Onko psykiatria sisäisesti narsistinen järjestelmä?
Narsismi ja psykiatria
psykiatria
28389
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 12 sääntöjenvastaista viestiä.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 28
Vanhimmat
Ajattelitko nimenomaan psykoanalyysia? Analyytikko ei kerro mitään itsestään, mutta tyhjentää toisen mielen sisällön? Mutta enpä tiedä onko sekään nyt ihan noinkaan. Ja onhan toki muitakin psykoterapian muotoja ja niissä asetelma taas hieman erilainen.
Eli en oikein hahmottanut kysymystäsi. Mutta mutta ...
Tosi mielenkiintoinen kysymys! Psykoanalyysi on tosiaan hieman arveluttavaminunkin mielestäni juuri tässä suhteessa: ei mitään kontaktia analyytikolta, ei myöskään mitään tunteita havaittavissa. Tällaisella kanssakäymisellä (ei kontakstia tai tunteita) voisi kuvata myös narsistia. Ja jos kukaan on koskaan nähnyt analyytikkoa esim. telkkarissa, niin kyllä minusta ainakin vaikutti siltä, että kaikki asiat (myös tunteet) rationalisoidaan.
Psykoterapioissa (esim. kognitiivinen tai psykodynaaminen, joka on johdettu analyysista) terapeutti on käsittääkseni tasavertaisemmassa asemassa asiakkaan kanssa eli istuu suurin piirtein vastakkain asiakasta. Asetelma on enemmän tasa-arvoinen ja ainakin kognitiivisessa (jossa kävin itse), terapeutti on tasavertainen asiakkaan kanssa. Tunteita varmaan näkyy sitten hieman eri tavalla, varmaankin riippuen terapeutista.
Psykiatrien (kuten psykologien ja psy.sairaanhoitakien) joukossa on monenlaista. Psykiatreiltahan ei edellytetä omaa psykoterapiaa, niin kuin psykoterapeuteilta. Tämän vuoksi olen melko varma, että psykiatrien joukossa on niitäkin, jotka eivät ole ihan kunnossa.
Asetelma on psykiatrisessa hoidossa aina juurikin hieman sellainen, että "minä olen oikeassa, sinä väärässä" ja "minä tässä päätän, mikä sinua vaivaa" ja "tässä katsotaan vain sinua ja sinun vaivaasi, mutta ei minun". Tämä vaikuttaa hieman narsistiselta. Toisaalta, jos on mennyt vastaanotolle, niin turha siellä kai on hoitajaa tutkia. Sama juttuhan on, jos menee ihan tavallisellekin lääkärille.
Eli lopulta kyse on varmaankin siitä, minkälainen persoona siellä hoitolassa on vastassa. On epätodennäköistä, että narsisti on, muttei mahdotonta.
Hullujenhuoneista ja psykopaattipsykiatreista on tehty esim. monta kauheaa elokuvaa, ja tunnetustihan on niin, että totuus on tarua ihmeellisempää.
Omaa luokkaansa on myös psykiatrinen tautiluokitus. Kuka on antanut ja kenelle oikeuden päättää siitä, mikä on psykiatrisesti sairasta?
Mä olin ensin varma että tämä temppuilijan kirjoitus mutta sitten katoin nimimerkin, ei ollut kuitenkaan.
Joo, en ole temppuilija nimimerkiltäni, muuten kyllä varmaankin...
Ja sen verran voisin vielä tuosta psykiatriasta mainita, että sehän vaihtelee kauheasti ajan, kulttuurin ja paikan mukaan, mitä esim. pidetään sairaana. Homoseksuaalisuus on poistettu sairausluokituksesta, nyt on poistettu transvestismi (ei kuitenkaan transsukupuolisuus, vaikka Ranskassa esim. on sekin) ja narsistinen persoonallisuushäiriö on melko nuori diagnoosi.
Kuka sitten saa päättää sen, mitä pidetään sairaana? Kenen pitäisi saada päättää siitä?
Psykiatrikunnassakin käydään kuitenkin keskustelua sen työn oikeutuksestakin. On kuitenkin olemassa sekä päteviä ja humaaneja psykiatreja varmasti aina sinne persoonallisuushäiriöiseen psykiatriin asti.
Hmmm...mielenkiintoista. Ototellaan si ja kahtotaan mitä saavat aikaan.
Lainaus Markku Ojaselta
http://www.markkuojanen.com/sivut/psykologia/psykopatia.php
"Psyykkisen häiriön määritelmään vaikuttaa aina se, mikä jossakin kulttuurissa on hyvää ja asiallista käyttäytymistä ja missä kulttuurin odotuksista poiketaan."
"Toiseksi todettiin, että kehitysmaiden kurjissa olosuhteissa ei tule psykopaatteja."
"Ne ongelmat, joista erityisesti kiistellään eli alkoholismi ja psykopatia, saavat hyvin erilaisia ilmiasuja eri kulttuureissa"
"Diagnoosit perustuvat suurelta osin Yhdysvaltain psykiatriyhdistyksen asettamien komiteoiden ratkaisuihin. Näkemykset ovat 50 vuoden aikana muuttuneet ja monista asioista on komiteassa äänestetty. Diagnostinen järjestelmä ei siis millään muotoa ole lopullinen totuus asioissa, vaan se voi heijastaa tieteellisen tutkimuksen lisäksi aikaan liittyviä ennakkoluuloja ja poliittisia näkemyksiä. "
"Diagnoosien määrä kasvaa koko ajan. Yhä suurempi osa poikkeaviksi todetuista käyttäytymisestä määritetään psyykkiseksi häiriöksi tai sairaudeksi. Epidemiologisissa tutkimuksissa psyykkisistä häiriöistä ja sairauksista kärsivien lukumäärät voivat olla korkeita. Jopa kolmanneksen tai neljänneksen väestöstä on arvioitu kärsivän erilaisista häiriöistä. Joko olemme lähes katastrofin partaalla tai sitten käsitteen alan laajentamisessa on menty mahdottomuuksiin."
Niin no ... Elämme unessa.
Normaalia on se, mitä on eniten, mikä on yleisintä, normaalia on enemmistö. Se, mikä ei enemmistöstä tunnu normaalilta, on epänormaalia.
Persoonallisuushäiröiden esiintyvyyteen on esitetty yleisyydeksi 5-15 prosenttia. Joissain tutkimuksissa esim. homoseksuaalisuuttakin esiintyy myös tuon verran. Normaalisti käyttäytyviä ihmisiä voisi olla siis 85-95%. Heidän tuntemuksistaan siis päätetään, mikä on hyväksyttävää ja mikä ei.
Oleellista on varmaan myös se, miten vähemmistöihin sitten suhtaudutaan. Patologisoidaanko esim. persoonallisuushäiriöisiä tai homoja, vai ymmärretäänkö vähemmistöjä tai jopa kannustetaanko heitä. (Ymmärtäminen ja hyväksyminen ovat eri asia, toim.huom.)
Ja mikä on sitten sairas? Mitä tarkoittaa sairas? Missä menee sairauden raja? Entä häiriön?
Määritelläänkö häiriö sen perusteella, miten häiriöstä kärsivä tuntee itse asian vaivansa perusteella, miten muut siihen suhtautuvat? Jne.
Gaussin käyrällä ilmaistaan helposti sitä, miten "normaali" ilmenee (asiassa kuin asiassa).
http://files.chess.com/images_users/tiny_mce/kurtgodden/normal_distribution.gif
Psykiatrisesta tautiluokituksesta on varmaankin hyötyä psykiatreille: diagnoosin myötä sitten tulee se hoitosuunnitelma (täsmähoito) ja hoito (jonka pitäisi sitten tehota).
Taviksille (eli meille) siitä ei varmastikaan ole samanlaista hyötyä. Itse asiassa siitä voi olla haittaakin, kun diagnooseja voidaan käyttää esim. syyllistämiseen tai haukkumasanaksi.
Nykyään, kun kaikki tieto on tasa-arvon nimissä saatavilla kaikille, se on tavallaan myös potilaille tärkeää heidän oikeusturvan kannalta. Hankaluuksia voi tulla tietysti sitten siitä, kun potilaat alkavat itse tehdä diagnooseja.
Huh mikä kierre.
Ei siinä olekaan mitään järkeä luokitella tutkijaa aspergeriksi, paitsi jos sen tekee psykiatri silloin, kun tutkija on mennyt vastaanotolle hakemaan diagnoosia ja hoitoa...
Mutta luokittelu on kyllä usein sairaalloista (paitsi kirjastoissa =D ). Ihmisillä on tarve järjestää asioita päässään (luokittelunkin avulla), jotta voisivat ymmärätää asioita ja päättää, miten niihin suhtautua. Sehän on sitten kuitenkin ihan inhimillistä.
Tai onhan niistä diagnooseista apua myös taviksille: hehän voivat ymmärtää omaa tai läheisensä diagnoosia ja jopa saada sellaistakin tietoa, joka auttaa esim. itsehoidossa. Jee!
No kyllä minun mielestäni ne tutkijankopissa asuvatkin voivat opetella sitä inhimillistäkin suhtautumista asioihin ja jopa tunteita ja tuntemista, varmasti pystyvät siihen, älykkäitä (oppijoita) kuin ovat. Orjuudesta ja riippuvuudestakin pääsee eroon. =D
Sitäpaitsi mitä siitäkin tulee, jos epäinhimilliset tutkijat tuottavat parasta tietoa: mahtatako olla niin, että tunteettomuus alkaa vaikuttaa sen tiedon sisältöönkin... =o
Tai siinä toisen hoidossa.
Näkemättä oman vuorovaikutuksensa laatua suhteessa toiseen, luokitellaan toinen sairaaksi ja häiriöiseksi ja ruvetaan käyttäytymään ja suhtautumaan tähän toiseen "hoidollisesti" tai altruistisen isällisesti "hyvää tarkoittaen", jolloin viimeistään toisen oman mitätöinti täydellistyy ikäänkuin puolihuolimattomasti. Sitten suureen ääneen ihmetellään jos toinen reagoi ja otetaan se jälleen vain todisteena siitä, että toinen on kuin onkin sairas, häiriytynyt ja sairaudentunnoton. Omassa ylimielisyydessään voi erinomaisena kieriskellä sitten pitkin kyliä ja mantereita "kun osaa toiseen raasuun suhtautua niinkin kypsästi". Jestas.
Harmia enemmän kaiken kansan ulottuvilla olevasta tiedosta on silloin kun se suodattamatta joutuu tampion käsiin ja välineeksi.
On alueita, joissa sillä tunteella ei ole niin merkitystä suhteessa tiedon sisältöön. Toisaalta ihmistä tutkivat, sillä inhimillisellä tasolla työtään suorittavat, niiden kyllä soisi huomioivan myös tunne-elämä tosiasiallisena asiana ihmisessä.
No jos kärsii esimerkiksi persoonallisuushäiriöstä, niin ei siinä itse pysty tekemään diagnoosia, koska omasta häiriöstä ja käyttäytymisestään tällaisilla ihmisillä ei ole välttämättä mitään käsitystä. On vain liuta asioita, jotka eivät elämässä onnistu tai jotka menevät mönkään kerta toisensa jälkeen: jatkuva riitautuminen, yksin jääminen, parisuhteiden toistuva katkeaminen jne. Voi olla esim. niin, että löytää syyn aina muista eikä itsestään, koska ei kerta kaikkiaan osaa itsereflektiota ja introspektiota. Tämän takiahan monet hankalat persoonat sen kuin porskuttavat elämässä eteenpäin ja upottavat muitakin ihmisiä verkkoihinsa ja omiin oireisiinsa.
Ja sitten jos mennään vielä vakavampiin mielenterveyden ongelmiin, niin kyllä psykoottisissa sairauksissa on sitten jo aika turha odottaa potilaalta itsediagnoosia, kun realiteetit ovat aivan hukassa.
Totta kai psykiatrin pitää puhua potilaansa kanssa, eihän siitä diagnosoinnista, hoidosta ja niihin suhtautumisesta mitään muuten tulisi. Mutta varmasti on monenlaisia lääkäreitä: niitä, jotka painottavat enemmän humaania puolta ja niitä, jotka ovat enemmän sairauksien synnyn ja hoidon fyysisen puolen korostajia, suurin osa varmasti tältä väliltä.
Arvovalta on ongelma lääkäreilläkin, jotkut tajuavat sen, jotkut eivät, riippuu persoonasta. Lääkäreillä on kyllä noin yleensä aikamoinen kaikkitietävyyden kompleksi
Jokatapauksessa, kansan käsiin päässeet määritelmät ovat vain kasa palikoita, joilla kiusata.
Mullakin on muutama parisuhde. Toisten suusta kuultuna asia on niin, että mussa on vika kun ovat katkenneet. Eli, jotta olisin terveeksi MUITTEN mielestä luokiteltavissa (pieni hyvin normitettu yhteisö) minun olisi pitänyt sietää: pettäminen, valehtelu, juominen, hakkaaminen, asioitten salailu, ylimielisyys ja lopun viimeksi itseni lähestulkoon täydellinen mitätöinti ihmisenä, mitä tulee oikeuteen puhua omista tunteistaan ja ajatuksistaan tai siitä miten kokee asiat.
Litania on kokoonpano eri suhteitteni yhtreenlasketusta saldosta, josta viimeisin oli erityisesti sitä mieltä, että olen täysin kykenemätön arvioimaan omaa itseäni suhteessa siihen toiseen, josta otin eron yllämainituista syistä.
Että näin. Jos normina on hiljainen oman itsensä maanrakoonpolkemisen hyväksyntä, olen mielummin se sairaudentunnoton. Muitten mielestä. Kiitos kun sain valita :)
*kiitos puheenvuorosta, ulkona on nätti sää.*
Pöh, muutama påarisuhde siis takana. EI vallalla. :DD
*unohtui merkityksellinen sana*
Joo, tuota tarkoitin, kun tuossa kirjoitin psykiatrisen/psykologisen tiedonsaannin helppoudesta. Ongelmaksi muodostuu tavisten kohdalla se, että ammattitietoa aletaan käyttää diagnosoimaan joko itseä tai läheistä. Sitä voidaan käyttää myös syyllistämiseen ja toisen lyömiseen maanrakoon. Sellaista tekee tietenkin häiriöinen ihminen itse. Jos ei ole omatuntoa ja myötätuntoa, niin diagnostinen tieto muuttuu lyömäaseeksi.
Yhteisöissä, kuten perhe, tulee ongelmaksi se, kettä uskotaan. Jos vanhemmat vievät esim. lapsen tutkittavaksi tai hoitoon, niin onko silloin käynyt niin, että vain lapsi saa hoitoa, vaikka hoitoa tarvitsisi todennäköisest koko perhe eli vanhemmat myös tai jopa ennen kaikkea...
Tuo "kypsästi suhtautuminen" kuulosti minun korvaani kauhean tutulta. Meidän perheessä se on usein tarkoittanut (sellaisella tuomitsevalla sävyllä) tunteettomuutta, eli täysin kylmää vuorovaikutusta. Toinen ääripää on sitten esim. jatkuva raivoaminen, huutaminen ja syyttely. Molemmat ovat pidemmän päälle häiriöistä käyttäytymistä (ei tunteidenhallintaa ja huom, tällä en tarkoita tunteiden alaspainamista eli repressiota) ja kaikki tarvitsisivat terapiaa, koska minkäänlaista tasapainoa ei ole.
Voi tosiaan olla, että vanhemmiten tuo kaikkitietävyys alkaa rapista, kun alkaa varmaan lopulta huomata, että miten vähän sitä loppujen lopuksi tietää... Tosin itse olen tavannut tässä viimeisen 30 vuoden aikana pari vanhaa lääkäriä, jotka ovat taas olleet omasta mielestään jo ihan "jumalallisen" tiedon vallassa... Aika kauheaa...
Kyllähän me kuollaan joo. Mutta onko sekin keinotekoista, jos lopettaa esim. itse oman elämänsä? Tai tieten tahtoen tunkee elimistöönsä sellaista, joka lyhentää elinpäiviä varmasti?
Niin mutta entä siihen, mihin kiinnitetään huomiota, mitä tutkitaan ja millä tavalla?
Ja entä tiedon tulkinnat ja tiedosta vedettävät johtopäätökset?
Tuo oli mielenkiintoinen havainto tuo psykosomaattinen hoitaminen eli parantajan esittäminen. Wau. Sitä tosiaan varmaan lähdetään osittain kaikilta lääkäreiltä hakemaan. Kaikenlainen placebona nimetty voinnin paraneminen on ollut pitkään ihmetyksen aihe ainakin lääketieteessä. Minua on monesti huvittanut lääkäreiden suhtautuminen placeboon, ihan niin kuin sitä ei oikeasti voisi tapahtua, parantumista siis. Mutta mitä on siis paraneminen tai parantuminen? Vain ffyysistä?
Ja miten sinä selittäisit sisäisen parantajan? Mistä tuo käsite on tullut/peräisin?
Tunteet ja moraali ovat kaksi eri asiaa.
No shit, Sherlock!
Tuo on mielenkiintoinen ajatus. Psykoterapiassahan näin saattaa olla, mutta arvelisin itse, että monesti lääkärikäynneissä on sama juttu. Kun ihminen menee lääkäriin, hän menee kysymään lääkäriltä, mikä häntä vaivaa, sen sijaan, että hän kysyisi asiaa itseltään. Vastuu omasta terveydestä (jos nyt uskaltaa näinkin voimakkaasti sanoa) tavallaan siirretään itseltä pois. Jo lääkärin näkeminen saattaa joskus varmaan parantaa jonkin vaivan. koska lääkärissä on vastassa ihminen, joka kiinnittää hetken ajan kaiken huomionsa potilaan terveyteen, jonka hän on ehkä itse unohtanut.
Lueskelin googlehaun tuloksia sisäisestä parantamisesta ja vastaan tuli monenlaista puhetta energioista yms., jota tiedettä kannattavat pitävät varmasti pelkkänä höpönä. Mitenkähän tuo on? Minulla on ainakin kokemusta monesta lääkäristä, jotka olivat kylmän tieteellisiä, piilottelivat tietokoneen ja testitulosten takana. Kävi sellainenkin mielessä, että miten he mahtavat pystyä parantamaan ketään =o Sitten vastapainoksi onkin monenlaisia tarepautteja (en tarkoita psykoterapeutteja), jotka tekevät energiahoitoja yms. Voikohan ihan pelkkä ihmisen läsnäolo ja empatia parantaa?
Ja höpön höpön....
On.
Psykiatria on juurkin narsismia.
Sisäänrakennettuna oikeassa olemisen rakenne.
Minä oikeassa, sinä väärässä.
Minä terve, sinä kjäh kjäh let me see,
miten MINÄ sinut määrittelisin. :D
jepjepp