tuoda silloin, kun sairaus oli pahimmillaan ja itse olin töissä, tein työtäni stressi päällä. Nyt kun hän on voinut jo pitkään paremmin, ei sairaus enää minua rasita muuta kuin silloin, kun hän on kotona. Pahalta tuntuu näin sanoa, mutta hänellä on valtavan vahva tahto määrätä "yläpuolelta" asiat täällä kotona, siksi olen, myös isänsä, pääasiassa melko hiljaa, koska niin moni asia häntä ärsyttää. Me rakastamme puolin ja toisin, mutta sairauden paha henki on välillämme, joka astuu pian esiin, ja tulee samalla kotiimme.
Äitisi on avoimempi, ja onhan hänellä oikeus sanoa, että hän myös uupuu. Hän ei ehkä osaa sitä tiedostaa, että sinä sairaana koet siitä syyllisyyden, tavallaan oikeutettuna, silti täysin ilman syytä. Äitisi olisi hyvä yrittää hoitaa itseään myös, olla itsekäs, sillä aikuisen terveen ihmisen itsetunto sallii sen, että itsensä jaksamisesta on pidettävä myös huoli.
Mutta myös sinulle yritän rohkaista uskomaan, että olet sairauden orja, et ole sitä tahtonut itsellesi, et voi olla paha tai tuhma. Sairaus koettelee sinua ja meistä jokainen sivullinen tiedämme, että se on tuskallista, piinaavaa kärsimystä. Sairastava kärsii masennuksesta ja syömishäiriöstä eniten, siksi se "riittää" hänelle, syyllisyyden kantaminen on liikaa ja aiheetonta. Meistä jokainen ottaisi osan sairaudesta itselleen kannettavaksi, jos sitä voisi edes jakaa, mutta ei, se riivaa vain sen uhria. Kuitenkin siitä voi vapautua ja parantua, ja niin paljon kauankin sairastuneita on parantunut, että se on täysin mahdollista niin sinulla kuin tyttärellänikin. Toivon siemen on aina elossa, vaikka kuinka toivottomalta tuntuisi.
Olen kirjoittanut muutamalle Miina Savolaisen toimittamasta kirjasta "Maailman ihanin tyttö", se on valokuvauksellinen taidekirja. Myös sinä olet maailman ihanin tyttö, kaikissa on hyvää, ihanaa, kun se pääsee pintaan toteuttamaan itseään. Ostin kirjan tyttärelleni, sillä hän harrastaa paljon myös valokuvausta. Kirja on masentuneiden nuorten naisten, tyttöjen terapeuttinen kirja, ja niin kaunis, että henkeä salpaa sitä katsoessa. Kun Miinä Savolainen kirjoitti tyttärelleni omistuskirjoituksen, ja sitten sen luin, itkin niin vuolaasti, ettei loppua meinannut tulla. Katso googlella netistä, siellä on paljon siitä kirjasta kuvia ja kirjoituksia. Oli aika kallis, jotain 50 eur, mutta on hintansa väärti. Saattaahan olla, että sinulla se vaikka onkin.
Mukava lukea, että soitat pianoa. Tyttäremmekin soitti yli 20 vuotta, mutta kun muutti pienempään asuntoon, sinne piano ei enää mahtunut, joten se myytiin pois. Harmillista, mutta mekin olemme muuttaneet pienempään asuntoon, joten ei tuotu sitten tännekään. Sairauteen kuuluu myös tyttärelläni sosiaalisten suhteiden vaikeus, mutta on sopeutunut työpaikallaan eri ihmisten kanssa toimeentulemaan. Sairaus pitää yllä ennakkoasenteita, joita voi olla aikaisemmin koetuista asioista, mutta toivon sinulle rohkeutta lähestyä ihmisiä vaikka hymyllä kaupan kassalla, tai kassajonossa.
Vyöhyketerapia hoitaa kehoa ja mieltä, mutta on kallista. Jos onnistuisit löytämään terapeutin, joka harrastaa sitä ja hoitaa kotona, hinta voisi olla kohtuullinen.
Laitoin eri kommenttina tyttäreni ennen joulua kirjoittaman laulun sanat, jotka oli soineet hänen mielessään työmatkallaan. Hänelle oli tullut itku, kun sitä lauloi ja tuli minullekin, kun luin sen viestin. Herkkyys on meissä jokaisessa, kun se saa mahdollisuuden ilmetä. Itku on puhdistautumista, herkkyys sielukkuutta, meillä kaikilla on tunteet.
Sanat minulta loppuu, mitä kirjoittaisin tähän. "Sinä siellä, minä täällä jossakin" ja toivon, että kirjoitat tuntemuksiasi silloin, kun siltä tuntuu. Olet ajatuksissani ja iltarukouksessani!
Kun menin yöllä nukkumaan, muistin, että sanan kiitos olin jälleen kerran unohtunut. Siis kiitos siitä, että kirjoitat niin kauniisti, ja koet, että saat jonkinlaista tsemppausta kirjoituksistani, jota myös arvostat. Mm sinun vastauksesi tuottaa minulle niin hyvän mielen, että sitä et osaa arvatakaan. Näin "pienestä" hyvä mieli voi olla kiinni. Sitä ei voi rahalla mitata, hyvää mieltä ei ole rahalla ostettavissa, ja se, jos mikä, on arvokasta ihmisen elämässä.
Yöllä myös ajattelin, jos en ole todennäköisesti aikaisemmin kirjoittanut, että itse ostin tällä viikolla Prismasta piikkimaton ja siihen kuului myös vastaava tyyny. Piikkimaton pitäisi auttaa myös mielialaan, sillä se perustuu akupunktiopisteiden aktivointiin. Matolle meno paljaalla iholla (selkä) ei ole miellyttävimmästä päästä kokemuksia, mutta kun siihen pääsee, ei paha olla laisinkaan. Pois siitä pääsee parhaiten kierähtämällä. Niin, ja sen jälkeen pitäisi juoda vettä reilummin, auttaa kuona-aineiden poistumiseen kehosta. Miltä tuntuu, ei maksanut paljoa (n. 15 eur), ja saattaisi olla pienen pieni apu mielesi tasapainottamiseen positiiviseen suuntaan.
Valoa tulevalle viikolle, ja siitä eteenkin päin, vaikka taivas on pilvessä ja vettä sataa! Pilvisyyden ja pimeyden jälkeen tulee valo, näin myös ihmisen mielialakin toimii.
Onpas kummallista, ettei edellinen vastineeni lähtenyt. Paitsi, että idiootit kirjoittavat sanottuun liittymättömiä viestejä jotkut tahallaan vääriin yhteyksiin näillä palstoilla, ei sitten näemmä kummallisesti vastineetkan aloituksiin aina lähde. Kirjoitin jo ja viesti ei tullut perille, eli uudelleen.
Itselläni ei ole diagnosoitua masennustilaa ja itselläni on onnekseni hyvät välit kaikkiin läheisiini, mutta tottakai keskimääräistä ihmistä vaikeampi elämä aiheuttaa myös suurempia haasteita henkisellekin hyvinvoinnille, koska suurimmalla osalla ihmisistä tuskin sytostaattien syöminen on ainoa epävarmasti sekin pitävä vaihtoehto pysyvälle fyysiselle vammautumiselle ja kun vielä satut olemaan vitun fiksu ja akateeminen, on siinä sarkaa selviytyä, koska näistähän asioista tietysti ei puhuta. Yhteiskunta korostaa nykyisin menestystä: niin kauan, kuin tuotat, olet jotakin. Ymmärrän sen, koska itse olin aiemmin juuri sellainen pinnallinen mulkku, joka ajatteli, että jos sä et vaikka pärjää kouluissa ja jos et ole ahkera, koska ainoastaan ahkeruus tuottaa menestyksen, niin tulisi haistaa jotakin ja siinähän muka olla, koska mukamas sellaiset "oma vika" ja niinhän ei asia ole.
Itselläni sentään onneksi on aitoja ystäviä, mutta aika surullista tavallaan ehkä sekin, jos ja kun tiedostaa, että ne kaikki parhatkin frendit ovat siltä ajalta, jolloin jaksoin olla sosiaalinen ja oikeasti ns. menestyvä ns. pinnallisin kriteerein ainakin mitaten, eli nykyisellään tuskin saisin samaisia ihania frendejä, joita mulla on ollut siksi, että mä oikeasti olen ollut tavoitteellinen, fiksusssa seurassa älyni vuoksi aikani viettänyt ja muutenkin kohtuullisen täyspäinen.
Mä en usko siihen, että kenellekään, ainakaan itsensä masentuneeksi kokevalle, ihmiselle olisi tarpeellista ajatella muiden mielipiteitä enemmän, koska siinä ei ole empatia, vaan ehkä empatian ja sosiaalisuuden vastakohta, jopa. Läheiset välittävät sinun edustasi.
Ensiksikin minusta on erittäin epäreilua, oli sitten kysymyksessä ketkä läheiset, ystävät, tuttavat hyvänsä, että silloin vetäydytään taka-alalle, ei ymmärretä, ei kanneta taakkaa yhdessä, ei yritetä yhdessä löytää niitä ratkaisuja pulmiin, kun sitä läheistä masentaa.
Voisi tietty kysyä, että kuinka korkealle sitä voi arvostaa sellaisia ihmisiä, jotka haluavat vain hyvinä päivinä olla läsnä ja jakaa arkea ja juhlaa, mutta kun tuleekin vaikeuksia, niin valitetaan?
Toisaalta voisi ajatella, että harva meistä kai on saanut ns. "korkeakoulututkinnon" elämän yllättäviä, vaikeita tilanteita varten, ne vain tulevat eteen ja sitten itse kukin käsittelee ne niinkuin parhaaksi näkee huolimatta siitä, onko auttajan vai autettavan osassa.
Joo, olen kokenut karvaasti sitä, etteivät läheisimmät ymmärrä masennustani, se on heille kuin jostain toiselta planeetalta eteen tupsahtanut, ennalta-arvaamaton ja käsittämätön juttu.
Joskus olen vääntänyt heiltä vastausta kuin pesusientä puristaen siihen, että "Eikö sinua todellakaan koskaan masenna??" Vastaukseksi tulee, että "Ei, en ymmärrä mitä se on."
No, sitten olen kysynyt, että entäpä, jos jotkut peittävät masennuksen esim. siihen, että mököttävät viikon kaksi tai siihen, että haluavat olla ylipäätään rauhassa, lue: pakko saada vetäytyä tai siihen, että lentävät pää kolmantena jalkana sinne sun tänne, kun ei millään uskalla pysähtyä ja jäädä kuuntelemaan sisintään.
Elikkäs, tsemppiä aloittajalle, kyllä meitä läheisten taholta väärinymmärrettyjä varmaan riittää raahautumaan päivästä toiseen yksin - jotenka tässä asiassa sinä et ole yksin.
"oli sitten kysymyksessä ketkä läheiset, ystävät, tuttavat hyvänsä, että silloin vetäydytään taka-alalle, ei ymmärretä, ei kanneta taakkaa yhdessä, ei yritetä yhdessä löytää niitä ratkaisuja pulmiin, kun sitä läheistä masentaa"
Olet aivan oikeassa, hyvin monet jopa hyvät ystävät vetäytyvät sivuun, eivät pidäkään yhteyttä, kun eniten tarvitsee kuuntelijaa, tukijaa, taakan jakajaa. Mielestäni ihmisiltä puuttuu myös rohkeus tunnustaa totuus, sillä se on liian "raaka" myönnettäväksi, koska ei ole kypsyyttä käsitellä sitä, on helpompi kieltää ja olla etäämpänä. Mutta myös henkilö, joka ei ole koskaan kokenut masennusta, ei välttämättä osaa sisäistää, mitä se merkitsee ihmisen mielialassa. Vetäytymisen taka-alalle syynä on myös se, että ei tiedä, miten tukea, mitä pitäisi tehdä. Nuoria koulutetaan vaikka mihin, samoin aikuisiakin ainakin työpaikoillaan, mutta missä on koulutus ihmisten ymmärtämiseen heidän vaikeuksissaan, neuvot, miten toimia ja tukea. Monesti masentunut on myös arka kertomaan todellista tilaansa, koska kokee leimautuvansa ja häpeää sitä. Se kuitenkin helpottaa, uskoisin ainakin. Puhuminen ja itkeminen helpottaa ja puhdistaa, myös tunteiden kirjoittaminen tai piirtäminen. Mutta vaikeammissa tapauksissa on syytä hakea apua ja toivoa, että saa sitä ja vielä asiantuntevaa ja toimivaa esim. terapiaa.
No, nyt ajattelen, että en tee kaikkeani syömishäiriötä oireilevan aikuisen lapseni hyväksi, joka ei asu enää kotona. Kun sairaus venyy, keinot tahtovat loppua väkisinkin. Läheinen ja omainen voi olla myös voimaton ja kärsiä itse myös siitä.