Tällä palstalla tuntuu olevan eräs suurimmista tabuista abortintekijän äitiys ja abortista kertominen mahdollisille muille lapsille. Kysynkin nyt abortintekijöiltä, oletteko kertoneet tai aiotteko joskus kertoa abort(e)istanne abortoidun sisaruksille? Jos ette, niin miksette? Jos aiotte kertoa/olette kertoneet, minkä ikäisille lapsille sen voi tehdä ja millä sanoilla?
Abortin vaikutus äitiyteen ja äitikuvaan
Tabu.
251709
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 60 sääntöjenvastaista viestiä.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 25
Vanhimmat
En näe mitään syytä kertoa abortista lapsilleni tai kenellekään muullekaan. Enhän kerro peräpukamaleikkauksestanikaan tai kurkun laaseroinnista pahanhajuisen hengityksen takia. Minusta lääketieteelliset toimenpiteet ovat ihan vaan yksityisasioita, ei niitä tarvitse levitellä. Jos olen päätynyt aborttiin, niin olen päätynyt siihen, en kaipaa kenenkään hyväksyntää tai tuomintaa, varsinkin kuin abortti on tehty tarkkaan harkiten.
eri asia eikä niitä voi verrata aborttiin, eihän niillä ole vaikutusta muiden käsitykseen kyseisen henkilön moraalista, persoonasta ym., tai toisen ihmisen elämään. Abortti ei ole pelkkä lääketieteellinen toimenpide.
jos ne kysyis suoraan?
Abortin tekijän äitiys ei ole millään lailla verrannollinen kenenkään muunkaan äitiyteen. On tekopyhää väittää, että jonkun toisen äitiiys olisi jotenkin parempaa kuin toisen...Tiedän ihmisiä, jotka ovat abortin tehneet ja eläneet sen jälkeen ihan normaalia perhe-elämää ja rakastaneet lapsiaan siinä missä kuka tahansa muukin. Odotan nyt vauvaa. Omalla kohdallani tunsin suurta onnea kun sain tietää olevani raskaana. Itkin onnesta monta päivää ja äidilliset tunteet heräsivät heti. Nyt toivon vain, että vauvani voisi hyvin ja hän saisi syntyä terveenä tähän maailmaan. Nyt koen olevan ihan eritavalla kypsä äidiksi kuin kaksikymppisenä.
Vaikka puollankin aborttia niin en menisi sillä kauheasti "kehuskelemaan". Eli olen kertonut siitä vain lähimmille ystävilleni. Edes omalle äidilleni en ole kertonut. Odotan esikoistani eikä mieleeni tulisi kertoa asiasta lapselleni. Miksi aiheuttaisin hänelle hämmennystä? Jos kertoisin niin vasta sitten kun tämä olisi tarpeeksi aikuinen ymmärtääkseen asian. Minulle abortti oli henkisesti hyvin vaikea asia, koska tunsin silloin jo tuota pientä alkiota kohtaan äidinrakkautta ja ajattelen, että tavallaan minulla on jo yksi lapsi, enkelilapsi. Asia on siis minulle hyvin henkilökohtainen enkä edes olet kenenkään muun kuin kohtalotovereiden ymmärtävän. Ihmiset ovat kumman tuomitsevia toisiaan kohtaan ja kuvittelevat olevansa itse jotekin parempia ja virheettömämpiä. Täydellisiä ihmisiä ei olekkaan, jokainen joutuu elämässään vaikeiden ratkaisujen eteen.
abortin tekijä on tavallinen äiti siinä missä muutkin, joten niitä ei tosiaankaan voi verrata keskenään, koska sen abortin tekijän äidinrakkaus voi olla jopa voimakkaampaa ja syvempää . Onhan hän jo kokenut yhden menetyksen.
Enpä usko, että lapseni mielikuva minusta niin radikaalisti muuttuisi kun kertoisin sen hänelle silloin kun hän on tarpeeksi vanha ymmärtääkseen asian. Ei ole järkeä kertoa tuollaisia asioita kovinkaan nuorilla lapsille. Lisäksi aion kasvattaa lapsestani suvaitsevaisen ja sellaisen joka ymmärtää ajatella asioita monelta kannalta. Ei ole hyväksi olla fanaattinen ja vihainen. Jos oma äitini kertoisi tuollaisen asian niin en järkyttyisi. Yritän aina ymmärtää muita ihmisiä enkä vain tuomita.
Täydellinen on enkelilapsesi, joka ei ole tehnyt mitään pahaa muita kohtaan.
Ei olekkaan ja siksi hän onkin enkeli lapseni. En jaksa selittää sinulle, koska et ymmärtäisi. Saat pitää mielipiteesi sillä ei se ole minulta mitenkään poissa. Ei minua haittaa jos joku ihminen näkee asian eri tavoin kuin itse näen. Pidän sinua silti aivan yhtä arvokkaana ihmisenä. Turhalla riitely ei saavuteta hyviä tuloksia. Olen nimittäin itsekkin sitä mieltä, että abortin tekemisen moraalisesta puolesta pitääkin keskustella vaikka siinä ei oikeaa tai väärää olekkaan.
läsyttää jostain 'menetyksestä' ja enkelilapsesta, kun ihan ITSE halusit niin ja aiheutit sen. Todella loukkaavaa niitä kohtaa jotka on oikeesti menettäneet lapsen, voimatta sille mitään!!
kertoi taas miten hän ei armoa anna edes aborttiin painostetuille ja siitä kärsineille naisille. He ovat hänestä irvokkaita lässyttäjiä, joille hän sanoo hyi.
Aina välillä palstalla väitetään, että täällä ivattaisiin vain niitä abortin tehneitä, jotka eivät mitään omatunnon tuskia tunne ja että kukaan vastustaja ei moittisi asian nurjemman puolen läpikäynyttä naista. Edellinen viesti osoittaa valheeksi moiset väitteet, se kertoo korutonta kieltään siitä, että jokainen abortin tehnyt saa osansa, riippumatta siitä kokeeko tehneensä oikein vai ei.
turhaa selittelyä ja asian tekopyhää kaunistelua parhain päin. Ja muistutettiin että se "menetys" tosiaan tapahtui ihan hänen omasta halustaan.
Eikä tuo kovin katuvaiseltakaan vaikuta noilla puheilla.. missä se muuten sanoikaan että siihen oli painostettu ja että on kärsiny siitä? Ihan oma hinkuhan siihen näky olevan: "Nyt koen olevan ihan eritavalla kypsä äidiksi kuin kaksikymppisenä." Ja muukin oikeutteleva selittely kertoo ihan toista.
"Minulle abortti oli henkisesti hyvin vaikea asia, koska tunsin silloin jo tuota pientä alkiota kohtaan äidinrakkautta ja ajattelen, että tavallaan minulla on jo yksi lapsi, enkelilapsi. Asia on siis minulle hyvin henkilökohtainen enkä edes olet kenenkään muun kuin kohtalotovereiden ymmärtävän."
Niin totta, itse jouduin myös aikoinaan todella vaikeaan tilanteeseen. Minulla oli jo ennestään lapsi, solimisin uuden suhteen todella taivaallisen tuntuisen miehen kanssa, olimme menossa naimisiin ja mies halusi omaa yhteistä biologista lasta. Yritimme, yritimme ja yritimme, eikä lapsi vain lähtenyt alulle joten mies epäili jo omaa "toimivuuttaan". Sitten onnistuimme, olimme molemmat suunnattoman onnellisia itkimme ja nauroimme yhdessä miten ihanaa elämämme olikaan. Kaikkien näiden onnettomien vuosien jälkeen.. Meille olisi tulossa kaikki se mistä koskaan olimme unelmoineet. Meni muutamia viikkoja, raskaus eteni onnellisesti ja suunnitellusti eteenpäin. Yhtenä yönä ennen töihin lähtöään mies kitsahti ja sai raivoisan mustasukkasuus kohtauksen (tälläisiä ei ollut ennen ollut) vain siitä että olin laittanu esikoiseni isälle huolestuneen viestin "Oletko kunnossa?" kuullessani tapahtuneesta ampumavälikohtauksesta paikkakunnalla jossa tiesin esikoiseni isän olevan. Samassa rytäkässä kihlattuni tokaisi "kaavi se muksu vittuun sieltä" Tuo lause oli kuin pommi, joka räjäytti sydämmeni tuhanneksi palaseksi. Olin todella herkässä tilassa, hetki ennen sirpaleen tekevää lausetta, unelmistani oli tulossa totta olin ikionnellinen, minulla oli maailman ihanin ja kunnioittavin mies (tai ainakin luulin niin) ja nyt hän oli yhdellä lauseella kuin riivattu paholainen. Hän väistyi toiseen huoneeseen ja palasin minuutin kuluttua itkusta pakahtuneena takaisin, yritti halata ja pyytää anteeksi. Mutta vaistomaisesti työnsin hänet pois. Hän oli riistänyt minulta tuolla karkealla lauseellaan tunteista kaikkein tärkeimmän, Rakkauden.
Meni muutamia viikkoja ja meidän aikaisemman täydellisen onnen muistelemisen ohessa yritin jatkaa suhdettamme vielä ja saada sen korjattua, mutta haava sydämmessäni ei korjautunut. Pelko siitä että annan lauseen anteeksi ja lapsi tulee yhteiseen maailmaamme, ja hän tappaa sen silloin, oli liian raju. Pakenin ja lähdin esikoiseni kanssa pois hänen elämästään. Puntaroin itsekseni vielä vajaan kuukauden mitä tälle rakkaalle pienelle alivuokralaiselleni pystyisin antamaan yksin.. Olin aina ollut viimeiseen asti aborttia vastaan, kuten kaikki sukulaisenikin, mutta silti tuki tuntui kääntyvän abortin suuntaan. Vihasin itseäni ja ennen kaikkea suurinta rakkauttani (kumppanista puhuttaessa). Ajattelin ensisiaisesti omaa työelämän tilannettani, ja esikoiseni tulevaa elämää jos perheeseen tässä välissä tulisikin pieni vauva ja hoitaisin kaiken yksin. Ratkaisu oli todella raskas ja emmittävä, murruin ja itkin vuolaasti lääkärin käynneillä.. pitkitin päätöstä.. viimeiseen päivään asti.. itkusta täristen otin pillerin.. ja nielaisu nielaisun jälkeen sain pidettyä väkisin pillerin sisälläni vaikka kokoajan teki mieli oksentaa.. Muutaman päivän jälkeen pieni enkelini syntyi... olin maassa monia viikkoja ja edelleen tänä päivänäkin kadun tekoani enemmän kuin mitään tekemääni koko maailmassa, mutta yksinkertaisesti silloin tuntui siltä ettei muita vaihtoehtoja olisi ollut. Tuki ympäriltä tuntui katoavan jos pitäisin pienen, esikoiseni elämä olisi muuttunut entistä risaisemmaksi ja oma elämäni tuplasti rankemmaksi pienellä budjetilla 2 pienen lapsen äitinä. Esikoiseni kuitenkin alle 5-vuotias. Joka tapauksessa jos tämä tilanne tuli eteeni uudelleen, tai voisin päästä ajassa taaksepäin. Ottasin sen riskin että eläisin rakkaiden lapsieni kanssa yksinhuoltajana hinnalla millä hyvänsä. Mutta tehtyä ei saa tekemättömäksi ja tiedän katuvani tätä joka päivä loppu elämäni ajan, vaikka ehkä mahdollistinkin esikoiselleni hiukan helpomman elämän.
Kiitos vaan tuesta :). Mutta en minä mitään armoa näiltä abortin vastustajilta edes kaipaa tahi hyväksyntää puhumattakaan ymmärtämisestä. Ei elämässä voi aina miellyttää kaikkia ja tämä kuuluu siihen samaan sarjaan....enkä myöskään jaksa selittää enempää, minulle riittävät niiden ihmisten huomio, jotka asian ymmärtävät ja joilla itselläänkin on samasta tilanteesta kokemusta.
Surullinen tarina...mutta ymmärrän sinua. Olit vaikeassa tilanteessa. Olen omalta kohdalatani myöhemmin ajatellut, että sain abortin vähän turhankin helposti. Kysein haatattelussa myös, että mitenhän pärjäisin lapsen kanssa yksin yms. ekan haastattelun jälkeen olin vielä hyvin epävarma. Lääkäri kuitenkin sanoi, että on enää tyyliin viikko aikaa päättää. No...sitten ex-mieheni jatkoi uhkailua ja painostusta niin, että lopulta sain sen ajan aborttiin varattua. Tärisevänä ihmisrauniona se minäkin siihen menin, vastoin oikeaa tahtoani. Olin kuin jossain unessa enkä oikein tajunnut, että mitä olin tekemässä. Minähän halusin pitää lapsen! En tietenkään voi syyttää lääkäriä, enkä syytäkkään. Teimme päätöksen ex-mieheni kanssa yhdessä..tai oikeastaan tasa-arvoon vedoten, mies teki päätöksen puolestani. Nuori kun olin ja tyhmä, alistuin painostukseen.
Kysymys on aiheellinen.
Onhan lapsilla oikeus tietää, että heillä on veli tai sisar, vaikka hän on jo kuoleman maassa.
enkä aio kertoa lapsilleni keskenmenoistani. Tarkoittaako se sitä, että häpeän niitä ja tunnen niistä suurta syyllisyyttä? Kertokaa nyt, kun kerran niin hyvin tiedätte.
Tottahan kertoisin, jos olisi joku lapsi, joka on kuollut ja kuopattu, mutta kun ei ole mitään konkreettista siskoa tai veljeä, en näe syytä kertoa. En minäkään kerro myöskään keskenmenoistani (5), koska niissäkään ei ole mitään konkreettistä jäämistöä, kun tapahtuivat 6-8 viikoilla. Minuahan pidettäisiin aivan pähkähulluna, jos kuvittelisin itseni 9 lapsen äidiksi, vaikka lapsi on vain 4.
sellasessa on mille ei voinu mitään? Sulla on jotain muita syitä mikset halua kertoo niistä. Vai häpeätkö niitä?
Taas sarjassani tyhmiä kysymyksiä - mitä hävettävää voi keskenmenossa olla?
Niin, sehän on aivan luonnollinen tapahtuma. Itse en kertoisi varmaan surun vuoksi. Tai pystyisin ehkä kertomaan sitten kun olen asian käsitellyt ja surrut. Puhuminen voisi olla vaikeaa tietyissä tilanteissa, jos keskenmeno on ottanut koville.
En usko kertovani tuleville lapsilleni abortistani. En ainakaan omasta aloitteestani. Miksi kertoisin? Jos saan joskus tulevaisuudessa tyttären ja tämä joutuu tilanteeseen jossa joutuu harkitsemaan aborttia, silloin voin asiaa valoittaa ja kertoa omasta kokemuksestani. Muuten en näe sille tarvetta.
kun hän itse tuli ei-toivotusti raskaaksi ja harkitsi aborttia. Hyvin hän siihen suhtautui ja olemme hyvin läheisiä muutenkin. Tyttäreni oli tuolloin 19-vuotias.
Mistä päättelet että olisin houkutellut tytärtäni jollekin suolle? Miksi syytät minua sellaisesta, vaikket tietä tilanteesta ja taustoista yhtikäs mitään? Sattumoisin kannustin häntä pitämään lapsensa, sillä itse olen tuntenut omasta abortistani niin suurta syyllisyyttä, vaikka sille pätevät perusteet olikin, etten sellaista omalle lapselleni enkä kenellekään toivo.
Minusta aloittajan kysymys oli asiallinen, ja vastasin siihen asiallisesti. Ei olisi kannattanut mitään vastata, kun heti saa täysin perusteetonta ilkeilyä kiitokseksi.
niin ainakin pisteet siitä että pystyt sentään rehellisyyteen, toisin kuin moni muu abortintekijä...
kahdelle lapselleni(tällä hetkellä jo aikuisia). Miksi sitä salailisin? Tyttären teiniaikana tuli puheeksi kun puhuttiin ehkäisystä ja seksistä ym siihen liittyvästä. Tosin en sitä "suositellut" mutta ei siitä sen isompaakaan asiaa minulle koitunut. Lapset kyllä tietävät miksi sen tein ja asiasta on puhuttu ihan avoimesti myöhemminkin. Ei siinä sen kummempaa. Tyttäreni sanoi nuorempana ettei itse tekisi aborttia ja kunnioitan hänen päätöstään niin kuin hänkin minun.
Uskon että tarpeen tullen jos esikoiseni tai mahdollisesti tulevat lapseni joskus joutuvat tilanteeseen jossa heidän pitäisi ratkaista omassa elämässää, lapsen pidosta/abortista kertoisin heille oman tarinani.. Luokittelisin iän varmasti 13-vuotiaasta ylöspäin.. riippuen siitä minkä ikäisenä lapseni kyseiseen tilanteeseen joutuisi. Jos taas käy niinkuin toivon ettei kukaan lapsistani joudu koskaan edes hivenen verran miettimään aborttia, niin silloin varmaa kannan ikävimmän kokemukseni elämäni varrelta hautaan asti.