Vuosi 2011 alkoi sillä, että totesin kyynelsilmin viime vuoden menneen täysin hukkaan ikävöidessä ihmistä, jota ei itse asiassa ole. Siis onhan hän fyysisesti olemassa, mutta se kuva, joka minulla hänestä oli aiemmin, tuntuu olevan täysin väärä.
Nyt suututtaa oma tyhmyyteni... Miksi ikävöidä ihmistä, joka näyttää vähät välittävän siitä, olenko minä olemassa vai en? Minulla ei ole tapana soittaa sellaisille, jotka eivät vastaa viestiinkään. Alkujaan pidin miestä leppoisana ja empaattisena tapauksena, joka todella välittää muista ihmisistä, mutta nyt tuo kuva hänestä on minulle täysin päinvastainen. Hän tuntuukin olevan kylmä ja kova, itsekäs ja tunteeton tapaus, jota ei voisi vähempää kiinnostaa, miltä jostakin toisesta voi tuntua. Hän sanoi kerran, ettei nykyään ihmisiä kiinnosta oikeasti pätkääkään, vaikka kyselisivät kuulumisia - taisi puhua vain itsestään... Kuva jonka hän itsestään antaa ulospäin on vain kaunista kakun kuorrutusta, sisältö onkin sitten ihan muuta.
Toisaalta en mitenkään voi syyttää miestä mistään, hän vaan on sellainen kuin on, eikä voi sille mitään. Mutta olisin toivonut häneltä edes jonkinlaisia käytöstapoja...eikö ole kotona opetettu vaikkapa sanaa: "kiitos", sitä kun voi käyttää niin monessa paikassa. Esim. jos saa vaikkapa onnittelut viestinä, tuo riittäisi vastaukseksi vallan mainiosti, muuta ei tarvita.
Mitään "vonkausta" en sitten ole koskaan harjoittanut, joten siitä on kenenkään turha nyt minua syyttää.
Ne muutamat sanani kyseiselle miehelle ovat aina olleet ystävällisiä, niinkuin kaverille suunnattuja. Sitä olisin halunnut hänelle olla, koska tiedän ettei muu ole mahdollista. En ole yltiösosiaalinen ja muihin tutustuminen on aina ollut hankalaa, siksi tämä tapaus satuttaakin niin pahasti. Mikä ihme minussa on vialla, kun hän ei huolinut edes kaveriksi, vaikka niin hyvin tultiin juttuun aluksi? Ehkä en vain osaa lukea ihmisiä ja vika on tosiaan vain minussa. Varmasti tulkitsin häntä alkujaankin väärin.
On niin vaikeaa suhtautua häneen luontevasti nykyään, kun hän ignooraa täysin. Tervehtii, mutta siihen se sitten jääkin. En uskalla enää yrittääkään lähestyä häntä, kun en usko saavani minkäänlaista vastakaikua - ja niin kun minä luotin häneen alkuaikoina... En enää. Ei paljoa innosta tutustua enää koskaan kehenkään, kun vastaukseksi saa vain syvän hiljaisuuden. Turhaa kaikki...kuten luultavasti tämä purkautumisenikin, jota kumminkin taas provoksi luullaan.
Nyt suututtaa oma tyhmyyteni... Miksi ikävöidä ihmistä, joka näyttää vähät välittävän siitä, olenko minä olemassa vai en? Minulla ei ole tapana soittaa sellaisille, jotka eivät vastaa viestiinkään. Alkujaan pidin miestä leppoisana ja empaattisena tapauksena, joka todella välittää muista ihmisistä, mutta nyt tuo kuva hänestä on minulle täysin päinvastainen. Hän tuntuukin olevan kylmä ja kova, itsekäs ja tunteeton tapaus, jota ei voisi vähempää kiinnostaa, miltä jostakin toisesta voi tuntua. Hän sanoi kerran, ettei nykyään ihmisiä kiinnosta oikeasti pätkääkään, vaikka kyselisivät kuulumisia - taisi puhua vain itsestään... Kuva jonka hän itsestään antaa ulospäin on vain kaunista kakun kuorrutusta, sisältö onkin sitten ihan muuta.
Toisaalta en mitenkään voi syyttää miestä mistään, hän vaan on sellainen kuin on, eikä voi sille mitään. Mutta olisin toivonut häneltä edes jonkinlaisia käytöstapoja...eikö ole kotona opetettu vaikkapa sanaa: "kiitos", sitä kun voi käyttää niin monessa paikassa. Esim. jos saa vaikkapa onnittelut viestinä, tuo riittäisi vastaukseksi vallan mainiosti, muuta ei tarvita.
Mitään "vonkausta" en sitten ole koskaan harjoittanut, joten siitä on kenenkään turha nyt minua syyttää.
Ne muutamat sanani kyseiselle miehelle ovat aina olleet ystävällisiä, niinkuin kaverille suunnattuja. Sitä olisin halunnut hänelle olla, koska tiedän ettei muu ole mahdollista. En ole yltiösosiaalinen ja muihin tutustuminen on aina ollut hankalaa, siksi tämä tapaus satuttaakin niin pahasti. Mikä ihme minussa on vialla, kun hän ei huolinut edes kaveriksi, vaikka niin hyvin tultiin juttuun aluksi? Ehkä en vain osaa lukea ihmisiä ja vika on tosiaan vain minussa. Varmasti tulkitsin häntä alkujaankin väärin.
On niin vaikeaa suhtautua häneen luontevasti nykyään, kun hän ignooraa täysin. Tervehtii, mutta siihen se sitten jääkin. En uskalla enää yrittääkään lähestyä häntä, kun en usko saavani minkäänlaista vastakaikua - ja niin kun minä luotin häneen alkuaikoina... En enää. Ei paljoa innosta tutustua enää koskaan kehenkään, kun vastaukseksi saa vain syvän hiljaisuuden. Turhaa kaikki...kuten luultavasti tämä purkautumisenikin, jota kumminkin taas provoksi luullaan.
Vastaukset 10
Vanhimmat
Ainahan te naiset ihastutte noihin koviin pillumagneetteihin, ja satutatte itsenne, sellasta se elämä on.
Typerä vastaus! Tuollaisten tunteiden avausten jälkeen. Ap, sympatiat sulle. Kannattaa avautua "kanssakokeville" ja saat vastaukseksi tätä..
Osasin jo odottaakin noita epämääräisiä vastauksia, eipä ole yllätys.
,,
..............................................................vuosiki vaihtui...?
mut järkee ei tullu yhtään lisää
uh ah työnnä vielä sentti , älä työnnä liikaa ettei tule lapsi
Senkus tulet antamaan...etpä varmana uskalla!
Siis tukkapöllyä...
mutta kaikki ihmiset eivät tunne tai reagoi samalla tavalla kuin me itse.
eikä siitä oikein ketään voi syyttää, itseäänkään..
juuri ensinmainitun vuoksi on olemassa sääntöjä, eettisiä, moraalisia sekä lakeja.
mutta ei niistäkään välttämättä hyötyä, jos toinen ei edes ymmärrä satuttaneensa.
tai jostain syystä katsoo olevansa siihen oikeutettu..
kuka tietää..
kunhan muistat, että kahta samanlaista ei ole, niin huonossa kuin hyvässäkään .
Ei ole sinun syytäsi, jos joku käyttäytyy huonosti ja tylysti. Jätä se ihminen taaksesi ja usko parempaan, vaikka vaikealta tuntuisikin. Moukkia on maailma pullollaan ei siitä mihinkään pääse, mutta uskon, että kohtaat vielä jotain hyvää ja sulla on paljon annettavaa toiselle ihmiselle. Kirjoitat kauniisti ja tunnut fiksulta ihmiseltä.