"Buddahalaisuudessa luovutaan rakkaudesta, jotta säästyttäisiin katoavaisuuden tuskalta. Tuska kuoleman kasvojen edessä ei saavuta sitä, jolle mikään ei ole rakasta".( Eugen Drewermann: Das Eigentliche ist unsichtbar ) Eikö tuollainen ajattelu ja oppi kuulostakin järkevältä ja viisaalta, mutta samalla kovin narsistiselta. Eikö elämästä häviäkin kaikki mielenkiinto ilman rakkautta ja koko elämisen koettua tuskaa?
"Kuolema on pahin pettymys, tunteisiin kohdistuva kyyninen loukkaus, raaka ja vastenmielinen vallanteko"( E, D), jonka edessä olemme avuttomia, mutta ajatteleeko narsisti samoin kuin buddahalainen, että rakkautta ja kuolemaa voi katsella ikään kuin sivusta, kokea se vain kuin sfäärien salaperäisenä soittona, itse tarvitsematta niitä ollenkaan kokea. Toisin sanoen, rakkaus ja kuolema ovat niin tuskallisia tunteita, että niiden ajattelusta ja tuntemisesta on helpompi luopua henkistymisen kautta kuin elää niiden kanssa...hmm..vähän sekavaa, mutta..
Eikö henkinen täyttymys olekin juuri tuon rakkauden kokeminen toisen ihmisen kautta tässä ajassa, eikö onnellisuuden kokeminen ja täyttymys tulekin ainoastaan rakastamisen ja rakkauden myötä? Voiko kukaan olla onnellinen ilman rakkautta tai sen kokemista? Onko uskonnollisuus vain keino päästä lähemmäksi rakkauden tunnetta silloin, kun rakkauden elementti puuttuu omasta elämästä tai sitä ei uskalleta kohdata, kuten ei kuolemaakaan?
*sillä rakkaus on väkevä kuin kuolema, kiivas ja kyltymätön kuin tuonela. Sen hehku on tulen hehkua, sen liekki on Herran liekki* (Raamattu,laul 8:6).
Niin...
"Kuolema on pahin pettymys, tunteisiin kohdistuva kyyninen loukkaus, raaka ja vastenmielinen vallanteko"( E, D), jonka edessä olemme avuttomia, mutta ajatteleeko narsisti samoin kuin buddahalainen, että rakkautta ja kuolemaa voi katsella ikään kuin sivusta, kokea se vain kuin sfäärien salaperäisenä soittona, itse tarvitsematta niitä ollenkaan kokea. Toisin sanoen, rakkaus ja kuolema ovat niin tuskallisia tunteita, että niiden ajattelusta ja tuntemisesta on helpompi luopua henkistymisen kautta kuin elää niiden kanssa...hmm..vähän sekavaa, mutta..
Eikö henkinen täyttymys olekin juuri tuon rakkauden kokeminen toisen ihmisen kautta tässä ajassa, eikö onnellisuuden kokeminen ja täyttymys tulekin ainoastaan rakastamisen ja rakkauden myötä? Voiko kukaan olla onnellinen ilman rakkautta tai sen kokemista? Onko uskonnollisuus vain keino päästä lähemmäksi rakkauden tunnetta silloin, kun rakkauden elementti puuttuu omasta elämästä tai sitä ei uskalleta kohdata, kuten ei kuolemaakaan?
*sillä rakkaus on väkevä kuin kuolema, kiivas ja kyltymätön kuin tuonela. Sen hehku on tulen hehkua, sen liekki on Herran liekki* (Raamattu,laul 8:6).
Niin...
Vastaukset 24
Vanhimmat
Muistatko kun kerran sanoin että, jos ihminen pystyy luopumaan kaikesta tärkeästä, hän on lopullisesti vapaa.
Meitä koukuttaa monet asiat. Mammona, timantit, elokuvat, musiikki, ystävät, tiedon etsiminen, rakkaus.
Siddhartha etsi tarkoitusta maailman ääristä, lopulta hän tuli joen rantaan, ystävystyi lautturiin. Istuessaan katselemassa joen virtaavaa vettä, hän tajusi tulleensa perille.
Se mitä tässä haluan sanoa näin kautta rantain, on se että ihmisen elämä pitäisi olla kuin vapaana virtaava joki, tapahtumien jatkumossa, jossa iloitaan onnesta, tartutaan hetkeen, ja luopumisen hetkellä osataan hellästi irroittautua.
"Eikö elämästä häviäkin kaikki mielenkiinto ilman rakkautta ja koko elämisen koettua tuskaa? "
Samaa mieltä! Mausteeton elämä on mielenkiinnoton elämä :)
Muistanpa hyvinkin, mutta kysymys onkin maallisesta, ei henkisestä luopumisesta. Ihminen onkin vapaa silloin, kun häntä eivät kahlitse mitkään materiaan liittyvät, silloin sielu saa vapaasti mennä ja toteuttaa itseään, voi olla kaikelle avoin...
Kysymys oli lähinnä ihmisen syvästä kaipuusta tuntea ja kokea jotain syvempää ja aitoa kuin materia,..rakkaus on ihana asia, mutta sen ääripää kuolema on yhtä voimakas vastakkainen tunne. Nämä kaksi ääripäätä herättävät ihmisessä monasti ahdistusta, jota yritetään paeta johonkin,...materiaan tai uskontoon..vai? Onko kysymys ihmisen pelosta, kun tullaan lautturin rantaan ja koetaan, että ollaan tultu perille? Voiko ihminen koskaan aidosti tuntea tuota tunnetta, että on päässyt perille, huijaako hän itseään,...mieltä?
Vaikeaa,.. hirmu vaikeaa, eikö olekin? Elämä ei ole noin helppoa, elämän tarkoituksen ymmärtäminen on ihmiselle aina vaikea arvoitus, eikä hän taida koskaan lopultakaan saada siltä ajatukselta rauhaa, miksi olemme täällä, mikä on tarkoituksemme, miksi on niin paljon epäoikeutta, miksi toiset tuntuvat saavan kaiken onnen, toiset kaiken epäonnen, miksi toinen jo heti syntymästään on vajavainen jne, jne,... Miten iloita, miten rakastaa, miten rauhassa luopua, jos elämässä ei ole muuta kuin kärsimystä, sano se.
Me ollaan Siddharthan tavoin lähteneet matkalle. Tutkimusmatkalle lähtö on perillepääsyn ratkaisevin askel. Katsoessaan jokea hän ymmärsi että virta joka alkaa vuorilta ja päättyy mereen, on molemmissa päissä yhtäaikaa. =)
"Kaikella on tarkoitus" Varmasti minun sanomani tuo;) Joskus toivoisin, että en ajattelisi niin pajon ja osaisin vain elää tätä elämää yksinkertaisesti ajatellen ja olla onnellinen ilman niin paljoa pohtimista. Tieto lisää tuskaa. Tuosta henkisestä kasvusta en tiedä, onko siitä mitään hyötyä ihmiselle täällä elämässä? Mitä enemmän tiedät ja tulet asioita ymmärtämään oletko yhtään sen onnellisempi. Ehkä onnellisuus ei ole kiinni mistään, ehkä se on vain jokin käsittämätön olotila, joka toteutuakseen ei vaadi paloakaan.
Rahan hamstraaminen ettei köyhtyisi, ja tiedon ahtaminen kaaliin että viisastuisi, eivät voi olla oikea tie. Ehkä perille löytää kun lakkaa etsimästä..hih hih :)
Niin, päivä kerrallaan,
http://www.youtube.com/watch?v=YmiqIgftQ2M&feature=related
Taidamme olla kaikki jonkinverran sokeita sille mitä meillä on.
Jos esitän kysymyksen: 'Kuinka paljon sinulle pitää maksaa, että jätät kaiken, ja lähdet pois? '
Tarkemmat ehdot: Summan sanottuasi, on lähdettävä saman tien 'kaukanamaahan', ottamatta mitään mukaan ja palata ei saa milloinkaan. Kaikki tulee hyljätä lopullisesti, koti, läheiset, lemmikit, ystävät, työ. Kaikki.
En ole minäkään pystynyt hinnoittelemaan elämääni. Kaukana-maassa olis kiva bailata vaikka 100 miljoonan euron kera, mutta se omien juurien leikkaaminen...ei mikään raha ole niin tärkeää! Ajattele miten hienoa! Meillä on jotain niin arvokasta että sitä ei rahalla korvata =)
Hmm..ymmärrän, tai siis yritän ymmärtää. Jokaisella on omat arvokkaat juttunsa, sulla omasi, jotka sitoo, tai niistä ei halua luopua tai päästää irti..
Vaikeen kysymyksen pistit! Kun toisaalta vapaa jostakin voi olla vasta sitten kun se menettää merkityksensä, ja toisaalta on järjetöntä irroittaa otetta jostain itselleen tärkeästä.
Ainakaan väkisin ei kannata irroittaa otetta. Tärkeästä kannattaa pitää kiinni.
Entäs sitten roikkuminen(?) Jos roikkuu jossain epätoivoisesti..silloin pitänee kerätä rohkeutta päästää irti.
Ja joka kerta kun tiedostaa jotain, tulee mieleen että mitä muuta on piilossa.
Äläs nytten suotta masentele. Tiedät paljon asioista ja olet antanut tietämääsi yksilöllisen leiman. Olen oppinut sulta monia asioita. Kaikella on tarkoitus. Sinä olet tärkeä!
Jos vähääkään tunnen sua kaverus, näet palstan risteyksenä missä vastaan tulee kaikenlaisia ihmisiä, iloisia, surullisia, ystävällisiä, kylmäkiskoisia, sydämellisiä.. ;)
Kollektiivisessa yhteisystävyydessä kaverin lähtö satuttaa kaikkia. Se luopumisen tuska, ja irtipäästämisen vaikeus. Mutta kaverin siihenasti tekemä työ jää jäljelle, se elää muissa, ja siirtyy aikanaan uusiin matkalaisiin. Mikään tehty ei ole turhaan tehty, kaikella on tarkoitus!
"Rakkauden kokeminen toisen ihmisen kautta"...Mitä sä oikein höpiset?
Miten rakkautta opitaan? Miten opitaan vihamaan? Mihin me tarvitsemme toisiamme? Eikö äiti toimikin pienelle lapselle peilinä, jonka kautta lapsi kokee äitinsä rakkautta ja oppii siten itsekin tuntemaan, tunnistamaan ja antamaan vastavuoroisesti sitä? Entä muut tunteet, onko toinen ihminen vaikuttamassa niiden tuntemiseen?
Kuvittele tilanne missä joutuisit päättämään, kumpi meistä 'tuntemattomista' jää henkiin (taser-teemun innoittamana:) )
Minä joutuisin saman valinnan eteen, sinä tai minä.
Vain vastaamalla (toistemme vastausta tietämättä) samalla tavalla, jäisimme molemmat henkiin. Mahdollisuus jäädä henkiin olisi fifty-fifty. Mutta jos rakastaisimme toisiamme, vaikuttaisiko se luottamukseen toisen vastauksesta niin paljon että henkiinjäämisprosentti olisi 100(?) Näin uskon.
Sinun puolestasi.. ;)
> rakkaus ja kuolema ovat niin tuskallisia tunteita, että niiden ajattelusta ja tuntemisesta on helpompi luopua henkistymisen kautta kuin elää niiden kanssa
Jos pelkää rakkautta, pelkää sen kuolemaa.
http://www.youtube.com/watch?v=GLnZwdzNiOE
Jos pelkää kuolemaa, pelkää rakkautta.
http://www.youtube.com/watch?v=KrbiRBDHwrU&feature=related
http://www.youtube.com/watch?v=NSFVk3Cjwsc
Kiitos lottis tän viisauden jakamisesta!
Nyt tiedän keskittyä olennaiseen turhan tiedon, rakkauden ja ystävyyksien esittämisestä!
Keskityn vain ja ainoastaan muiden tappamiseen, mitä viheliämmin keinoin! Niin kauan kun mut laitokseen Herra sulkee. Kiitos vielä kerran tästä psykopaateroni loppuun viemisteistä! KIITOS KIITOS KIITOS KIITOS KIITOS KIITOS KIITOS KIITOS KIITOS KIITOS KIITOS KIITOS KIITOS KIITOS ja kiitän.
Nyt voin ampua ihmisiä tallinnasta tuoduilla tasereilla ilman mitään tunnontuskia!
Jos pidät buddhan oppeja rakkauden, ystävyyden ja tiedon kieltämisenä, niin ollos hyvä vaan kamu..mutta tiedän, ettet ajattele noin. Kurja päivä vai? No, relaa vähän,...
http://www.youtube.com/watch?v=yDm033dVGDg