Piti jonnekinkirjoittaa kun sydämeni on niin raskas. Vaikka sitten tänne. Vanha vuosi päättyi aika kummallisesti kohdallani. Tapasin entisillä kotikulmillani yhden entisen naapurin pojan/nuoren miehen, johon olen ollut jo jonkin aikaa ihastunut ja enemmänkin. Hän aikanaan antoi ymmärtää, että voidaan olla erittäin hyviä ystäviä, ei sen enempää ja olenkin sen jälkeen yrittänyt saada nämä ylimääräiset tunteeni kuriin. Aina välillä ollaan nähty ja joskus juteltu enemmänkin, mutta ei ehkä tarpeeksi niin että voisi suhdettamme erittäin hyväksi ystävyydeksi kuvailla. Viime aikoina törmätessämme on välillä ollut ilmassa jotain, tai ainakin kuvittelen niin ja olen miettinyt, haluaisiko hän sittenkin lähentää suhdettamme. Voihan se olla päin vastoinkin, että hän olettaa minun päässeen yli ja on siksi rennompi seurassani.
No, törmäsimme siis aattona ja vielä niin, että olimme ihan kahdestaan hetken. En tiedä mikä hänessä on se juttu mikä saa minut aina hieman raiteiltani. Hän muisteli jotain vanhaa ovenavauskommellusta ja oli vaan niin söde. Teki mieleni sanoa, että muistatko sen viestin jonka joskus lähetin sinulle keskellä yötä, tunnen edelleen niin sinua kohtaan. En sentään sanonut, sillä pelkää kovasti sitä että hän ei enää haluaisi katsoakaan minuun päin jos paljastaisin tunteeni. Kukaan ei tykkää takiaisista. Siitä huolimatta kuvittelin ehkä nähneeni jotain hänen katseessaan sellaista, että teki mieleni jotenkin ilmaista välittämiseni. Mutta jotenkin, en ymmärrä itsekään miten, aloinkin vuodattaa vaikeaa suhdettani vanhempiini. No en onneksi mitenkään hirveän laajasti, mutta aloin selitellä väsynyttä ulkomuotoani ja mainitsin kuinka erityisesti äidin kanssa on vaikeaa ja opiskelutkin kärsii kun pitäisi olla aina hänen saatavilla ja plaaplaa.
Kai se oli vain se paine sisällä. En ole oikein asiasta kehdannut kenenkään tutun kanssa puhua. Kun tuntuu, että se että äiti tulee vanhemmiten aina vain läheisriippuvaisemmaksi ja kotona ilmapiiri painostavammaksi ja jotenkin ihan oudoksi on jotenkin oma vikani. Onhan se noloa, kun on jo kohta nuori aikuinen eikä ole onnistunut itsenäistymään. Aika paljon on jäänyt elämästä väliin velvollisuudentunteen takia, kun olen yrittänyt pitää sopua yllä ja välttää isommat konfliktit. Mitta on ollut täynnä jo jonkin aikaa tilannetta. Olen alkanut eristäytyä muista ja huomaan ärsyyntyväni ja stressaantuvani huolestuttavan helposti. Vuoroin syyttelen muita, vuoroin vihaan itseäni. Kumpikaan ei tietystikkään auta mitään. Kaikkein pahinta on kuitenkin turtumus, se, ettei jaksa tehdä mitään, vaipuu apatiaan. Sitä vastaan pitää joka päivä taistella.
Arvelen että vuodatukseni pelästytti pojan. Mitä jos hän oikeasti haluaisikin nyt tutustua minuun lähemmin ja tämä sotku pelotti hänet pois. kaduttaa mutta toisaalta, jos hän on halukas olemaan edes ystävä, ehkä tuollaisten asioitten on hyvä tulla ilmi. Jos hän olisi elämässäni en kuunapäivänä haluaisi vaivata häntä koko asialla. ainoa tapa pysyä jotenkin järjissään on pitää vanhemmat minimitiedoilla oman elämäni suhteen ja suunnitella kauemmas muuttamista. Juttelin kerran asiasta erään ammatti-ihmisen kanssa ja hänen kantansa oli, että molemmille osapuolille olisi parempi jos ottaisin kunnolla etäisyyttä, ja vaikka katkaisisin välit kokonaan jos en muuten saa omaa elintilaa. Mutta ei se ole ihan yksinkertaista. Olen keräillyt voimia mutta aina tuntuu olevan huono hetki toimia.
Voiko tällaista kukaan ulkopuolinen ymmärtää? Pidetäänkö hulluna? Jos tulee tilaisuus, kannattaako kertoa rakastukselleni koko juttu vai antaa olla? Järkevintä olisi varmaan setviä ensi oma elämä kuntoon. Osoittaa itselleni ja hänelle, että voin elää normaalia elämää, ottaa opikseni minkä voin ja koittaa iloita elämästä kaikesta huolimatta. Haaveilen kyllä seurustelusta mutta aina ei saa mitä haluaa. Olisihan mahtavaa, jos elämässä olisi jo nyt joku joka oikeasti välittää. Ehkä uskaltaisi vielä joskus muutakin kuin haaveilla vaan.
No, törmäsimme siis aattona ja vielä niin, että olimme ihan kahdestaan hetken. En tiedä mikä hänessä on se juttu mikä saa minut aina hieman raiteiltani. Hän muisteli jotain vanhaa ovenavauskommellusta ja oli vaan niin söde. Teki mieleni sanoa, että muistatko sen viestin jonka joskus lähetin sinulle keskellä yötä, tunnen edelleen niin sinua kohtaan. En sentään sanonut, sillä pelkää kovasti sitä että hän ei enää haluaisi katsoakaan minuun päin jos paljastaisin tunteeni. Kukaan ei tykkää takiaisista. Siitä huolimatta kuvittelin ehkä nähneeni jotain hänen katseessaan sellaista, että teki mieleni jotenkin ilmaista välittämiseni. Mutta jotenkin, en ymmärrä itsekään miten, aloinkin vuodattaa vaikeaa suhdettani vanhempiini. No en onneksi mitenkään hirveän laajasti, mutta aloin selitellä väsynyttä ulkomuotoani ja mainitsin kuinka erityisesti äidin kanssa on vaikeaa ja opiskelutkin kärsii kun pitäisi olla aina hänen saatavilla ja plaaplaa.
Kai se oli vain se paine sisällä. En ole oikein asiasta kehdannut kenenkään tutun kanssa puhua. Kun tuntuu, että se että äiti tulee vanhemmiten aina vain läheisriippuvaisemmaksi ja kotona ilmapiiri painostavammaksi ja jotenkin ihan oudoksi on jotenkin oma vikani. Onhan se noloa, kun on jo kohta nuori aikuinen eikä ole onnistunut itsenäistymään. Aika paljon on jäänyt elämästä väliin velvollisuudentunteen takia, kun olen yrittänyt pitää sopua yllä ja välttää isommat konfliktit. Mitta on ollut täynnä jo jonkin aikaa tilannetta. Olen alkanut eristäytyä muista ja huomaan ärsyyntyväni ja stressaantuvani huolestuttavan helposti. Vuoroin syyttelen muita, vuoroin vihaan itseäni. Kumpikaan ei tietystikkään auta mitään. Kaikkein pahinta on kuitenkin turtumus, se, ettei jaksa tehdä mitään, vaipuu apatiaan. Sitä vastaan pitää joka päivä taistella.
Arvelen että vuodatukseni pelästytti pojan. Mitä jos hän oikeasti haluaisikin nyt tutustua minuun lähemmin ja tämä sotku pelotti hänet pois. kaduttaa mutta toisaalta, jos hän on halukas olemaan edes ystävä, ehkä tuollaisten asioitten on hyvä tulla ilmi. Jos hän olisi elämässäni en kuunapäivänä haluaisi vaivata häntä koko asialla. ainoa tapa pysyä jotenkin järjissään on pitää vanhemmat minimitiedoilla oman elämäni suhteen ja suunnitella kauemmas muuttamista. Juttelin kerran asiasta erään ammatti-ihmisen kanssa ja hänen kantansa oli, että molemmille osapuolille olisi parempi jos ottaisin kunnolla etäisyyttä, ja vaikka katkaisisin välit kokonaan jos en muuten saa omaa elintilaa. Mutta ei se ole ihan yksinkertaista. Olen keräillyt voimia mutta aina tuntuu olevan huono hetki toimia.
Voiko tällaista kukaan ulkopuolinen ymmärtää? Pidetäänkö hulluna? Jos tulee tilaisuus, kannattaako kertoa rakastukselleni koko juttu vai antaa olla? Järkevintä olisi varmaan setviä ensi oma elämä kuntoon. Osoittaa itselleni ja hänelle, että voin elää normaalia elämää, ottaa opikseni minkä voin ja koittaa iloita elämästä kaikesta huolimatta. Haaveilen kyllä seurustelusta mutta aina ei saa mitä haluaa. Olisihan mahtavaa, jos elämässä olisi jo nyt joku joka oikeasti välittää. Ehkä uskaltaisi vielä joskus muutakin kuin haaveilla vaan.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.