Apua,
tarvitsen pikaisesti. Ja äitini myös, ja ehkä ennen kaikkea. :(
Olen osastolta kahteen kertaan jo kotiutunut anorektikko, ja yritän kovasti taistella paranemisen puolesta. Viime aikoina on ollut tosi vaikeaa, ja meillä kotona on muutenkin mielenterveys vaakalaudalla. Äiti on kärsinyt masennuksesta jo kuukausitolkulla, mutta vasta nyt joulun alla se lopetti syömisen.
Se vetoaa vatsavaivoihin(kuten minäkin pahimpana sairausaikana!), eikä syö mitään, on kuulemma flunssaa, ei ruoka maistu. Se on laihtunut 10kg(!) muutamassa viikossa, mitat nyt huolestuttavat 173/53! Mulla itselläni 174/45. Äiti on kiukkuinen, ei puhu mitään, ärhentelee vaan. Ja mulle tokaisi eilen; "olenko mä sit susta kauhean lihava vai kun olen sua 10kg painavampi???" kun itkeskelin lihomisenpelkoani ja tunnetta siit että olen ihan turvoksissa joka paikasta. Eihän tuo ole ihan normaalia, että heijastaa mun sairauden suoraan itseensä--- tarkoittanee että se myös vertailee meitä ulkonäöllisesti! :O Kauheaa.
Se tekee kauheita lenkkejä koiran kanssa SYÖMÄTTÄ MITÄÄN, tekee herkkuruokia eikä itse syö niitä, ja on alkanut ostaa rasvatonta maitoa vaikka ennen vannoi kevytmaidon sijaan. Leivällä ei käytä enää rasvaa, vaan sinappia! :O Mitä hemmettiä??? Olen niin kiukkuinen, ja vihainen äidin käytöksestä, ihan kun ei olis omassa päässä tarpeeksi. Yrittääköhän se alitajuisesti myös osoittaa mulle että millaista helvettiä anorektikon kanssa on elää??? Voisiko taustalla olla mitään tällaista??? Se on ollut nimittäin ihan sekoamispisteessä mun kanssa, ja haluais lähettää mut osastolle. Voisko tämä olla sen jokin keino yrittää saada mut järkiini???
APUA!
tarvitsen pikaisesti. Ja äitini myös, ja ehkä ennen kaikkea. :(
Olen osastolta kahteen kertaan jo kotiutunut anorektikko, ja yritän kovasti taistella paranemisen puolesta. Viime aikoina on ollut tosi vaikeaa, ja meillä kotona on muutenkin mielenterveys vaakalaudalla. Äiti on kärsinyt masennuksesta jo kuukausitolkulla, mutta vasta nyt joulun alla se lopetti syömisen.
Se vetoaa vatsavaivoihin(kuten minäkin pahimpana sairausaikana!), eikä syö mitään, on kuulemma flunssaa, ei ruoka maistu. Se on laihtunut 10kg(!) muutamassa viikossa, mitat nyt huolestuttavat 173/53! Mulla itselläni 174/45. Äiti on kiukkuinen, ei puhu mitään, ärhentelee vaan. Ja mulle tokaisi eilen; "olenko mä sit susta kauhean lihava vai kun olen sua 10kg painavampi???" kun itkeskelin lihomisenpelkoani ja tunnetta siit että olen ihan turvoksissa joka paikasta. Eihän tuo ole ihan normaalia, että heijastaa mun sairauden suoraan itseensä--- tarkoittanee että se myös vertailee meitä ulkonäöllisesti! :O Kauheaa.
Se tekee kauheita lenkkejä koiran kanssa SYÖMÄTTÄ MITÄÄN, tekee herkkuruokia eikä itse syö niitä, ja on alkanut ostaa rasvatonta maitoa vaikka ennen vannoi kevytmaidon sijaan. Leivällä ei käytä enää rasvaa, vaan sinappia! :O Mitä hemmettiä??? Olen niin kiukkuinen, ja vihainen äidin käytöksestä, ihan kun ei olis omassa päässä tarpeeksi. Yrittääköhän se alitajuisesti myös osoittaa mulle että millaista helvettiä anorektikon kanssa on elää??? Voisiko taustalla olla mitään tällaista??? Se on ollut nimittäin ihan sekoamispisteessä mun kanssa, ja haluais lähettää mut osastolle. Voisko tämä olla sen jokin keino yrittää saada mut järkiini???
APUA!
Vastaukset 7
Vanhimmat
Kannattaa ehkä kertoa jollekin hoitohenkilökunnasta, miten asia on. Koska tuohon kyllä puutuutaan varmasti ja pian, jos asia on noin että sairautta on. Mutta toisaalta tuo että ruoka ei maistu voi mennä myös sen stressin piikkiin, mutta jos oikeasti 10 kiloa on lähtenyt, niin sitten on tilanne toinen...
Toivottavasti tilanne selvenee.
Voi hyvinkin vedota siihen, että saat saman tunteen mitä hän saa kun katselee sinun sairastamista. Mun äiti on monesti sanonut vihaisena, että "okei okei, mäkin lopetan nyt syömisen, en jaksa enää, tiedätpähän miltä se tuntuu seurata vierestä" ym. muuta typerää vihaisena. Sun äidilläs on varmaan keinot loppu ja se on erittäin erittäin huolissaan ja varmasti masentunut. Huoli voi ajaa mihin tahansa. Kai. Ottaisit sinäkin avun vastaan ja kertoisit samalla äidistäs jollekin hoitohenkilökunnalle.
Toivon parempia päiviä teille. Koeta jaksaa taistella. :)
inhottava tilanne:( parantumista ei todellakaan edistä se, että joku läheinen tai useampi ympärillä oireilee. anoreksia-aikoina pelkäsin hirveästi, että joku ottaa mallia mun käyttäytymisestä, en pitänyt itseäni mitenkään kipeänä, mutta liioittelin syömisiäni ja väitin, etten liiku yhtään, varmaan se on osasyy miksi sairauden tajuaminen kesti niin kauan, kun uskoin omiin valheisiini. se oli kyllä aika itsekästä pelkoa, en tahtonut kenenkään olevan mua laihempi.
sukulaisten kanssa se on ehkä pahempi, kuin kavereiden. vähän samanlainen tilanne on siskoni kanssa kuin sinulla äitisi kanssa, ehkä lievempi. on ehkä itsekästä ajatella, että siskoni matkii mua, mutta asiat mitkä se on sanonut, on kuin suoraan mun suusta. pitkään vältin puhumasta siskolleni mistään syömishäiriöön liittyvästä, painoa ja mittoja ja kaloreita se saa arvailla ihan rauhassa, paastosta ja liikunnasta en ole puhunut, ahmimisesta kyllä. tahdoin näyttää syömishäiriön rumemman puolen, mutta siskoni näkee minkä tahtoo, itkee peräpukamia ja pyytää joulupöydässä laksatiiveja. joskus tekee mieli tempoa turpaan, terve puoli tahtoo suojella ja näkee, millaista pelleilyä itsekin olen harrastanut, sairas puoli takertuu syömishäiriöön entistä tiukemmin, ettei sisko vaan varastaisi mun sairautta. sairasta...
äidillänikin on maito vaihtunut rasvattomaan, jauhaa terveysruoista ja selittää älyttömiä tekosyitä liikkuakseen, eilen katselin kun pilkkoi leivän paloiksi ja mätti osan annoksestaan toisen siskoni lautaselle - oman äitinsä seläntakana. huono omatunto syömisen jälkeen näkyy äidistäni, siskoni yrittää lasketuttaa kalorit sen puolesta ja muutenkin tarkkailee mua kuin jotain oppikirjaa. jokaisen oma asia, mitkä vaikutteet toisilta itseensä ottaa.
varmasti ei ole äitiä, jota ei oman lapsen sairastaminen sattuisi, mutta kun lapsi kamppailee parantuakseen, pitäisi äidin kannustaa ja olla tukena. oli alitajuntaista tai ei, ymmärrät varmaan äitisi tuskaa paremmin nyt kun näet samanlaista käytöstä häneltä, mutta syyllistäminen, itsensä vertaaminen omaan lapseen ei todellakaan ole "äitimäistä" käytöstä. äitisi pitäisi nyt keskittyä sun parantumiseesi, onhan hän nähnyt miten paljon sattuu, kun rakas ihminen sairastaa. puhu tosiaan hoitajillesi.
etkä ole mikään tartuttaja. jaksamista sulle.
Kiitos teille neuvoista ja kannustavista ajatuksista. Hyvä tietää että muissa s.häiriöperheissä on samanlaisia ongelmia, ettei olla ihan ainuita. :S Eipä se paljon lohduta toisaalta. Ollaan koko perhe hajoamispisteessä, isä etenkin--se ei jaksais yhtään katella enää tätä meidän naisten touhua! Ja ymmärrän täysin.
Vaikeaa on myöntää, mutta oikeastaan tämä äidin tilanne saa mut näkemään sairauteni uudella tavalla. Katson nyt vierestä miltä näyttää anorektikon elämä ulkopuolisen silmin--ja kauhealtahan se näyttää, yksinäiseltä, surulliselta, kuolettavan etäiseltä ja vaisulta. Äiti on omassa kuoressaan, ei katso enää silmiin, juo eilistä kahvia mikrossa lämmitettynä, ja vastaa vihaisesti mihin tahansa kommenttiin(nukuitko hyvin? no ihan samanlailla kun aina ennenkin. mitä kuuluu? no mitähän tässä nyt kuuluis. mikä sulla on? no ei aina tarvii olla jotain! vituttaa ihan omat asiat!) Ihan kuin se syyttäisi itseään jostain kokoajan, eikä salli itselleen mitään hyvää! Sitähän tämä koko sairaus on kaikkinensa; Itsensä ja kaiken hyvän kieltämistä! Sitä on KAUHEAA katsoa ulkopuolelta, voimattomana vain todistaa hidasta itsemurhaa ja totaalista elämänilon katoamista, ihmisen tyhjenemistä itsestään.
Ehkä tämä käänne onkin avain omaan paranemiseeni. Niin karulta kuin kuulostaakin, sain tsemppiä parantua ja alkaa syödä paremmin nyt kun katson vierestä toisen kituuttamista ja vihanpitoa. Ihan kuin mussa nousisi jotain uudenlaista uhmaa ja näyttämisenhalua, että Kyllä mä pystyn parantumaan, katsos tätä! Haluan olla normaali, syödä tavallisesti. Ehkä jos äiti näkee että minä alan voida paremmin, sekin sallii tervehtymisen itselleen.. en tiedä. Mutta mulle on tullut uudenlainen toivonkipinä paranemisen suhteen, koska en halua näyttää 15-vuuotiaalta ollessani aikuinen nainen(!), enkä käyttäytyä kuten äiti nyt(ja minä itse viimeiset 5 vuotta) ja eristyä maailmalta piiloon. Olen nuori ihminen ja haluan elää onnellisena! Tämä helvetti ei ole tuonut pisaraakaan onnea, eikä se tuo äidillekään!
Näen niin selvästi että joku SYÖ äitiä sisältäpäin. Se sama Paskiainen on syönyt mua vuosien ajan, ja kun näen äidissä nyt miltä anorektinen/masentunut ihminen näyttää ulospäin, tulen surulliseksi siitä miten sokea olen ollut itselleni kokoajan. Olen muka halunnut vetäytyä kuoreeni ja omaan anorektiseen maailmaani, mutta ne kaikki säännöt ja kuviot ja kiellot ja käskyt on olleet vaan mun päässä eivätkä ulkopuoliset ole sitä voineet käsittää tai nähdä! Olen vaan elänyt sairaassa ohjelmassani muiden tietämättä; Ulkopuoliset näkivät vain lasittunein silmin laahustavan haamun, ei muuta; ei mitään "onnistujaa" tai "kaunista hoikkaa naista", "itsekurin omaavaa selviytyjää" tai "kadehdittavan luurankomaista vartaloa" kuten me anorektikot itsekkyydessämme ajattelemme. Ukopuolinen säälii, halveksii tai ihmettelee; voi raukkaa, hyi olkoon, mitä hemmettiä?
Kiitokset tuesta hirmuisesti. Toivon lisää kommentteja ja ajatuksia vastaavista tilanteista. Miten voisin edetä? Miten irrota äiti-siteestä katkaisematta ihmissuhdetta lopullisesti? Miten auttaa äitiä!!!?? :O
asia taitaa huolettaa sua aika paljon, mutta hyvä, kun pystyt näkemään sen noin terveellä tavalla. oliko pahimpina aikoina mitään, mikä helpotti oloasi? mitä läheiset tekivät oikein tai väärin? itse ainakin käänsin avun muiden haluksi tuhota mut (eli viedä multa päämääräni ja unelmani...) tai jos todella luotin ihmiseen, tunsin vain ääretöntä huonoa omaatuntoa kun en kyennyt ottaa apua vastaan. monet läheisten hyvät aikeet kääntyivät pahoiksi, ja haukkuminen, kauhistelu, oikeastaan kaikki huomio sairastutti mua entisestään, loukkaannuin tai suutuin, vetäydyin syvemmälle kuoreeni, ja halusin kadota katsovien silmien alta. tarkoitan tällä nyt sitä, että vaikka kuinka haluaisit auttaa äitiäsi, sairas mieli vääristää rakkautesi ja huolesi joksikin ihan muuksi...
terapeuttini sanoi, että jos haluan, ettei siskoni sairastu syömishäiriöön, on mun oltava esimerkkinä ja parannuttava. otan paineita ihan liikaa muiden hyvinvoinnista, enkä tahtoisi kenenkään ulkopuolisen kaatavan niitä lisää mun niskaan. kuitenkin se, että äitisi näkee sun paranevan, on hänelle varmasti suuri helpotus, ja kun saat lisää voimaa ja iloa elämääsi, saattaa hän tajuta kuinka paljon on sairaus häneltä itseltäänkin virtaa vienyt.
oletko jutellut asiasta isäsi kanssa? isäsi kuitenkin tuntee äitisi pidemmältä aikaa ja on aikuinen, mielestäni olisi parempi jättää asia hänen huolekseen, kun sulla on itselläsi vielä läpikäytävää. ymmärrän kyllä, että harmittaa isäsi puolesta, joskus kun siskoni alkaa jauhaa painosta, syömisestä ja kaikesta sairaasta, ja äitini temppuilee ennen ruokailua, tekisi mieli raahata isä jonneen muualle, ettei sen tarvitsisi katsoa sellaista pelleilyä enää.
äitisi tarvitsee jonkun ulkopuolisen, jolle puhua, sun kannattaa puhua asiasta omille hoitajillesi, ja isäsi voi kannustaa äitiäsi hankkimaan terapian, usein sitä kuitenkin kieltää oman olotilansa ja suuttuu, kun joku väkisin tyrkyttää apua. kaiken on siis lähdettävä äidistä itsestään. sairaalahoito, terapiat ja lääkkeet ei ole itseäni niinkään auttaneet, jossain vaiheessa vaan aloin kyllästyä siihen kun kaikki pyöri ruoan ja painon ympärillä, huomasin miten paljon sairaus vie aikaa muilta asioilta, jotka mua kiinnostaa. muut harrastukset, oli se sitten maalaamista, antiikinkeräilyä, musiikkia tai siis ihan mitä tahansa, auttavat pitämään ajatukset poissa sairaudesta ja kun saa uppoutua siihen, mistä tulee oikeasti hyvä olo, alkavat sairaat ajatukset heiketä ja karista mielestä. sulla on varmasti paljon asioita, jotka tahtoisit toteuttaa, ehkä jos puhuisit äidillesi niistä?
et voi pistää äitiäsi rattaisiin ja kärrätä terveemmälle tielle, alkuun voit hänet kuitenkin auttaa, mutta tärkeintä on, että keskityt omaan tervehtymiseesi ja pidät kiinni unelmistasi ja kaikesta hyvästä, minkä terveenä voit saada.
Jos äitisi oikeasti nyt sairastuu ja pahasti, niin oletko harkinnut pois kotoa muuttoa? Ainakin eräs tuttuni osastolta, jolla siis oli anoreksia, eli perheessä jossa myös äiti oli anorektikko. Lääkärit suosittelivat hänelle muuttoa nuorisokotiin, koska paraneminen voi olla liian hankalaa jos kotona on toinen sairas, joka on vielä läheinen.
Heippodei,
Kiitos tuesta aivan hurjasti taas. Nyt näyttäisi tilanne vähän helpottaneen. Huomaan kyllä, että äidillä ei ole varsinaisia laihdutuspyrkimyksiä, mutta sillä masennus aiheuttaa tietoisen "itsensä näännyttämisen", ikään kuin se ei sallisi itselleen mitään hyvää kun se vaan syyttää itseään perheemme ongelmista jne. Mutta silti sen syöminen ahdistaa, koska itse joudun kuitenkin syömään kunnolla. :/ On vaikeaa katsoa, kun se sivelee näkkileivälleen sinappia, ja sanoo että mun kannattais laittaa voita. Miksei se itse sitten laita voita, kun tietää tarvitsevansa lisää painoa myöskin!!!???
Nyt päätin ottaa asiat puheeksi, ja puhuimmekin riitelyn kautta aika paljon, niin perheen tilanteesta kuin s.häiriöistä ylipäätään. Sen jälkeen helpotti molemmin puolin, ja huomasin, että kun päätin syödä paremmin(ainakin äidin seurassa) ja lopettaa itseinhoiset puheet äidin kuullen, sekin on huojentuneemman ja levollisemman oloinen. Päätin, että vaikka kuinka inhoan kroppaani ja itseäni, en anna sen näkyä äidin seurassa---seurauksena on se, että äiti masentuu kun näkee mun voivan huonosti, eikä itsekään syö. Nyt se on alkanut taas syödä, en tiedä miten "normaalisti" mutta kuitenkin. Siltikin kotona oleminen on helvetillisen raskasta. Haluan vaan itse syödä oman pääni mukaan, enkä minkään listan...
Äiti-suhde on omituinen asia. Huomaan selvemmin ja selvemmin että se on suuri tekijä sairaudessani. Onko muilla samanlaisia kokemuksia? Ikään kuin hakisin tällä sekä äidin huomiota, huolenpitoa, että hyväksyntää ja toivoisin että äiti olisi musta huolissaan jne. Nyt se on jo vähentynyt, mutta pahimpaan aikaan halusin jotenkin alitajuisesti voida huonosti, että äiti pitäisi huolta, kuin pienestä lapsesta :O
Olenkin suunnitellut kotoa muuttoa pidemmän aikaa. Se tulee ehkä piankin ajankohtaiseksi. Kertokaa omia äiti-suhteeseen liittyviä kokemuksianne, mikäli niitä löytyy. Olen myös kiinnostunut kuulemaan, jos joillain on kokemuksia anorektisten tapojen "tartuttamisesta" toiseen ihmiseen.