...jos täällä valitetaan ensin yksinäisyyttä ja sitä ettei kukaan edes soita tai laita viestiä miten menee ja haluavat vaan että on joku jonka kanssa voi puhua tai tehdä ihan normaaleja yksinkertaisia asioita, harvemmin täällä kukaan sitten ensinnäkään edes jätettyihin sähköposteihin kirjottaa, tai ei vastaa kun kirjoittaa jollekin, joka on osoitteensa jättänyt, vaikka huomaisi että asuu ihan samalla paikkakunnallakin.... ja sitten kun lopulta sovitaan tapaamisesta, joka johtaa toiseen ja kolmanteen jne niin myöhemmin se ei enää riitäkään että edes kerran viikossa nähdään, käydään kahvilla tai leffassa tai mitä vaan ihan simppeliä voikin tehdä niin sitten alkaa ajatus siitä ettei toinen olekaan tarpeeksi samanhenkinen!! se toisen olemassaolo tai se kerran viikossa näkeminenkään tai viestittely muuten ei enää riitä, pitäisi sitten olla saman tien joku maailman paras kaveri, vai ovatko ihmiset täällä kuitenkaan sitten niin yksinäisiä kun ovat väittäneet.. Ovatko yksinäisemmät sitten kumminkin mieluummin yksin?? Tai ovat oikeasti itse niin pinnallisia, ettei mikään riitä. Mietin tätä myöskin omalta kohdaltani olenko joskus itse liian vaativa tai aikaiseksi saamaton, vaikka viime aikoina kehitystä onkin tapahtunut, tai jos tuollaista pitää edes ajatella niin on jo jossain mennyt ehkä vikaan, suotta tekee elämästään liian vaikeaa ajattelemalla liikaa, kun pitäisi vaan tehdä, vaikka joskus pieleen menisikin ja olla onnellinen siitä mitä on, kaikillahan ongelmansa on, sellaisillakin, jotka eivät ole yksinäisiä, En tarkoita sitä etteikö se silti ole yksi pahimpia asioita, että tuntee itsensä yksinäiseksi.
Ihmiset liian vaativia/periksi antavia?
2011??
12704
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 12
Vanhimmat
Olen myös pari kertaa laittanut muiden jättämiin osoitteisiin sähköpostia ja saanut omaani yhden viestin, johon vastasin. En ole koskaan saanut minkäänlaista vastausta näihin viesteihin. Miksi ihmiset jättävät osoitteitaan, jos eivät kuitenkaan halua edes yrittää tutustua?
Olen huomannut valitettavasti saman ilmiön... hassua on, että ns."normaalien" ihmisten kanssa on paljon helpompi päästä edes jonkinlaiseen vuorovaikutukseen, kuin muiden yksinäisten kanssa. Mutta miten se on mahdollista, kun niidenhän pitäisi olla niitä syrjiviä ja teennäisiä pintaliitäjiä, joiden takia tälläkin palstalla on suuri joukko yksinäisiä?!?
Olen yrittänyt pitää itselläni sellaista periaatetta, että en vaadi muilta sitä, mihin en itsekään kykene. Joskus näillä palstoilla tulee sellainen olo, että pitäisi olla jokin täydellinen messias, että seura kelpaisi. Voisiko ratkaisu ystävien löytämiseen ollakin siinä, että yritetään myös itse olla muille ystäviä, jos ei osata aina olla innokkaita juttelemaan tai pitämään seuraa, niin sitten ymmärretään etteivät ne muutkaan voi aina olla täydellisiä ystäviä juuri minulle?
Luultavasti monilla on huono itsetunto ja masennus, eikä uskota että itse olisi
tutustumisen arvoinen, kun ei elämässä tapahdu oikein mitään.
niinpä ei ole kerrottavaakaan juuri lainkaan
Eihän tuo selitä sitä, että miksei vastata jos joku ottaa yhteyttä. Senhän luulisi olevan piristävää ja itsetuntoa kohentavaa, että on kiinnostunut ottamaan tai pitämään yhteyttä. Vai onko se sittenkin toisin, kun sieltä ei kirjoitellutkaan se unelmien prinssi/prinsessa?
Suurimmalla osalla ihmisistä elämä on aika tylsää harmaata arkea. Minulla ainakin se on.
En tarkoita sitä, että pitäisi tyytyä tylsyyteen ja harmauteen, mutta tämä maailma vaan on tällainen, että meidän on koetettava selvitä sillä mitä meille on annettu. Se taas on meistä itsestämme kiinni, että mitä teemme sillä mitä meille on annettu...
Omasta näkökulmastani sanoisin että kun on niin masentunut yms (kuten monet yksinäiset ovat), niin ei välttämättä jaksa aina edes pahemmin kirjoittaa mitään, siis välttämättä juuri just silloin kun viestiä pukkais. Kun mielialan heittely on sitä että välillä on pirteä ja kaipaisi seuraa, ja välillä haluaa vaan maata sängyn pohjalla, niin on ehkä vaikea saada natsaamaan tapaamisetkin juuri niihin pirteisiin hetkiin.
On turhaa masentuneelle ja väsyneelle ihmiselle sanoa että pitää ottaa itseään niskasta ja että kaikki on itsestä kiinni. Se vaan ei toimi niin. Mutta tosiaan masentuneellekin voi tulla välillä syviä yksinäisyyden tunteita ja kaivata seuraa.
Huono itsetunto, itsearvostuksen puute ja masennus. Mistäköhän johtuisi monilla? Paljolti siitä, että lapsena ja nuorena jolloin ei osaa vielä puolustaa itseään henkisesti, tulee kiusausta ja kaikkea muuta kuraa niskaan. Ja jos tuo on ainoa mitä tulee kohdalle eikä mitään hyvää mikä toisi toisenlaista näkökulmaa, varsinkin jos on vielä herkkä ihminen kyseessä niin silloin hyvin todennäköisesti sisäistää kaiken tuon pahan kuin pesusieni ja alkaa itsekin sisimmässään uskoa olevansa täysin arvoton ja kelpaamaton muiden seuraan.
Tällöin myös kokee kaikki tuntemattomat ihmiset ensisijaisesti uhkana ja mahdollisina selkäänpuukottajina, kun ainoa kokemus on että sellaisia ihmiset ovat, ja se näkemys muuttuu hyvin hitaasti. Ei tuollaisessa tilanteessa uskalla eikä pysty tutustumaan muihin vaikka kuinka haluaisikin.
totta puhut..
Olet toki tuossa oikeassa ja eihän sitä tietenkään voi jaksaa aina kaikkea. Omaakin näkökulmaa löytyy, kun elämääni kuului useamman vuoden ajanjakso, kun mikään ei kiinnostanut eikä huvittanut eikä mistään tuntunut tulevan mitään. Opinnot päin metsikköä, työttömänä ja yksin. Ylitse pääsin tästä vain, kun päätin tehdä asialle jotakin. No yksin olen taas nykyään, mutta opinnot sain viimeinkin suoritettua ja työllistyin monen vuoden työttömyyden jälkeen. Mikä muutenkaan niitä asioita muuttaisi kuin se että niille tekee jotain?
Olen erittäin pahoillani, jos tuo ja edelliset viestini kuulostavat jotenkin syyllistävältä. Ei se sitä ole enkä kenenkään mieltä halunnut pahoittaa. Olen hirveän huono ilmaisemaan ajatuksiani mitenkään kovin "pehmeässä" muodossa tai noin muutenkin.
miksi tällaiset ihmiset, jotka tiedostavat etteivät he pysty tutustumaan kuitenkaan uusiin ihmisiin, laittavat sitten omia sähköpostiosoitteitaan esille ja pyytävät ottamaan yhteyttä (ja sitten eivät koskaan vastaa)?
Ei ole tarkoitus tuomita ja olen itsekin loppupeleissä aika yksinäinen.
Mutta "Minä olen pahan maailman uhri ja muiden ihmisten tehtävä on osoittaa minulle, että voivat ihmiset olla hyviäkin tyyppejä." -asenteella varustetut ihmiset eivät varmaankaan saa kontaktia helposti aikaiseksi keskenään. Itse olen joskus jonkun toisen ujon kanssa joutunut tilanteeseen, jossa molemmat luulevat toisen puhumattomuutta ylimielisyydeksi.
Konkreettiseksi tilanteeksi tämä voitaisiin ajatella siten, että jokainen istuisi omassa nurkassaan muita halveksivasti mulkoillen ja miettisi, että miksi ne eivät tule puhumaan, taitavat olla tyhmiä tyyppejä. Ystävystyminen kun valitettavasti on kahden kauppa. Jos on yhtään uskoa siihen, että maailmassa on hyviäkin tyyppejä, niin täytyy olla itsekin aktiivinen. Toki sähköpostiosoitteen esille laittaminen on jo yksi suuri askel. Ja voihan sitä viestissään kertoa, ettei jaksa olla mikään duracel pupu, vaan etsii rauhallisempaa/ymmärtäväisempää seuraa, kyllä toisen pitkään yksin olleen pitäisi se ymmärtää.
Loppupeleissä pinta on vain pintaa, ihmisen sisin on pinnan alla usein muilta piilossa. Herkät ja huonolla itsetunnolla varustetut ihmiset (sellainen olen itsekin) tuppaavat usein arvioimaan ihmisiä juuri tuon pinnan perusteella ja usein negatiiviseen suuntaan. Kun ollaan pinnan perusteella päätetty, että toinen on tyhmä tyyppi, ei viitsitä häneen muutoin tutustuakaan. Loppupeleissä tällainen itsensä marttyyriksi asettaminen ("minä olen minä ja muut ovat vain samaa tympeää harmaata massaa") ei ainakaan edesauta ihmissuhteiden muodostamista, niin julmalta kuin se kuulostaakin.
Olen samaa mieltä m.t.t.t. Olen huomannut että täällä palstalla useimmiten ihmiset ovat katkeroituneita muihin ja se hidastaa ystävystymistä. Vikaa haetaan helposti muista ihmisistä. Itse olin samanlainen. Minulla on masennus ja huono itsetunto ja syytin muita siitä kun minua ei koskaan pyydetä mihinkään tai soiteta. Kun tarkkailin omaa käytöstäni, huomasin etten osannut tai uskaltanut olla ystävä muille. Olin katkera ja se huokui minusta.
Ystävyyden hankkiminen ja ylläpito vaatii itsensä likoon laittamista. Ei voi lähteä hankkimaan kavereita tosi negatiivisella asenteella antamatta itsestään mitään. Torjuntaakin voi tulla joiltakin, sillä ei voi olettaa että kaikki haluaa olla juuri sinun ystäväsi. Mutta myöskään se ei tarkoita että kukaan muu ei haluaisi olla ystäväsi.
Vaikka olin masennuksen kourissa, tein ihan hirveästi hommia etten jäisi yksin. Ja olen onnistunut. En ole väkisin yrittänyt olla sellaisten kaveri, joiden kanssa minulla ei ole mitään yhteistä mutta pitänyt avoimen mielen. Pitää kutsua ihmisiä ulos/harrastuksiin tms. Ja jälleen kerran torjuntoja tulee varmasti, muttei se tarkota että ketään ei kiinnosta. Varsinkin kun ohittaa opiskeluiän, monilla on jo kuviot selvinä ja heitä on vaikea irrottaa niistä, mutta ei todellakaan kaikilla.
Ja ne supersosiaaliset ihmiset, niistäkin saa hyviä kamuja muuten ja heillä riittää virtaa ystävyyssuhteen ylläpitoon. Niiltä ei vain pidä odottaa että vain sinä olet heidän ainoa hyvä ystävänsä. Minun yksi parhaista kavereista on niitä joilla on ihan hirmu määrä kamuja ja se on koko ajan jossain. Mutta ei mene yhtään viikkoa, etteikö kaverini varmista että mulla on kaikki hyvin. Eikä me olla tosiaan mitään lapsuuden kamuja. Tahdon vain sanoa, että vaikka jollain on paljon kavereita, se ei tarkoita etteikö niiden kanssa voisi silti vielä luoda pintaa syvemmän ystävyyssuhteen.
Olkaa kärsivällisiä ja koittakaa olla ottamatta pettymyksistä liikaa itseenne (helpommin sanottu kuin tehty, tiedän). Tiedän että ihmissuhteet ei ole helppoja ja varsinkin jos asuu pienellä paikkakunnalla ei ole aina helppoa löytää porukkaa. Mutta jos tällainen energiaton pitkäaikaismasentuja voi löytää itselleen ihan suht ison kaveripiirin, niin toivoa on :). Kaikki ihmiset ovat epävarmoja toisten suhteen ja pelkäävät pettymyksiä. Jotkut meistä vain ovat superherkkiä.
Tuo on muuten aika ilkeetä tuo, että ujous tulkitaan kovin usein ylimielisyydeksi. Ensivaikutelma on ihisille todella tärkeä, ja aika pitkälti se määrittelee sen, onko mahdollista vaikka ystävystyä jonkun kanssa paremmin. Ensivaikutelman muuttaminen on todela vaikeea ja hidasta puuhaa. Joskus aikanaan meille tuli töihin uusi työntekijä. Hiljaisena miehenä mun on todella vaikea aloittaa keskusteluja. Jotenkin on mielessä epävarmuus, ja miettii sitä mitä toinen minusta ajattelee. Noh, ehkä tämä työkaveri sai minusta ylimielisen kuvan, kun olin kovin hiljaa. Ja sen jotenkin aistii jos toinen ihminen ei itsestä pidä. Vaati kyllä todella pitkän aikaa ennenkuin tuo ensivaikutelma muuttui. Nykyisin ollaankin tosi läheisiä ja tullaan hyvin juttuun. Pikkuhiljaa molemmat alkoivat ymmärtää toisiaan paremmin. Ujous on kyllä aika pepusta, sitä kun on monen ihmisen aika vaikea ymmärtää.harvemmin se alkuaikojen hiljaisuus johtuu kuitenkin ylimielisyydestä. Se on vaan siinä, kun ei tiedä mitä uskaltaa puhua.