En ole masentunut vaan elämäni on hyvin ihanaa. On aviomies, 5 ihanaa lasta ja yksi lapsenlapsi. Työnikin on niin mukavaa. Yhtä asiaa vain ihmettelen. Nyt 52 vuotiaana ja vuosia aiemminkin on ollut tunne, että ei kannata enää ostaa uusia vaatteita, uusia huonekaluja eikä tehdä enää mitään uutta, koska elämä on jo niin pitkällä että vaatteita riittää loppuelämäksi, samoin huonekalut saa palvella kuolemaani asti ja mitään ei kannata enää aloittaa.
Mistä ihmeestä olen saanut päähäni että elämä olisi tässä ja nyt? Monet 70-vuotiaatkin vielä miettivät uusia asioita. Esim. äitini 81v joka on melkein liikuntakyvytön, ostaa vielä itselleen vaatteita, osti tietokoneen ja telkkarin.
Olen aina ollut vastaan turhaa kuluttamista. Ostaisin kaikki vaatteeni kirpputoreilta. Mutta silti luulen että mieltäni vaivaa joku koska elämää on vielä minulla vuosikymmeniä ja silti tuntuu että elämä on eletty.
On hyvä olla tässä ja nyt mutta miksi puuttuu tulevaisuus ja haaveet? Eikö niitä ole? Haluaisin ahmia elämää mutta en tunne sellaista tarvetta.
Mikä minua vaivaa?
Mistä ihmeestä olen saanut päähäni että elämä olisi tässä ja nyt? Monet 70-vuotiaatkin vielä miettivät uusia asioita. Esim. äitini 81v joka on melkein liikuntakyvytön, ostaa vielä itselleen vaatteita, osti tietokoneen ja telkkarin.
Olen aina ollut vastaan turhaa kuluttamista. Ostaisin kaikki vaatteeni kirpputoreilta. Mutta silti luulen että mieltäni vaivaa joku koska elämää on vielä minulla vuosikymmeniä ja silti tuntuu että elämä on eletty.
On hyvä olla tässä ja nyt mutta miksi puuttuu tulevaisuus ja haaveet? Eikö niitä ole? Haluaisin ahmia elämää mutta en tunne sellaista tarvetta.
Mikä minua vaivaa?
Vastaukset 2
Vanhimmat
Elämä on vakava asia. Tunnistin itseni ajatukset Sinun kirjoituksestasi.
Olen miettinyt samaa.
Olisikohan niin, että tämä "ajan henki" on jotenkin sellainen, että nuori ja menevä, tehokas, hoikka ja kaunis saa vain elää. Vanheneva saa poistua ja mieluimin olla näkymätön.
Se sitten vain on tarttunut meihin herkempiin. Olemme sen tuosta ajanhengestä aistineet.
Olemme luovuttaneet. Vain olisikko ikäkriisi?
Jos olisimme amerikassa, menisimme terapiaan.
Autaisko sekään ahmimaan tuota elämä ja sen iloja.
Olen nyt yrittänyt keksiä pientä uutta tekemistä, kuten korttienteko ja vapaehtoistyö.
Odottelen nyt tuoko nämä uutta pontta elämiseeni.
Olo on kuin vesilinnulla öljylätäkössä.
Tänään ekan kerran pitkästä aikaa tuli yksi toteutettavissa oleva asia mieleen. Minulla on monta lasta ja olen kasvattanut heitä olemalla vain läsnä. En siis kasvattanut ollenkaan. Ei ole ollut kotiintuloaikoja, ei rangaistuksia, ei mitään mikä rajoittaisi heidän elämäänsä. Jokaisesta lapsesta on tullut mitä mallikelpoisin kansalainen. He kunnioittavat vanhempiaan todella paljon kun aina on voinut luottaa.
Tänään siis oli juttu SOS-lapsikylästä ja mietin että on paljon lapsia joista ei ole välitetty tai kuri on ollut niin ankaraa että lapsi ei ole jaksanut. Molemmat ääripäät ovat pahoja. Minulla riittäisi rakkautta heillekin. Perhepäivähoitajana ollessani rakastin hoitolapsia melkein yhtä paljon kuin omiani.
Olisiko tyyntä myrskyn edellä? Siis seesteinen aika ennen toimintaa. Jospa minusta olisi sijaisäidiksi? Äitinä olen tämän elämän aikana ollut omimmillani. Jospa se olisi siinä?