Mitähän tästä mahtaa tulla? Kaksi vuotta sitten lääkäri totesi minulla depression, johon määräsi mielialalääkettä (sitalopraamia). Depression laukaisi ihmissuhteen katkeaminen. Jouduin myös kahdeksi viikoksi sairaslomalle. Se oli ensimmäinen kerta, kun minulle tehtiin masennusdiagnoosi, mutta samanlaisia oireita minulla on ollut lapsuudesta lähtien, lyhyempikestoisina tosin. Tiedän tämän olevan kohdallani perinnöllistä.
Lääkitys auttoi oikein hyvin, reagoin siihen nopeasti eikä sivuvaikutuksia ollut. Söin lääkettä 9 kk ja pärjäsin sen jälkeen ilman toiset 9 kk, uuden depression laukaisivat ilmeisesti tällä kertaa muutto uudelle paikkakunnalle ja uusi työ, missä en erityisen hyvin viihdy. Oireet palasivat takaisin melkein vielä pahempina kuin aikaisemmin.
Olen nyt juuri aloittanut lääkityksen uudelleen ja olo on vähän kohentunut. En tiedä, joudunko olemaan tässä kierteessä loppuikäni, olen nyt kolkyt ja risat. Löytyisikö täältä ketään, jolla masennus on uusinut ja kuinka sen kanssa on selvinnyt eteenpäin? Pääseekö lääkekierteestä irti? Se auttaa minua selvästi. Terapiassa en ole ollut, en oikein usko siihen enkä jaksa aloittaa. Olenko siis suomeksi sanottuna hullu?
Lääkitys auttoi oikein hyvin, reagoin siihen nopeasti eikä sivuvaikutuksia ollut. Söin lääkettä 9 kk ja pärjäsin sen jälkeen ilman toiset 9 kk, uuden depression laukaisivat ilmeisesti tällä kertaa muutto uudelle paikkakunnalle ja uusi työ, missä en erityisen hyvin viihdy. Oireet palasivat takaisin melkein vielä pahempina kuin aikaisemmin.
Olen nyt juuri aloittanut lääkityksen uudelleen ja olo on vähän kohentunut. En tiedä, joudunko olemaan tässä kierteessä loppuikäni, olen nyt kolkyt ja risat. Löytyisikö täältä ketään, jolla masennus on uusinut ja kuinka sen kanssa on selvinnyt eteenpäin? Pääseekö lääkekierteestä irti? Se auttaa minua selvästi. Terapiassa en ole ollut, en oikein usko siihen enkä jaksa aloittaa. Olenko siis suomeksi sanottuna hullu?
Vastaukset 7
Vanhimmat
Et ole hullu. Kansa ymmärtää sanalla hullu mielisairasta, siis skitsot, maanis-depr...
Masentunut ei ole hullu. Kuule keuhkokuumekin voi uusiutua ja sitten se hoidetaan uudestaan. Ole iloinen, että lääkkeet auttaa ja syö niitä vaikka lopun elämääsi, jos elämänlaatusi siitä paranee.
Niinhän sokeritautinenkin joutuu tekemään.
Olen kyllä sitä mieltä, että kävisit edes mielenterveyshoitajalla, usein yksin rupeaa kiertämään kehää, voisi antaa sinulle uusia näkökulmia, käytät sitten hyväksesi tai et, siitä päätät sinä. Aurinkoista kesää!
Aika pikaisiin hoitoihin uskot, ei ihme ettei masennus lähtenyt. Itselläni aluksi kolme vuotta psykoterapiaa, nyt 12. vuosi sitalopraamin kanssa menossa. Nykyisin tosin käytän lääkitystä enää talvisin. Mielestäni sinun tapauksessasi ei olekaan kyse mistään uusiutumisesta, vaan yksinkertaisesti sen saman masennuksen hoitamatta jättämisestä. Totta kai oireet palaavat.
Yleisesti sanotaan, että lääkityksen tulisi kestää vähintään kaksi kertaa niin kuan kuin masennus on kestänyt. Minäkin olen sinun laillasi ollut ajoittain masentunut lapsesta asti: olen siis valmis jatkamaan lääkitystä vaikka loppuelämäni.
Kiitos kun vastaatte, muiden mielipiteet ovat arvokkaita. Olen itsekin ajatellut tuota vaihtoehtoa, etten välttämättä parantunut kunnolla silloin viime kerralla. Ei ollut oma ideani lopettaa lääkitystä niin lyhyeen vaan lääkärin. En tiedä, mahtoiko hän vähätellä ongelmaani vai oliko vaan lääkkeiden vastaisella kannalla, mutta en oikein pitänyt hänen kommenteistaan kun hän sanoi minulle, ettei noin nuori ja hyvännäköinen (????!!!!) nainen tarvitse psyykenlääkkeitä, huono vaihtoehto.
Onko sairaudella muka mitään tekemistä ulkonäön kanssa? Ei mielestäni mitään. Ehkä hän yritti noin avuttomalla tavalla piristää mieltäni tai sitten vaikutin hänen mielestään virkeämmältä kuin oikeasti olen, ei sitä pahaa oloa pysty edes sanoin kuvailemaan.
Lääkärin kielteisestä suhtautumista lääkkeisiin minulle tuli itselleni pelokas olo niiden suhteen, mutta tarvitsen niitä selvästi ja jos joudun syömään niitä loppuikäni, en usko sen olevan huonompi vaihtoehto kuin jatkuvasta pahasta olosta kärsiminen. Tämä mielentilani ei ole mistään tahdonvoimasta kiinni eivätkä mitkään "piristy ja ota itseäsi niskasta kiinni" kommentit auta yhtään.
Tuskin kukaan sanoo jalkansa katkaisseelle, että kävele nopeammin. Ei masentuminen ole vetelyyttä tai tahdonvoiman puutetta. Ei tähän ole kiva sairastua.
Minusta masennuslääkkeen vertaaminen diabeetikon tarvitsemaan insuliiniin on aika hyvä.
Ihan samalla tavalla masennuksesta kärsivän elimistö ei syystä tai toisesta pysty hoitamaan aineenvaihduntaansa niinkuin pitäisi, ja siksi tarvitaan lääke pitämään aivojen serotoniini-, dopamiini- tms. välittäjäaineiden pitoisuus normaalilla, "terveen" tasolla.
Mistään muustahan uusien masennuslääkkeiden kohdalla ole kyse: niillä ei voi mitenkään muuttaa persoonallisuuttaan, ainoastaan yrittää säilyttää oman, terveen persoonallisuutensa murtumasta.
Melkein voisi verrata vitamiinipillereihin: ellet saa tarvittavaa määrää c-vitamiinia, sairastut ennen pitkää keripukkiin; ilman rautaa saat anemian jne....
Surusilmälle vaan voimia ja jaksamista. Sappi kirjoittaa musta tosi hyvin vertaamalla tätä masennusta muihin sairauksiin.
Olen samaa mieltä, että tais jäädä Sinulla surusilmä kesken tuo sinun hoitosi aikoinaan tai voihan se masennus uusiakin. Minulla ainakin on uusinut, vaikka lienee vaan ollut hiivuksissa piilossa vähän aikaa.
En ollut kuullut, että lääkkeitä pitää syödä x 2 masennuksen keston kans. Siis mulla se tarkoittaa noin 16 v. Nyt olen syönyt 6 kk, että pitkä on mullakin matka tervehtymiseen? Lisäksi terapiahan auttaa.
Ei se noin ole. Eivät ne mulla tehonneet. Orgasmi vaan lähti.
Oma masennushistoriani on, samalla tavoin kuin sinulla, lähes yhtä pitkä kuin koko elämäni - lapsuudesta asti niitä jaksoja on ollut, toiset vaikeampia, toiset lievempiä. Murrosiän kynnyksellä sitten rysähti ensimmäistä kertaa ihan kunnolla - eikä se kerta jäänyt viimeiseksi. Mutta toisin kuin sinä, olen hakenut apuni nimen omaan terapiasta. Lukiossa ollessani tajusin nimittäin viimein, että tarvitsen ihan oikeasti apua. Siihen asti olin ravannut kaikenkarvaisilla terapeuteilla, psykologeilla ja erityisluokilla vanhempien ja koulu- ym. viranomaisten pakottamana asioiden mitenkään etenemättä. Kun lopulta itse naftisti parikymppisenä tajusin hakea apua nuorisopsykiatrian poliklinikalta (diagnoosina vaikea masennus), tilanteeni alkoi pikkuhiljaa purkautua. Olen nyt yliopistossa viimeisiä vuosiani ja käyn terapiassa yhä edelleen. Lääkitystäkin olen kokeillut kahdesti, mutta molemmilla kerroilla sain hirveitä sivuoireita (kauhukohtauksia, vapinaa ym.). Lisäksi en pitänyt siitä "tukkoisesta" tunteesta, jonka lääkkeistä sain. Päätin siis selvitä ilman, vaikka lääkärit olisivat varmasti lääkkeitä antaneetkin, jos olisin pyytänyt. Xanoria olen käyttänyt silloin tällöin vaikeissa tilanteissa.
Terapiasta on ollut hyötyä. Se on valehtelematta pelastanut henkeni. Sen kautta olen vähitellen oppinut tuntemaan itseäni ja taustojani ja tapojani reagoida eri asioihin. Lääkkeet ovat varmasti monille tehokas keino eikä terapiaa edes tarvita, mutta minun kohdallani asia ei ole näin. Ensinnäkin lääkkeet eivät toimineet sivuvaikutusten vuoksi, toiseksi ne olisivat hoitaneet vain oiretta. Nyt, masennuskauden taas iskiessä, voin puida asiaa psykiatrini kanssa ja suhteuttaa sen muuhun elämääni. Löytää syitä ja tapoja ponnistella taas kerran ylös.
Se paha puoli tässä vain on, että kuten lääkkeistä, en tiedä tulenko koskaan täysin pääsemään irti terapiasuhteesta. Pakkohan minun on. Toivon vain, että siihen mennessä olen jo niin sinut itseni ja reaktioideni kanssa, että se sujuu kuin itsekseen.
Kunnes tulee taas seuraava aallonpohja...
Mutta hei, ainahan voin kokeilla lääkkeitä vielä kolmannenkin kerran! Paitsi että niiden ottaminen TODELLA pelottaa. Luin jostain lehdestä, että jotkin huumeet voivat joissain ihmisissä saada aikaan täsmälleen samanlaisia oireita kuin minulla oli. Ja se on niin infernaalinen kokemus, että sitä välttää kuin ruttoa. Mieluummin sukeltaa päänsä sisälle ja tutkii, mitä sieltä löytyy.