Olen 18v mies, joka "opiskelee" lukiossa jo kolmatta vuotta neljästä ja nyt on masennuksen ja pelon takia on lopetettava koulu, koska on sen verran tahtoa elää. Vastassa on erittäin vittumainen ongelma, joka on sellainen että... Tässä yhteiskunnassa on paha selvitä, jos ei käy vähintään toisen asteen koulua. Ei saa kunnon töitä jne. mutta tuo ei ole se suurin ongelma vaan se, että ei pysty tekemään mitään töitä pelon ja masennuksen takia.
Miten tästä pitäisi lähteä elämää rakentamaan? Asunto pitäisi saada, jonka jälkeen.. kenties parantua? En tiedä miten tässä voi selvitä itsenäisesti näiden ongelmien kanssa. Syön lääkkeitä ja käyn psykologilla, eli tämä ei ole mikään päähänpistos vaan säälittävä yritys selvitä hengissä.
En osaa oikein ilmaista ongelmaani, joten tästä on tullut vähän sekavaa tekstiä, mutta yritetääs tiivistää jotenkin tähän:
- Peruskoulun käynyt nuori ihminen jolla sosiaalisten tilanteiden pelko ja masennus yrittää selvitä elämässä.
- Ei tiedä miten päästä elämässä alkuun.
- Ei voi tehdä töitä, mutta asunto ja rahaa ruokaan pitäisi saada.
- Joillain tuilla voisi periaatteessa elää(?) mutta yhteiskunta potkii töitä tekemään, mutta kun ei niitä töitä voi tehdä... Miten tuosta selvitään?
- Ajaako nyky-yhteiskunta oikeasti ihmisen itsemurhaan? Liityn narunjatkeeksi mielummin kuin asun kadulla tai teen töitä, mikä väsyttäisi tämän ihmisen ihan loppuun(ihan lopussa jo).
En muista kuka tämän yhteiskunta mallin rakensi, mutta jos se estää elämisen niin huonosti sen suunnitteli. Pyydän, että joku teistä voisi ohjata tämän eksyneen takaisin tielle. Toivon hartaasti, että saisin asiallisia vastauksia(ei tyyliin: ryhdistäydy!) ja että ongelmani otettaisiin tosissaan sillä maailma on täynnä ihmisiä jotka eivät ole yhtä onnekkaita kuin nämä ihmiset jotka antavat "hyviä" neuvoja eli älkää verratko minua itseenne kun annatte ohjeita ja vittuilette vaan kertokaa nyt vaihtoehdot joita tässä on vielä jäljellä. Kiitos. :)
Miten tästä pitäisi lähteä elämää rakentamaan? Asunto pitäisi saada, jonka jälkeen.. kenties parantua? En tiedä miten tässä voi selvitä itsenäisesti näiden ongelmien kanssa. Syön lääkkeitä ja käyn psykologilla, eli tämä ei ole mikään päähänpistos vaan säälittävä yritys selvitä hengissä.
En osaa oikein ilmaista ongelmaani, joten tästä on tullut vähän sekavaa tekstiä, mutta yritetääs tiivistää jotenkin tähän:
- Peruskoulun käynyt nuori ihminen jolla sosiaalisten tilanteiden pelko ja masennus yrittää selvitä elämässä.
- Ei tiedä miten päästä elämässä alkuun.
- Ei voi tehdä töitä, mutta asunto ja rahaa ruokaan pitäisi saada.
- Joillain tuilla voisi periaatteessa elää(?) mutta yhteiskunta potkii töitä tekemään, mutta kun ei niitä töitä voi tehdä... Miten tuosta selvitään?
- Ajaako nyky-yhteiskunta oikeasti ihmisen itsemurhaan? Liityn narunjatkeeksi mielummin kuin asun kadulla tai teen töitä, mikä väsyttäisi tämän ihmisen ihan loppuun(ihan lopussa jo).
En muista kuka tämän yhteiskunta mallin rakensi, mutta jos se estää elämisen niin huonosti sen suunnitteli. Pyydän, että joku teistä voisi ohjata tämän eksyneen takaisin tielle. Toivon hartaasti, että saisin asiallisia vastauksia(ei tyyliin: ryhdistäydy!) ja että ongelmani otettaisiin tosissaan sillä maailma on täynnä ihmisiä jotka eivät ole yhtä onnekkaita kuin nämä ihmiset jotka antavat "hyviä" neuvoja eli älkää verratko minua itseenne kun annatte ohjeita ja vittuilette vaan kertokaa nyt vaihtoehdot joita tässä on vielä jäljellä. Kiitos. :)
Vastaukset 26
Vanhimmat
Ja jos täällä on kohtalo tovereita tai hyväsydämisiä ihmisiä, jotka voisivat neuvoa kahdenkesken niin olisi mahtavaa. Eli halukkaat jättäkää mese osoitteenne tjtn.
Eikä kenenkään muunkaan.Koneistossamme on yhteinen byrogratia eri kaupungin valtion ja srk.n aloilta plus viellä yksityisiltäkin isommilta aloilta.He pelaavat tiiviisti samaan pussiin superjuppien eteen.Terveys-ja sosiaalipuolen henkilökunta on sitä alinta kastia byrogratiassa joiden ääntä kyllä kuullaan pari pykälää korkeammallakin. Asiakkaat ovat luotu vain heille ettei aika tulisi pitkäksi ja vaara alojen supistamiseksi olisi mahdollista.Kai jokainen käsittää kansainvälisyydessämme missä vaaka kallistuu nyt ja tulevaisuudessa? Ei Jumala varmaan ketään sponsoroi vaivoissaan,senparemmin kuin yk tai kansainvälinen terveysjästötkään?Suomessa Kaupungit ovat velvollisia hoitamaan asukkaidensa terveystilat ? Entä ulkomailla sitten?Mikä olikaan se rumba 1950 luvusta eteenpäin jolloin pyrittiin nostamaan kansallistunnettamme ja maatamme kunniaan? Mihin ne asiat ovat nyt kadonneet?Maassamme on erittäin suuri eduskunta ja muu byrogratia,mutta mitä palvelemaan erityisesti?Ruotsissa ihmetellään,kuinka me pystymme elämään täällä,koska kaikki maksaa meillä enemmän kuin muissa pohjoismaissa?Siksi pystymme kun sodat käynneet sukupolvet ja muut sairaat ja vanhukset syövät mitä saavat vanhainkodeissa taskussaan päivän kahvirahat.Kun huumejätkät eivät pysty työhön,pidennetään eläkeikää.Päättäjät kai laskevat että kun he ovat siinä iässä että jotain palveluja kaipaisivat,voivat he olla jo haudassa yhtähyvin.Etteivät tarvitse enää palveluja,silloisessa sekavassa sosiaalittomassa maailmassamme.
en ihan tajua, miksi ihmiset väheksyy kaikenmaailman tukia ja kuvittelevat, että jos ei tee töitä, joutuu kadulle. näin oli ehkä joskus ja on monessa maassa vieläkin, ei vaan meidän "hyvinvointi" yhteiskunnassa. on pakko olla sairaspäiväraha, sairaseläke, kuntoutustuki, työttömyysturva ja sossu, mistä saa rahaa ellei muualta saa, koska kaikki ihmiset eivät vain sovi liukuhihnalle, koulu ei sovi masentuneelle lapselle, monen kymmenen vuoden uraputki ei sovi väsyneelle aikuiselle. varmaan suurin syy nuorten mielenterveysongelmiin on yhteiskunnan laittamat suorituspaineet - loppujenlopuksi on kuitenkin ihmisestä itsestään kiinni, minne elämä vie, ellei mahdu "normaaliin" muottiin.
saat varmaan sairaslomaa masennuksen ja pelkojesi takia? joten saat sairauspäivärahaa, muistaakseni sitä maksetaan 300 päivää ja ellei ole vielä työkykyinen (helposti lääkäri jatkaa sairaslomaa, kun on sen kerran kirjoittanut), haetaan työkyvyttömyyseläkettä tai kuntoutustukea - sama raha, nimiä vain jostain syystä kaksi. käsittelyssä voi mennä kuukausia, mutta ei siinä ajassa nälkään kuole, asumistukea ja toimeentulotukea saa. perustoimeentulotuki yksinasuvalle on päälle 400 euroa (luultavasti kaupunkien välillä on eroja), joka siis pitää jäädä käteen vuokran jälkeen. sähkölaskun, yleisen terveydenhoidon menot yms sossu korvaa kuittia vastaan. ja asunnon hankit itse, kun sen olet saanut, menet kelaan hakemaan asumistukea ja sossuun toimeentulotukea, ensimmäiseen asuntoon myönnetään lisäksi muuttorahaa, mikä itselleni oli ihan kiva lisä kun kuluja ei ollut just yhtään. ja toimeentulotuki on viimesijainen etuus (jotain tohon suuntaan lukee lapuissa), jota maksetaan asumistuen, sun tapauksessa varmaan myös sairaspäivärahan lisäksi siihen 400 euroon asti.
typerä, sekava teksti, en vaan tajua miksi ihmiset pelotellaan uskomaan, että pakko raataa itsensä piippuun vaikka mitään elämäniloa ja voimaa ei löydy. aina on toinen mahdollisuus, ja vaikkei noilla rahoilla paljoa elä, ei se raha onnea takaa. uskon, että kun saat osan asioistasi järjestykseen, alat saada voimiasi takaisin. masennukseen auttaa lepo, liika lepo kuitenkin masentaa ja etenkin, ellei ole työelämässä tai muutenkaan tapaa paljoa ihmisiä, ei sosiaalistentilanteiden pelko muuta kuin pahene. joskus ihmisen vain tarvitsee pysähtyä, olla yksin ja selvitellä ajatuksiaan, sitten kun jaksat taas nousta, voit olla ihan uusi ihminen.
ryhdistäydy siinä mielessä, että älä murehdi turhia, ota paineita vaan kuuntele itseäsi.
Hei,
tilanteesi ei ole niin toivoton kuin nyt uskot sen olevan. Olet sairas, mutta masennuksesta ja ahdistuksesta on mahdollista parantua. Tärkeintä on nyt satsata omaan tervehtymiseesi.
Oletko hakeutunut lääkäriin masennusoireiden takia? Tarvitset varmaankin lääkkeitä ja terapiaa. Kelalta saa tukea 2 vuoden psykoterapiaan, se kannattaa ehdottomasti hyödyntää. Jos et ole vielä käynyt masennuksen vuoksi lääkärissä, varaa heti aika terveyskeskuksen lääkärille ja siellä yhtään vähättelemättä kerrot masennuksestasi! Kysy myös kelan tuista yms.
Asutko jo yksin? Mietin, että etkö voisi asua vielä muutaman vuoden esimerkiksi vanhempiesi luona, niin ei tarvitsisi murehtia asunto asiaa? Jos et voi tai halua asua, yhteiskunta kyllä tulee vastaan ja saat toimeentulotukea, asumistukea tms. Sitä varten sinun on vierailtava Kelassa ja selvitettävä tilanteesi. Mene kelaan heti huomenna! Ahdistus helpottaa kun saat tietoa erilaisista vaihtoehdoista.
Muista ottaa läheistesi apu vastaan, jos sitä vaan on saatavilla! Pyydä apua! Se ei ole heikkoutta vaan me kaikki tarvitsemme joskus muiden ihmisten apua jossain vaiheessa elämäämme.
Kuinka pitkällä opiskelusi on? Kuinka paljon vielä puuttuu? Kun olet parantunut sairaudestasi voit jatkaa opiskeluja. Sä olet niin nuori vielä, että sulla on kaikki mahdollisuudet jatkaa mihin vaan haluat. Mutta tärkeintä on nyt ensin saada itsesi kuntoon!
Tsemppiä ja voimia! Toivoa on! Ota itsesi ja parantumisesi vakavasti ja tee kaikki mahdollinen sen eteen. Mielestäni tärkeintä on tahto parantua, se vie eniten eteenpäin.
Sori, huomasin että kirjoitit jo syöväsi lääkkeitä ja käyväsi psykologilla. Olen tässä vähän väsynyt ja jotenkin se meni vain ohitse. Mutta siis saat kyllä tukia, koska asut Suomessa. Sun pitää käydä siellä Kelassa selvittämässä asiaa. Pyydä joku mukaan, jos tuntuu kauhean vaikealta.
Tsemppiä, selviät kyllä!
Onko sinulla kiinnostuksen kohteita tai lahjakkuutta tietylle alalle?
http://keskustelu.suomi24.fi/node/8592259
Ammatillinen koulutus olisi järkevää hankkia, sitten sinulla on paremmat mahdollisuudet selviytyä.
Oppisopimuskoulutus voisi olla yksi vaihtoehto.
http://www.oppisopimus.net/
Ongelmanihan on se, etten ole kunnossa tehdä töitä enkä opiskella. Kyllä olen tietoinen siitä mitä kaikkea pystyisin tekemään ja mahdollisuuksista yleensäkin.
Tarvitaan kuitenkin aina yksi, joka "state the obvious", jotta maailma pyörisi.
Tässä nyt yksi linkki, mistä voi saada vinkkejä tilanteeseesi.
http://keskustelu.suomi24.fi/node/9215153
Olen 21-vuotias nuori nainen ja näen tulevaisuuteni raskaana ja toivottomana. Kävin lukion, suoritin sen 3.5 vuodessa huonoin paperein, koska en jaksanut opiskella. Olen pohtinut ihan samoja asioita kuin sinäkin. Minulla oli asuntosäästötili, kunnes en enää pystynyt sitä ylläpitämään (vanhempani luulevat edelleen, että minulla on se tili, en halua kertoa totuutta). Minua stessaa sopivan töiden löytäminen, asunnon hankkiminen.... kaikki se, mitä hyvään elämään tarvittaisiin. Pelkään, etten kykene minkäänlaiseen työntekoon, koska ahdistun ja menen lukkoon sosiaalisissa tilanteissa. Pelkään myös, että elän rahahuolissa koko loppuelämäni. En odota, että minusta tulisi miljonääri, en todellakaan.... En vain jaksaisi stressata rahasta. Raha on niin pirun tärkeä asia tässä yhteiskunnassa.
Valmistuin lukiosta joulukuussa 2009. Olin jo suorittanut kaikki kurssini helmikuussa 2009. Makasin kotona eristyneenä. Lopulta pakotettiin työvoimatoimiston listoille. Sain heti 5 kk karenssia. Sen jälkeen sain vielä 8 kk typerien mokailujeni vuoksi. En nähnyt muuta vaihtoehtoa kuin ammatin hankkimisen. En päässyt keväällä haluaamiini paikkoihin, hain sitten vielä heinäkuussa 2010 täydennyshaussa viiteen paikkaan. Vain yksi viidestä otti yhteyttä ja oli pakko ottaa vastaan, mitä tarjottiin. Huomasin syksyn tullen, ettei tuo ala, missä tällä hetkellä opiskelen, ole minua varten. Käyn ammattikoulua nyt. Haluan lopettaa, en kestä enää. Eilen koulut taas alko, en mennyt. Tänään piti mennä, mutta... en voi. Ahdistaa ja itkettää niin paljon, etten voi mennä sinne. En tiedä, mitä voin tehdä tälle tilanteelleni ilman, että ongelmat pahentuisivat tulevaisuuteni ja perheeni (vanhempieni) kanssa. Olen lintsannut koko syksyn. Minut voisi potkia sieltä pellolle, koska olen suorittanut siellä niin vähän opintoja...
Olen saanut paljon "ryhdistäydy, ota nyt itseäsi niskasta kiinni tsiisus sentään" -vastauksia elämäni aikana. Nuo vastaukset tuntuvat nyrkiniskuilta päin kasvojani. Ne lauseet ovat pelkkää vitsiä elämässäni. Olenko pelkkä luuseri, koska mitään ei tapahdu, vaikka "ryhdistäydyn"?
En käy psykologilla, enkä syö lääkkeitä. Mutta tiedän, että olen varmasti ahdistunut, masentunut tai stressaantunut. Mietin itsemurhaa päivittäin, satutan myös itseäni. Olen vakavasti pohtinut, onko järkevää jäädä elämään tänne, jos ei yksinkertaisesti pysty toimimaan kuten massa ihmisistä toimii.
En uskalla hakea apua, koska pelkään, että siitä ei seuraisi mitään hyvää. Esimerkiksi sukuni suhtautuu mielenterveysongelmiin kuten natsit juutalaisiin. En tiedä, voisinko käydä jossain terapiassa rahattomana (ja jos tarvii rahaa, sitä pitäisi pyytää vanhemmilta/sukulaisilta = lopputuloksena katastrofi).
Kouluani en uskalla lopettaa, koska joudun muuten rahallisiin vaikeuksiin.
Jos satut lukemaan tätä threadia vielä niin ota yhteyttä: [email protected]
Olisi mielenkiintoista jakaa kokemuksia.
Itse löysin avun läheisistä ihmisistä ja Jumalasta. Mutta ei ole helppoa ,itsellä samanlainen tilanne ja menee varmaan aikaa ennenkuin ns"pelikunnossa". Jaksamista kaikille,kyllä toivoa on!
Tiedän todella miltä teistä tuntuu sosiaaliton lintu ja pelokashärkä! Itselläkin samoja ongelmia. Syön lääkkeitä sos. pelkooni ja masennukseen ja käyn psykiatrilla kontrollikäynneillä. Mutta tilanteeni ei vaan parane :( Nyt menee itseasiassa huonommin kuin koskaan!
Elän toimeentulotuella ja jätin uusimatta työnhaun ja nyt en sitten saa enää toimeentulotukea ja olen ihan veloissa ja laskut maksamatta :( Alkaa tuntumaan ettei tässä enää oikein vaihtoehtoja ole... Ihan umpikujassa. Psykiatri vaan sanoi että yritä nyt raahautua sinne työkkäriin, vaikka olen hänelle kertonut kuinka paljon siellä käyminen ahdistaa.. En vaan kykene.
Hirveetä kun ei pysty elämään tän yhteiskunnan normien mukaan ja kukaan ei pysty ymmärtämään eikä auttamaan!
VAI NIN
Oon pian 23-vuotias mies ja nää tarinat on kuin suoraan mun elämästä vaan sillä erotuksella että mulla on oma asunto eikä ole rahahuolia ainakaan tällä hetkellä. Se ei silti juurikaan lohduta. Mun kohdalla ainaki voi pian sanoa että sosiaalisten tilanteiden pelko on pilannu mun elämän jos mitään muutosta ei tule. Keskusteluapua olen saanut ja lääkehoitoa mutta se ei auttanut mun tilanteeseen. Tuntuu että nyt asiat on vaan pahemmin. Yksin asuminenkin ahdistaa ja olen hyvin riippuvainen vanhempian avusta. Samalla hävettää ja samalla masentaa tää mun tilanne. Kaikki nää jutut lukiosta, ylioppilaskirjotuksista ja työkkäristäkin on kuin mun elämästä. Nyt voin sanoa että olen ollut melkein 2 vuotta vaan eristäytyneenä kotiini enkä mitään ole saanut aikaseksi ja ahdistus senkun vaan pahenee. Itsemurhakin pyörii mielessä vähän väliä.
En enää tiedä mikä mua vois auttaa vai onko mun elämä tuhoontuomittu. Tuntuu että nekin joiden pitäis auttaa mua suhtautuu muhun kuin olisin niille vaan kilo paskaa. En ihmettele jos tässä tilanteessa oleville itsemurha alkaa tuntua hyvältä vaihtoehdolta.
Stressaan siitäkin niin helvetisti mitenkä tuun koskaan pärjäämään omillani ja riittääkö mun rahat loputtomiin kun pidän itseäni ihan työkyvyttömänä ja myöskin kykenemättömänä opiskelemaan enkä todellakaan jaksa tapella jonku työkkärin ja kelan kanssa. Kaikki voimat menee jo tän ongelman kanssa joten en kaipaa enää lisämurheita elämääni. Lähes kaikki asiat elämässä tuntuu niin ahdistavilta että tuntuu mahdottomalta elää.
Samoilla linjoilla sun kanssa. Tosin oma kämppä on jo, ja tuet saan. Kirjottele, jos haluat!
[email protected]
Joo olishan se kiva jutella. Nyt vaan olen henkisesti sen verran huonossa kunnossa etten oikein kykene isommin juttelemaan omista asioistani. Harkitsen sitä yhteyden ottamista jossain vaiheessa jos tulee edes vähän parempi olo. Ei kai tässä muu auta kuin yrittää vaan pysytellä hengissä vaikka olis kuinka vaikeaa ja sen tiedän ettei musta kyllä olisi itsemurhaakaan tekemään. Ehkä se on vaan hyvä asia jos asiat vielä sattuis joskus paremmiksi muuttumaan.
Mä oon 24 ja sairastanut masennusta 18-vuotiaasta. Vasta nyt alkaa helpottaa ja tuntua siltä, että kyllä ne asiat järjestyy, vaikkakin pikkuhiljaa. Älkää luovuttako!
Huonoa on se että tuntuu etten osaa avautua näin vaikeista asioista oikealla tavalla. Olispa joillain vinkkejä miten tästä ongelmasta vois selvitä. Tuntuu että olo käy aina vaan sietämättömämmäks päivä päivältä kun ahdistus ja stressi vaan lisääntyy.
Itselläni eristäytymistä ja pelkoja todella nuoresta asti. Kaksi itsemurhayritystä teini-iässä... Lukiota yritin käydä ja kaksi vuotta sen jälkeen jäin kotiin masentumaan, pelot vain pahenivat.
Mutta sitten tein radikaalin päätöksen, uuvuttavat lääkkeet lopetin, jopa terapian lopetin ja otin pelkoni haltuun. Tein asiat jotka minua pelottivat niin paljon, että meinasin oksentaa enne tilannetta. Mutta tein ne, ja ONNISTUIN!
Tätä kautta olen saanut elämääni järjestykseen. Joka päivä minua pelottaa ja jännittää jopa kauppaan lähtö, mutta en jää vellomaan ajatuksissani "Mitä jos tämä tapahtuu... mitä jos en onnistu... mitä jos mokaan..." VAAN LÄHDEN HETI. Joka päivä on taistelu, mutta myös voitto.
Koen oman ongelmani niin pahaksi että usein huomaan toivovani maailmanloppua kun en uskalla tehdä itsemurhaa. Ajattelen että olis niin paljon helpompaa kun elämä vaan loppuis eikä kukaan ehtisi kärsiä kenenkään kuolemasta. Olen epäonnistunut oikeestaan kaikessa missä voi epäonnistua. Tunnen melkein jatkuvasti suurta ahdistusta siitä että olen vielä olemassa enkä pääse koskaan pois tästä oravanpyörästä.
musta tuntuu aivan samalta.
miksi pelkäätte ihmisiä nehän elää omaa elämäänsä,ei kukaan tee teille pahaa. Oletteko saaneet rakkautta ollenkaan.Aloittakaa siitä että rakastatte itseänne,sitten selvitätte itsellenne että itse Jumala haluaa antaa teille rauhan ja johdattaa kotiin taivaaseen.Menkää seurakuntaan ja hankkikaa yksi rakastava ihminen niin rupeaa tunteet paranemaan, sillä tunne-elämänne on sairas, varmaan tylyn kohtelun tai hylkäämisten seurauksena.Rukoilkaa että elämänne lähtee paremmin liikkeelle,kyllä Jeesus vastaa.
Kohtalotoveri täällä komppailee.. Lisäsin teidän msn-osoitteita jos haluatte jutella. Mulle saa myös laittaa viestiä: [email protected] (tämä on s-postini - voin lisätä meseen sitten kun saan henk koht viestin ensin spostiini) -N25-
Kun lukelee näitä viestejä niin tajuaa miten hyvin on asiat on itellä. Ainakin jonkinmoiset kulissit olemassa elämässä. Mullakin on ollut paha sosiaalisten tilanteiden pelko ja taitaa olla vieläkin. Mutta kun vertaa teidän kokemuksia omiini niin tuntuu kun olisin eksynyt väärälle palstalle. Noh, täällä ollaan kuitenkin.
Ensimmäinen asia minkä huomasin on, että te kaikki olette olleet/olette lukiossa. Älkää h*elvetissä tuhlatko aikaanne siellä. Jos itse olisin mennyt lähimpään lukioon tietäisin elämäni olevan tasan yhtä paskaa kuin teilläkin.
Olen onnekas kun löysin oikean ammatinvalinnan ennen lukioikää, ettei tarvinnut kokea sitäkään paskaa. Tiedän tasantarkkaan miltä ahdistus tuntuu.
Tiedän että ammatinvalinnan löytäminen on vaikeaa, ja vielää vaikeampaa on sen sopivan löytäminen masentuneena ja sos. pelkoisena. Mutta kehoitan että kannattaa kuitenkin yrittää kiinnostua joistain uusista asioista ja tunkea niihin vaikka väkisin mukaan vaikka kuinka ahdistaisi.
Itselläni ainakin auttaa se että tajuan että minuun suhtaudutaan kuin keheen tahansa ihmiseen, eikä mihinkään surkeaan paskaan. Näytän yhtä tasa-arvoiselta kuin muutkin ihmiset, eikä tekoni tee minusta automaattisesti huonompaa.
Pitkää ja sekalaista tekstiä, enkä jaksa kirjoittaa enää enempää joten lopetan. Lisää voi kysellä jos kiinnostaa. Voin jauhaa lisää schaissea peloista ja tunnetiloista maan loppuun saakka.