Jos on hauskaa :D

Jokin toisen tahattomasti aiheuttama tai jokin toisen nolo tilanne saa kyllä pidättämään sitä hymyä ettei vahingossa loukkaisi. Joskus on kyllä pakko pienestä hymystä lähteä naureskelemaan vatsaa pidelleen. Se kunnon nauru vaan on sellaista harvinaista herkkua, että on siitä nautittava kun kohdalle osuu. :D

Taidan kuulua niihin jotka nauravat melkeimpä kerran päivässä vedet silmissä, eikä siihen niin isoa aihetta tarvita. Se voi olla mitä tahansa. Jos kyseessä on tilannekomiikka joka on tapahtujalle epäedullinen mutta sattuu minua huvittamaan, koetan vaan hiljakseen hymyillä, mutta näin perheen kesken nauran kyllä koska kaikki minut tuntevat ja taidamme olla koko porukka vähän samanlaisia.

Minut itseni on kouluttanut sisarusparvi jonka hännänhuippu olen ja vaikka silloin joskus moni asia ketutti niin katson sen kuitenkin olleen hyväksi ja kait se on vaikuttanut myös huumorintajuuni. Joskus kyllä nauran täällä yksikseni asioille joita satun lueskelemaan.

No tytär tässä toissailtana luki jostain kirjoitusta kun joku valitteli suussaan olevan kipeitä ablatiivejä. Siihen oli sitten vastannut joku, että minullakin oli verbi jalassa ja partikkeli paksusuolessa...juttu jatkui ja nauru senkun kiihtyi.

Naureskelemisiin:)

Jaa, kun vastaan tulee hauska juttu, ensin tulee oivallus. Sitten, vähän jutun hauskuudesta, kuulijan luonteesta, kasvatuksesta ja ympäristöstä riippuen tulee reaktio joka voi olla jotakin hymystä aivan hallitsemattomaan röhönauruun. Sen oivalluksen koko ratkaisee.

spontaanisti voi kunnon naurunpurskahdus tulla, jos se jollain tapaa kohdistuu toiseen ihmiseen, niin melko varmasti on hyväntahtoista.. vaikka vahingon ilon sanotaankin olevan sitä parasta ;)
Jos tuntuu, ettei toista naurata, tarvii pyytää anteeksi ja vaikka yrittää selittää kieroutunutta huumorintajuaan!
Kunnon naurut harvinaisempia.. hymyn aiheita onneksi löytyy melko useasti.. joskus nekin voi muuttua nauruksi, aiheesta/seurasta riippuen :))

Käykö kysymykseen vastaus, että nauran aika lailla mielessäni? Ihan hyväntahtoisesti, en pahasti. Kutkutan ajatuksiani aika montakin kertaa päivässä ja kehittelen juttujani, jotka sitten huvittavat. EI tätä osaa selittää vaikuttamatta sekopäiseltä. Hmph!

Nauraminen on kuitenkin enemmän kuin mukavaa ja etenkin spontaani ilman ajattelua. Sellainen syntyy, jos olo on hyvä ja luottavainen. Työhöni kuuluu nauraminen ja sen takia on pakko koettaa ottaa asiakkaaseen heti ote, että nyt saa röhöttää niin että peräsuolen pää näkyy -suun kautta siis. Siihen taas tarvitaan sitä, että itse ensin näyttää haavansa ja heikkoutensa ja ihmiset alkavat luottamaan. Kamalan vaikeaa, koska meitä pelottaa niin moni asia. Eikä saa teeskennellä.

No jos hauskaa on niin kyllä röhötän ihan ääneen.
Ennen oli tälläkin palstalla sellaista huumoria ettei pelkkä hieno hymyily riittänyt, vaan oikein röhönaurua sai päästellä.
Ja tilannekomiikka oikeasti on se joka saa nauramaan. Enkä voi sanoa että aina pystyisin niissä tilanteissa miettimään toisen osapuolen tunteita. Kun nauru tulee se tulee.
Ja kyllä se onnistuu itsellekin nauraminen jos huomaa jotain hölmöä tehneensä tai sanoneensa.

Mutta vitsit on usein niin väkisin väännettyjä että täytyy olla hyvä kertoja että mut saa nauramaan.

se riippuu jutusta, joskus nostaa suupieliä vain ja joskuis ensin hymyn, sit alkaa naurattamaan, mut jos on oikein mehevä juttu, kyllä se nauru pulppuaa ensin esiin:)))

Teitpäs monimutkaisen kysymyksen:)
meinasin ekana vastata, että hymy ensteks, mut sitte hokasin, ettei se toki aina niin ole.
Joskus suupielistä purskahtaa nauru, että oikein itteki peliästyy.

Täytyy tunnustaa, että joskus mun mielikuvitukseni lähtee lentelemään ihan jos johonkin kaukaisuuteen.
Joku sanoo jotakin ja siitä se ajatus vinksahtaa kieppiä päässä ja minua alkaa naurattamaan ihan ääääälyttttömästi. Sisusnaurua. Se on mukavaa, kun sen voi toiselle sanoa, siis sen ajatuksen lennon, mutta pistää vetämään naurua kruppuun näkymättömiin, jos toinen on vähän vieraampi ihminen, eikä rohkene kaikkia ajatuksiaan ulostuoda.

Vitsit ovat semmosia, että kun joku alkaa niitä kertomaan, niin iskee pieni "pakokauhu", että jos se ei nauratakaan ja kun en osaa tekonaurailla, niin inhottavaa, jos joutuu puunaamana, suu viivalla, kuuntelemaan vitsin loppuun asti.
Vitsin kerronnalla on suuuuuri merkitys. Jotkut tyypit osaa sen taidon. Ne kertovat niin vauhdikkaan helposti ja soljuvasti huonompaakin vitsiä, että jo naurattaa.
Jotkut alkaa vitsin kerronnan alusta uudelleen ja uudelleen, kun eivät muista miten se nyt oikein meinikään.
Minä olen maailman huonoin vitsin kertoja. Siksi en niitä kerrokaan. Itse keksitty joku vitsahdus menee, mutta ulkoa opeteltu vitsi ei onnistu, kun en kuitenkaan muista sitä kunnolla kokonaan.:(

Paskat, kun Aina tuloo näin pitkä pötkö tekstiä:(
Kuka opettais tätä palstakirjoittelua....