Synnytin vuosi sitten esikoisen ja siitä kokemuksesta jäi valtava synnytyspelko. Alakautta synnytin, mutta synnytys ei sujunut ihan kaikkien oppikirjojen mukaisesti. Tosi pitkän avautumisvaiheen jälkeen synnytys päättyi rajuun imukuppisynnytykseen vauvan sydänäänilaskujen vuoksi. Sen tuloksena sain tosi pahat repeemät ja vauva vietiin heti synnyttyään elvytykseen. Mun repeemiä paikkailtiin tunnin verran leikkaussalin puolella ja jouduin pari tuntia sen jälkeen olla heräämössä.
Synnytyksestä on jäänyt aika ristiriitaiset ajatukset päähän. Tottakai sen ymmärtää, että hätätilanteessa joudutaan tehdä noin, miten mulla kävi, mutta sitä en tajua miksi eivät vieneet mua suoraan sektioon kun sydänäänissä alkoi tulla laskuja. Niitä oli siis viimeiset 6 h koko synnytyksestä, siis joka supistuksella laskivat 40 lyöntiä/min. Syynä napanuora kaulanympärillä. Muita synnytyksiä lukeneena ja kuulleena, olen huomannut että melkeen kaikki on viety heti sektioon, kun sydänäänilaskuja on ilmennyt. Miksi mua ei viety? Se olisi ollut kaikille parempi vaihtoehto. Mun synnytyksessä kuitenkin oli jo pitkään selviä merkkejä siitä, ettei se kovin kauniisti tule päättymään, ja kyllä kokeneet kätilötkin sen varmaan tiesivät.
Mulla ei kuitenkaan ennen synnytystä ollut minkäänlaisiä toiveita tai "suunnitelmia" synnytystä kohtaan, mutta en kuitenkaan tiennyt että noinkin voi käydä. Mitään valittamista synnytystä hoitaneista kätilöistä ei varsinaisesti ole, hienosti tekivät työnsä siihen nähden että ongelmia tuli, mutta ei vaan mene mun järkeen toi, etteivät sektiota voineet tehdä. Vaikka lapsi syntyi alakautta ns. normaalisti, niin ei musta tunnu lainkaan siltä, että olisin itse synnyttänyt lapsen. Kun lapsi jouduttiin väkisin repimään imukupilla ulos. Onko ketään muuta jolla käynyt synnytyksessä näin, olisi kiva kuulla kokemuksia ja vaihtaa ajatuksia aiheesta?
En ole vielä raskaana, mutta tulevaisuutta ajatellen, kun toinen lapsi on kuitenkin haaveissa joskus, niin en tiedä miten pitäisi suhtautua synnytykseen. Haluaisin ehdottomasti kokea ihanan ja normaalin alatiesynnytyksen, ilman ongelmia. Kuitenkin tätä edellistä muistellen, olen tullut kyllä siihen tulokseen, ettei mitään kannata suunnitella tai toivoa, kun ei koskaan tiedä miten se synnytys menee. Pelko siitä, että toisenkin kerran kävisi näin, tai edes lähellekään näin kuten esikoisen kanssa, pelottaa kyllä aivan sairaasti. Sillä uhalla olisin täysin valmis sektioon, mutta kuitenkin toiveissa olisi kokea se tavallinen ja normaali synnytys. En tiedä uskallanko enää edes kokeilla. Toisaalta kun ajattelee, niin lopputulos synnytyksestä on maailman ihanin, ja aika kuultaa muistot ainakin johonkin pisteeseen saakka, mutta pahimpia muistoja ei edes aika vie pois. Joskus pystyn ajatella synnyttäväni ilman mitään pelkoja, mutta välillä kun tuota ekaa synnytystä alkaa todella miettimään, niin päähän tulee vaan ajatus, että ei enää ikinä uudestaan. Vaikea tilanne :/ Löytyykö kohtalotovereita?
Synnytyksestä on jäänyt aika ristiriitaiset ajatukset päähän. Tottakai sen ymmärtää, että hätätilanteessa joudutaan tehdä noin, miten mulla kävi, mutta sitä en tajua miksi eivät vieneet mua suoraan sektioon kun sydänäänissä alkoi tulla laskuja. Niitä oli siis viimeiset 6 h koko synnytyksestä, siis joka supistuksella laskivat 40 lyöntiä/min. Syynä napanuora kaulanympärillä. Muita synnytyksiä lukeneena ja kuulleena, olen huomannut että melkeen kaikki on viety heti sektioon, kun sydänäänilaskuja on ilmennyt. Miksi mua ei viety? Se olisi ollut kaikille parempi vaihtoehto. Mun synnytyksessä kuitenkin oli jo pitkään selviä merkkejä siitä, ettei se kovin kauniisti tule päättymään, ja kyllä kokeneet kätilötkin sen varmaan tiesivät.
Mulla ei kuitenkaan ennen synnytystä ollut minkäänlaisiä toiveita tai "suunnitelmia" synnytystä kohtaan, mutta en kuitenkaan tiennyt että noinkin voi käydä. Mitään valittamista synnytystä hoitaneista kätilöistä ei varsinaisesti ole, hienosti tekivät työnsä siihen nähden että ongelmia tuli, mutta ei vaan mene mun järkeen toi, etteivät sektiota voineet tehdä. Vaikka lapsi syntyi alakautta ns. normaalisti, niin ei musta tunnu lainkaan siltä, että olisin itse synnyttänyt lapsen. Kun lapsi jouduttiin väkisin repimään imukupilla ulos. Onko ketään muuta jolla käynyt synnytyksessä näin, olisi kiva kuulla kokemuksia ja vaihtaa ajatuksia aiheesta?
En ole vielä raskaana, mutta tulevaisuutta ajatellen, kun toinen lapsi on kuitenkin haaveissa joskus, niin en tiedä miten pitäisi suhtautua synnytykseen. Haluaisin ehdottomasti kokea ihanan ja normaalin alatiesynnytyksen, ilman ongelmia. Kuitenkin tätä edellistä muistellen, olen tullut kyllä siihen tulokseen, ettei mitään kannata suunnitella tai toivoa, kun ei koskaan tiedä miten se synnytys menee. Pelko siitä, että toisenkin kerran kävisi näin, tai edes lähellekään näin kuten esikoisen kanssa, pelottaa kyllä aivan sairaasti. Sillä uhalla olisin täysin valmis sektioon, mutta kuitenkin toiveissa olisi kokea se tavallinen ja normaali synnytys. En tiedä uskallanko enää edes kokeilla. Toisaalta kun ajattelee, niin lopputulos synnytyksestä on maailman ihanin, ja aika kuultaa muistot ainakin johonkin pisteeseen saakka, mutta pahimpia muistoja ei edes aika vie pois. Joskus pystyn ajatella synnyttäväni ilman mitään pelkoja, mutta välillä kun tuota ekaa synnytystä alkaa todella miettimään, niin päähän tulee vaan ajatus, että ei enää ikinä uudestaan. Vaikea tilanne :/ Löytyykö kohtalotovereita?
Vastaukset 12
Vanhimmat
Itse ymmärrän sinuu täysin ! Minul samanlaiset todella ristiriitaset tunteet seuraavaa mahdollista raskautta/synnytystä kohtaan :/ Vaikka kaikki meni alatiesynnytyksessä pieleen, niin jotenkin sitä kuvittelee, että Jos se seuraava kuitenkin olisi helpompi. Mutta olisiko se ? Toiset sanovat, että toisen lapsen synnytys tosi paljon helpompaa, kun paikat jo kerran raivattu auki. Mutta on tullut luettua juttuja, joissa eka synnytys mennyt pieleen ja toinen onkin lähtenyt noudattamaan täysin samaa kaavaa.. Olisi se kyllä ihanaa kokea nk. onnistunut alatiesynnytys, sectio on kuitenkin leikkaus. En tiedä :/
Minul siis käynnistettiin synnytys, vaikka avautuminen oli helvetillistä, niin se ei ollut kuitenkaan Mitään ponnistukseen verrattuna. Ponnistusta 1h15min, imukupilla kirjaimellisesti riuhdottiin ulos(niinkuin sinullakin). Eppari ja 2.asteen repeämät(minulla leikattu pakaraa pitkin, miehen mukaan kättäreillä tuli hätä.Itse en asiaa kerennyt huomata). Lapsi tuli ilmeisesti kylki edellä, käsi vaurioitui tms.. Ulosautto oli todella tiukka.
Ihmettelen todella kovin, että miksi tapauksessasi ei tehty hätäsectiota, kun sydänäänetkin laskivat. Kai kättärit yrittävät viimeiseen saakka, että synnytys tapahtuu normaalisti alakautta. Ihan hullua ! :(
Kiva että löytyi kohtalontoveri. Tai siis ei tietty yhtään kivassa asiassa, mutta kuitenkin. Hui, sullakin ollut tosi rankka synnytys. Kuinka kauan sulla kesti toipuminen synnytyksestä? Mulla meni noin 6kk, ennen kun olin täysin normaalissa kunnossa.. Mietin vaan, kun mullakin leikattiin eppari justiinsa ihan pakaraa pitkin eli tosi pitkälle. Tuli 3-asteen repeemät, eli siis sulkijalihas repesi myös ja aika paljon muutakin.
Olisko sullakin synnytyksessä ollut jotain häikkää esim. sydänäänissä kun piti äkkiä repiä lapsi ulos? Se on kyllä jotain tosi hirveetä, se imukupilla riuhtominen. Mutta kuten sanoin, niin tollaset olisi (ainakin mun kohdalla) voitu estää. Mun lapsi sai syntyessä vain 5 pistettä, ei oikeen hengittänyt ja oli aika sininen ja eloton :( Synnytin kätilöopistolla, ja oon kuullut, että siellä ollaan hirveesti tuon luonnosen alatiesynnytyksen perään. Eli sillä, ei mitään valittamista paikasta kuitenkaan.
Tuliko sulle heti synnytyksen jälkeen sellanen olo, että kaikki meni päin peetä, vai tuliko se vasta jälkeenpäin? Mulle tuli ekat ajatukset sitten kun päästiin kotiin sairaalasta ja nyt kokoajan tullut enemmän ja vähemmän tullut mietittyä kyseistä asiaa. Voisi sanoa, että melkeen päivittäin!
Mäkin oon kuullut paljon noista, että yleensä toka synnytys menee paljon helpommin kuin ensimmäinen. Mutta tiedäppä noista, jokainen synnytys kun on erilainen, ja koskaan ei voi ennalta sanoa mitä ongelmia voi tulla eteen. Ja sekös pelottaakin, noin hirveän synnytyksen kokeneena. Ja kun sellaista ei missään nimessä uudestaan halua kokea, niin just sehän se on, miks tuntuu tältä ja ei tiedä uskaltaako siihen leikkiin lähetäkään enää ikinä :(
päädyttiin vuorokauden yrittämisen jälkeen kiireelliseen sektioon supistusten hävittyä, joten sinällään kauhukokemuksia ei jäänyt, vaikka kaikki menikin ihan toisin kuin olin "suunnitellut". Ihmettelen vain, eikö teillä sairaalan toimesta haluttu purkaa tilannetta jälkikäteen ? Synnytystä seuraavana päivänä synnytystä hoitanut kätilö tuli tarjoamaan keskustelumahdollisuutta, sekä kertomaan synnytyksen kulusta. Minkä lisäksi leikannut lääkäri tuli kertomaan leikkauksen kulusta. Lisäksi minulle annettiin päivystävän psykiatrin puhelinnro =). Olin siis itse fatalistina sinut tapahtuneseen, rauhallinen ja päällimmäisenä tunteena vain onnellinen terveen lapseni syntymästä, enkä mielestäni (hah vaarallista itsediagnisointia) psykiatrin tarpeessa =)
Lisäksi jälkitarkastuksessa minulle sanottiin, että mahdollisessa seuraavassa raskaudessani saan halutessani "automaattisesti" lähetteen pelkopolille. Näin Turussa.
Joo, kätilö tuli kyllä juttelemaan seuraavana päivänä synnytyksestä. Ja selitti siis synnytyksen kulkua, ja sitä miksi tehtiin niinkuin tehtiin. Ja hän sanoi, että mulle voi helposti tulla jokin masennus reaktio tuosta synnytyksestä, koska se oli ensisynnytys ja olen suht nuori, ja kun oli sen verran rajua menoa. En oikeen muista siitä keskustelusta yhtään mitään. Synnytyksen jälkeen olin niin pihalla, että ajattelin kaiken menneen vallan loistavasti, koska en just tajunnut mistään mitään. Ihmettelin sitä miksi mies oli kovin järkyttynyt ja synnytyksen jälkeen itki jotain helpotuksen itkua. Hän sanoi jälkeenpäin, että oli synnytystilanteessa aivan varma, ettei lapsi tule elävänä ulos. Kätilöllekin povasin sitä kuinka positiivinen mieli jäi synnytyksestä, ja kaikkihan meni tosi hyvin! :D Ja ihmettelin tosiaakin sitä, miksi se kätilö siinä puhui jostain masennuksista yms. Jälkeen päin kyllä tajusin asian vallan hyvin.
Jälkitarkastuksessa 2kk synnytyksestä kyseltiin vointeja, ja varmistettiin ettei mitään traumoja jäänyt, ja silloihan ei vielä niin pahalta tuntunutkaan. Sanottiin myös, että mahd. seuraavassa raskaudessa tehdään automaattisesti synnytystapa-arvio 3-asteen repeemien vuoksi. Ja neuvolassa kun tästä olen puhunut jonkinverran, niin sen olen ymmärtänyt, että sektio pelon vuoksi voisi olla mahdollinen seuraavan lapsen kanssa. Mutta kun mä en halua leikkausta, vaan kokea hyvin sujuneen synnytyksen! Sellaisen, että muistaisikin niistä ekoista päivistä edes jotain. Ja että pystyisi ja saisi nousta sängystäkin ylös ilman apuja. Esikoisen synnytyksen jälkeen makasin 2vrk sängyssä.
Kiitos vastauksesta sullekin =)
vielä, että kyllä minäkin alatiesynnytystä toivoin, mutta ei sektio mitenkään invadilisoiva ollut. Kiireellinen ainakin minulle tehtiin puudutuksessa, ja olin tolkuissani siis koko ajan. Käsittääkseni vain hätäsektio tehdään nukutettuna, ei suunniteltu, eikä kiireellinen. Vauvan sain heti puhdistuksen jälkeen rinnalleni ja osastolle pääsimme muutaman tunnin jälkeen. Sängystä ylös ja lapsenhoito samana päivänä ilman apua, ja liikkuminen oli aivan normaalia kolmantena pvänä.
Näin minulla. Palautuminen tapahtui tosi nopeasti, eikä jälkeenpäin ole ollut mitään kolotuksia. Täysi tunto leikkauskohtaan tosin palautui vasta n. 3 kk leikkauksesta.
Ystäväni sai sektiolla toisen lapsensa, koska ensimmäisestä synnytyksestä jäi niin suuret pelot. Ensimmäisen lapsen synnytys oli mennyt täysin pieleen. Tai eihän se synnytys "pieleen" mennyt, koska terve lapsukainen lopulta saatiin ulos, mutta aiheutti ystävälleni kovat traumat ja pelot. Ekan lapsen synnytys oli mennyt hyvin samantyylisesti kuin ensimmäisen kirjoittajan. Synnytys oli kestänyt monta kymmentä tuntia ja repeämät aiheuttaneet yli 6 kuukauden toipumisajan fysioterapioineen yms.
Ystäväni vaati, kun alkoi toista lasta odottamaan, että hän haluaa sektion. Häntä yritettiin ylipuhua ja hän kävi kaiken maailman pelkopoleilla. Hän pysyi kovana loppuun asti ja lopulta siihen suostuttiin. Se on siis mahdollista saada sektio, mutta vaatii todella kovaa tahtoa ja luonnetta pysyä vaatimuksessaan. Hoitohenkilökunta yrittää kaikkensa, että synnyttäisi alateitse. Ystävä sai sitten lopulta sektiolla terveen pienen pojan ja ystäväni mielestä sektio oli "täydellinen" tapa saada lapsi maailmaan. Leikkaushaava oli ekan viikon kipeä, mutta parani siitä sitten hyvin nopeasti eikä muita vaivoja sitten ollutkaan.
Haluan siis vain muistuttaa, että sektio on vaihtoehto. En ota kantaa itse siihen kumpiko on parempi/turvallisempi (itse olen synnyttänyt alateitse kaksi lasta), mutta naisella on oikeus päättää kehostaan! Jos synnytyspelko on paha niin vaatii vaan alusta asti sektiota!
Mullakin samankaltainen eka synnytys kuin aloittajalla. Sydänäänilaskut ilmenivät tosin vasta tunnin ponnistamisen jälkeen, mutta siitä meni vielä puoli tuntia vauvan syntymään, imukuppiulosautto ja vauva virvoiteltavaksi.
Kukaan ei koskaan suostunut kertomaan mitä tapahtui, miksi ja mitä vauvalle tehtiin kolmituntisen "virvoittelun" aikana..
Toinen synnytys pelotti, mutta otin raskausaikana selvää kaikesta mahdollisesta synnytykseen liittyen. Tulin siihen lopputulokseen että toiseen synnytykseeni ei puututa lääketieteen keinoin muuten kuin hätätilanteessa. En halunnut puudutuksia, en sisätutkimuksia, enkä etenkään oksitosiinitippaa saatikka kalvojen puhkaisua!! Vauvan sydänäänten kuunteluun tietysti suostuin, se on kuitenkin helppo ja luotettava tapa saada tietoa vauvan tilasta. Jos sydänäänissä olisi ilmennyt häikkää, jatkotoimenpiteitä olisi sitten mietitty uudestaan.
Olin valmistautunut siihen, etten välttämättä pystyisi synnyttämään alateitse ilman puudutuksia. Osasin ensimmäisen synnytyksen jälkeen valmistautua siihen, ettei kaikki välttämättä mene hyvin.
Toinen synnytys menikin paljon helpommin kuin olisin ikinä uskonut mahdolliseksi. Pysyttelin liikkeessä käytännössä koko synnytyksen ajan, kaksi tuntia olin sairaalassa ammeessa. Muutoin seisoin ja kävelin. Kipeäksi tunsin itseni vasta puoli tuntia ennen vauvan syntymää. Kun kätilö antoi luvan ponnistaa, minuun iski hetkeksi pelko siitä että synnytys päättyy samoin kuin edellinenkin, mutta sitten tuli ponnistamisen tarve eikä siinä kerennyt enää miettiä mitään, vauva vain syntyi... Neljä minuuttia merkattiin ponnistuksen kestoksi. Ei repeämiä, ei mitään, vaikka neiti syntyi käsi poskella :)
Ehkä täällä netissä voisi samalla tavalla kuin gynekologien osalta, valistaa muita myös hyvistä ja huonoista synnytyssairaaloista ja -lääkäreistä. Sairaalan kai saa valita ja varata, tai sellainen mahdollisuus ainakin lienee? Oikeuksiaan pitää vaatia. En suostuisi edes asioimaan sellaisen hoitohenkilökuntaan kuuluvan kanssa, joka rupeaa vain painamaan päälle tai vähättelemään. Luonne on ensiarvoisen tärkeä väline. Ammattitaidottomuuttakin tässä varmasti peitellään. En siis ole itse synnyttänyt enkä halua ikinä synnyttääkään. Jos vauvakuume tulisi, niin pitäisi mennä naimisiin ja adoptoida lapsi...
Oman esikoiseni synnytys oli traumaattinen. Kestoltaan pitkä (myös ponnistuvaihe) ja lopulta ilman kivunlievitystä imukupilla ulos. Hyvin samantyyppilinen kuin edellä mainitut. Nyt odotan monen vuoden jälkeen toista. Ehdin jo näinä vuosina unohtaa pahimmat asiat. Nyt kun olen taas raskaana, muistot ovat palanneet. Itken yöt ja pelkään tulevaa. Laskettuaika lähestyy. En tiedä miten siitä selviän. Pyytäisinkö sektiota? En tiedä. Olen kuitenkin kerran synnyttänyt? Entä jos toinen tuleekin helpommin? Esikoisen syntymästä on kuitenkin monta vuotta ja keho on ehtinyt palautua suurimmalta osin. Tosin yhä vieläkin koen kiputuntemuksia, heijastuksia, silloin tällöin. Tunteiden sekamelskaa. Toisinaan vihaa tätä naisen kohtaloa kohtaan. Miksi näin luonnollinen asia pitää olla näin vaikea osalle naisista? Olen kateellinen miehelleni, joka saa lapsen ilman ruumiinosien repimisiä, ilman tuskaa. Kuka voisi hyvittää tämän minulle? Mikä tämän voisi hyvittää? Toivottavasti saan synnytyssairaalasta jotain keskusteluapua tähän etukäteen. Pelkään tulevaa. Miksei luonto anna minun unohtaa ensimmäistä synnytyskokemustani, jotta osaisin mennä ilman pelkoa tähän toiseen? Hormonit eivät sentäs siihen pysty. Auttaisikohan hypnoosi tms.?
On ikävää, että monet kokevat ensisynnytyksen ikävästi..
Mutta ainakin omalla kohdalla toinen sujui parmemin..
Pyytäkää aina pääsyä pelkopolille, jos on ollut ikävä ensisynnytys! Monesti keskustelu selkeyttää omia ajatuksia ja luo varmuutta seuraavaan.. Milestäni kaikkien pitäisi olla mahdollista käydä läpi aikaisempi synnytyksensä kätilön kanssa.
Käyttäkää myös seuraavaan synnytykseen valmistautumiseen enemmän aikaa! Älkää vain olankohautuksella todetko, et toivottavasti menee paremmin tällä kertaa tai älkää jumittuko pelkoinenne yksin.
Joillakin paikkakunnilla järjestetään esim. Aktiivinen Synnytys Ry:n synnytysteemailtoja, joista saattaa olla hyötyä. Myös yksityinen (joka tapuksessa kätilön pitämä) synnytysvalmennus on yleensä parempaa kuin neuvolaterkkareiden. Tämän lisäksi synnytykseen on mahdollista valmistautua juttelemalla doulan kanssa tai jopa ottamalla doula tueksi synnytykseen. Monet isät eivät myönnä olevansa paskajäykkänä joutuessaan olemaan synnyttävän naisen ainoa tukihenkilö, mutta synnytystilanteessa tuella ja rohkaisulla on todella ratkaiseva merkitys. Tsemppiä kaikille ikävän synnytyksen kokeneille! Ja uutta lasta miettiville.. Innostukaa synnytysasioista. Se on kaikille naisille kuuluvaa tietoa ei vain pelkästään alan ammattilaisille.
Kuulostipas aloitusviesti niin tutulta.. Itselläni myös vaikea synnytys takana. Käynnistys ja todella raaka imukuppisynnytys. Ja ei todellakaan mene mullakaan päähän, miksi sektioo ei voitu tehdä! Olin siis jo käynnistystä edellisenä päivänä osastolla oksitosiinirasituksessa. Silloin jo tiedettiin, että lapsivettä ei ole, lapsi on liian pieni ja hengitysliikkeitä lukuun ottamatta aivan liikkumaton. Sydänäänikäyrä jäykkä ja jatkuvasti laskuja. Mielestäni jo tuolloin sektio olisi pitänyt tehdä. Mutta ei.. Seuraavana päivänä käynnistys oksitosiinitipalla, ponnistaa en koskaan ehtinyt, kun sali jo täyttyi ihmisistä ja minut "sidottiin" sänkyyn usemman henkilön pidellessä kiinni ja lapsi revittiin imukupilla ulos. Imukuppi irtosi neljä kertaa ja vasta sitten lapsi saatiin ulos. Oli avotarjonnassa ja pää vinossa. Ihmettelen miksei sitäkään huomatta aiemmin.. Ja epikriisistä luin, että lapsi oli vielä melko ylhäällä, kun imukupilla alettiin repiä, että senkin puolesta ihmettelen miksei sektiota tehty heti kun huomattiin, että lapsi on todella ahdingossa.
Synnytyksestä on nyt viitisen kuukautta ja edelleen tapahtumien pelkkä ajattelu saa itkun tulemaan. Olen myös miettinyt tulevaisuutta ja jopa sitä, että en yksinkertaisesti kykene enää samaan, että ensimmäinen lapsi taisi jäädä myös viimeiseksi. Jo raskaus oli minulle vaikea, olin todella kipeä koko ajan ja supistuksia tuli jatkuvasti. Tämän takia ajatukseni lasta kohtaan eivät olleet mitenkään lämpimät.. Sen lisäksi sitten synnytys oli niin järkyttävä, niin siinä vaiheessa kun lapsi saatiin ulos ja nostettiin rinnalle, olisin tahtonut huutaa että viekää se pois! Olin shokissa ja järkyttynyt siitä mitä lapsi teki minulle. Vieläkin aika ajoin suututtaa asia, mutta olen yrittänyt työntää sellaiset ajatukset pois. Nyt toivon, ettei kukaan ymmärrä väärin, etten rakastaisi omaa lastani. Rakastan kyllä, mutta en vain saanut koskaan sitä onnentunnetta, minkä useimmat vissiin synnytyksen jälkeen saavat. Enkä enää koskaan halua tuntea sellasta vihaa uudestaan.
naiset, että jos on tullut pahat repeämät synnytyksessä, niin arpikudos ei seuraavassa alatiesynnytyksessä veny, ja voitte saada parantumattomia vammoja! "Täydellinen" alatiesynnytys ei ole mahdollinen jos on kerran revennyt pahasti.
Kummallista, ettei tästäkään kerrota naisille.