Käskystä tehty elokuva nähtävillä tänään klo 22.55. Kannatta katsoa.
Tässä kirja-arvostelu (lyhennettynä): HS
Leena Lander osaa risteillä eri aikatasoilla.
Käskyn avainkohtauksesta ei draamaa eikä väkivaltaakaan puutu. Eletään vuotta 1918, veli on noussut veljeä vastaan, ja sisällissota on jatkunut jo niin pitkään, että siihen on melkein turtunut. Ryhmä valkoisia on asettunut riviin pannakseen täytäntöön vierellä pirtupäissään riehuvan vääpelinsä antaman teloituskäskyn. Ammuttavana on joukko heikkokuntoisia punavankeja, naisia.
He ovat niitä "susinarttuja", joista
Ilmari Kianto Suomen kansaa varoitti, naarassusia, jotka synnyttävät "pahoja penikoita" isänmaamme vaivoiksi. Teloitusta johtava vääpeli on ottanut Kiannon kiihkoisat julistukset tosissaan, teloitusryhmään kuuluva nuori jääkäri tuskin on iki-Kiannosta kuullutkaan.
Jääkäri Aaro Harjula kieltäytyy tottelemasta. Hän haluaa saattaa vangit laillisen esivallan tuomittavaksi, mutta vääpeli luottaa oman käden oikeuteensa jaella nopeita kenttätuomioita. Silloin kiväärit syöksevät tulta ja susinartut kaatuvat rivissä, mutta Harjula ampuu mihin sattuu ja päätyy oksentamaan komeille sotilassaappailleen. Hänen tapettavakseen määrätty nainen huomaa tilaisuutensa tulleen ja pinkaisee pakoon metsän suojiin.
Käskyssä vavahduttava kuva, primitiivisen kostonriemun hetki , on myös draaman varsinainen lähtöruutu. Se määrittää romaanin narratiivisen kerroksen suuntamerkit ja antaa nuotit henkilökuvien kehittymiselle.
Jääkäri Harjulan hahmon ristiriitaisuus nousee esille komeimmillaan. Saappailleen ylen antava eliittisotilas on yhdelle ryhdikäs kunnian mies, joka uskoo laillisuuteen äärioloissakin. Toiselle hän on niskoitteleva jääräpää, joka ei ymmärrä totella esimiehensä selvää käskyä. Vääpeli tekee Harjulasta pikaisen oidipaalisen diagnoosin:
"Jääkäri tai ei mutta siviilissä tuon täytyy olla niitä aikamiespoikia, jotka edelleen ripustautuvat äitinsä helmoihin. Ja heltymys jokaiseen tapaamaansa naiseen, viholliseenkin, on yhä enimmäkseen äidin ikävää. Kauhua siitä, että turvaisa koti on niin kaukana."
Aaro Harjulan koti onkin kaukana, isä kuollut, ja nykyhetken tuskansa jääkäri tulkitsee menneitten syntiensä taakaksi. Poikaansa pettyneen isän kuolema on Aaron niskaansa kasaamista lasteista raskain. Teloituskäskystä kieltäytyminen merkitsee vimmaista yritystä tehdä edes jotain oikein, maksaa kuviteltua velkaansa menneisyydelle.
Tässä ollaan landerilaisen proosan kovassa ytimessä. On nykyhetki, josta ei vaivaa ja vastoinkäymistä puutu. Ja on hämärään kiedottu menneisyys, joka vääjäämättä vaikuttaa nykyisyyteen, monenkin miespolven takaa.
Sankaruudesta Harjulan kapinoinnissa tuskin on kyse, sillä Landerin maailmoissa on harvoin sankareita, uhreja ja kaltoinkohdeltuja sitäkin useammin. Sankaruudeksi väitetty inhimillinen heikkous on suorastaan "yliarvostettua", kuten sotatuomari Hallenberg,
Käskyn kolmiodraaman puuttuva lenkki huomauttaa. Pikemminkin jääkäri Harjula etsii jonkinlaista totuuden likiarvoa. Totuus on sotatuomarin melkeinpä runollisen tulkinnan mukaan "hölmö ja epämuodikas juttu", ja juuri siksi niin kiehtova.
Harjula saa myöhemminkin mahdollisuuden vankinsa tappamiseen, mutta sen sijaan, että laukaisisi Naganinsa, hän on valmis uhraamaan vaikka oman henkensä vangin edestä. Pitkällä matkallaan sotatuomari Hallenbergin tuomittavaksi jääkäri ja vanki päätyvät eristäytyneelle saarelle kahdeksaksi pitkäksi päiväksi. Mitä tuolla yksinäisellä saarella lopulta tapahtui, on
Käskyn narratiivinen ja temaattinen avainkysymys.
Käskyssä kysytään liian usein, missä on "ymmärryksen asuinpaikka". Onko se kaikkivaltiaaksi nostetun ja ihmisten elämistä ja kuolemista päättävän sotatuomarin mielessä? Vai onko se yksilön yllättävissä teoissa ja tekemättä jättämisissä, joista pintaa raaputtamalla paljastuukin oma vastaansanomaton logiikkansa?
Lander puhuu myös omantunnon tyranniasta, joka piinaa nuorta jääkäriä mutta on jo jättänyt rauhaan riittävästi elämää nähneen sotatuomarin. Romaanin lopussa tuo kauhea tyranni terrorisoi sittenkin myös sotatuomaria, mutta tämä pakenee omaan mieleensä ja jättää vastuun jääkäri Harjulalle. Silloin omatunto on tehnyt majansa ymmärryksen asuinsijoille, ja kaksi Landerin teoksen keskeistä käsitettä sulautuvat yhdeksi.
Lander on aikaisemmissakin romaaneissaan osoittanut merkittävää dramaturgista taituruutta. Hän osaa rakentaa suuren tarinan ja kertoa sen väkevästi.
Niin ikään Lander kykenee kerronnassaan risteilemään eri aikatasoilla ja ymmärtää takautumien dramaturgiset tehot kuin klassisen Hollywood-elokuvan käsikirjoittaja konsanaan. Näkökulmien vaihtelulla Lander tuo rytmiä tarinankulkuun, antaa kertomuksen kehittyä hiljalleen useasta eri nurkasta käsin.
Tässä kirja-arvostelu (lyhennettynä): HS
Leena Lander osaa risteillä eri aikatasoilla.
Käskyn avainkohtauksesta ei draamaa eikä väkivaltaakaan puutu. Eletään vuotta 1918, veli on noussut veljeä vastaan, ja sisällissota on jatkunut jo niin pitkään, että siihen on melkein turtunut. Ryhmä valkoisia on asettunut riviin pannakseen täytäntöön vierellä pirtupäissään riehuvan vääpelinsä antaman teloituskäskyn. Ammuttavana on joukko heikkokuntoisia punavankeja, naisia.
He ovat niitä "susinarttuja", joista
Ilmari Kianto Suomen kansaa varoitti, naarassusia, jotka synnyttävät "pahoja penikoita" isänmaamme vaivoiksi. Teloitusta johtava vääpeli on ottanut Kiannon kiihkoisat julistukset tosissaan, teloitusryhmään kuuluva nuori jääkäri tuskin on iki-Kiannosta kuullutkaan.
Jääkäri Aaro Harjula kieltäytyy tottelemasta. Hän haluaa saattaa vangit laillisen esivallan tuomittavaksi, mutta vääpeli luottaa oman käden oikeuteensa jaella nopeita kenttätuomioita. Silloin kiväärit syöksevät tulta ja susinartut kaatuvat rivissä, mutta Harjula ampuu mihin sattuu ja päätyy oksentamaan komeille sotilassaappailleen. Hänen tapettavakseen määrätty nainen huomaa tilaisuutensa tulleen ja pinkaisee pakoon metsän suojiin.
Käskyssä vavahduttava kuva, primitiivisen kostonriemun hetki , on myös draaman varsinainen lähtöruutu. Se määrittää romaanin narratiivisen kerroksen suuntamerkit ja antaa nuotit henkilökuvien kehittymiselle.
Jääkäri Harjulan hahmon ristiriitaisuus nousee esille komeimmillaan. Saappailleen ylen antava eliittisotilas on yhdelle ryhdikäs kunnian mies, joka uskoo laillisuuteen äärioloissakin. Toiselle hän on niskoitteleva jääräpää, joka ei ymmärrä totella esimiehensä selvää käskyä. Vääpeli tekee Harjulasta pikaisen oidipaalisen diagnoosin:
"Jääkäri tai ei mutta siviilissä tuon täytyy olla niitä aikamiespoikia, jotka edelleen ripustautuvat äitinsä helmoihin. Ja heltymys jokaiseen tapaamaansa naiseen, viholliseenkin, on yhä enimmäkseen äidin ikävää. Kauhua siitä, että turvaisa koti on niin kaukana."
Aaro Harjulan koti onkin kaukana, isä kuollut, ja nykyhetken tuskansa jääkäri tulkitsee menneitten syntiensä taakaksi. Poikaansa pettyneen isän kuolema on Aaron niskaansa kasaamista lasteista raskain. Teloituskäskystä kieltäytyminen merkitsee vimmaista yritystä tehdä edes jotain oikein, maksaa kuviteltua velkaansa menneisyydelle.
Tässä ollaan landerilaisen proosan kovassa ytimessä. On nykyhetki, josta ei vaivaa ja vastoinkäymistä puutu. Ja on hämärään kiedottu menneisyys, joka vääjäämättä vaikuttaa nykyisyyteen, monenkin miespolven takaa.
Sankaruudesta Harjulan kapinoinnissa tuskin on kyse, sillä Landerin maailmoissa on harvoin sankareita, uhreja ja kaltoinkohdeltuja sitäkin useammin. Sankaruudeksi väitetty inhimillinen heikkous on suorastaan "yliarvostettua", kuten sotatuomari Hallenberg,
Käskyn kolmiodraaman puuttuva lenkki huomauttaa. Pikemminkin jääkäri Harjula etsii jonkinlaista totuuden likiarvoa. Totuus on sotatuomarin melkeinpä runollisen tulkinnan mukaan "hölmö ja epämuodikas juttu", ja juuri siksi niin kiehtova.
Harjula saa myöhemminkin mahdollisuuden vankinsa tappamiseen, mutta sen sijaan, että laukaisisi Naganinsa, hän on valmis uhraamaan vaikka oman henkensä vangin edestä. Pitkällä matkallaan sotatuomari Hallenbergin tuomittavaksi jääkäri ja vanki päätyvät eristäytyneelle saarelle kahdeksaksi pitkäksi päiväksi. Mitä tuolla yksinäisellä saarella lopulta tapahtui, on
Käskyn narratiivinen ja temaattinen avainkysymys.
Käskyssä kysytään liian usein, missä on "ymmärryksen asuinpaikka". Onko se kaikkivaltiaaksi nostetun ja ihmisten elämistä ja kuolemista päättävän sotatuomarin mielessä? Vai onko se yksilön yllättävissä teoissa ja tekemättä jättämisissä, joista pintaa raaputtamalla paljastuukin oma vastaansanomaton logiikkansa?
Lander puhuu myös omantunnon tyranniasta, joka piinaa nuorta jääkäriä mutta on jo jättänyt rauhaan riittävästi elämää nähneen sotatuomarin. Romaanin lopussa tuo kauhea tyranni terrorisoi sittenkin myös sotatuomaria, mutta tämä pakenee omaan mieleensä ja jättää vastuun jääkäri Harjulalle. Silloin omatunto on tehnyt majansa ymmärryksen asuinsijoille, ja kaksi Landerin teoksen keskeistä käsitettä sulautuvat yhdeksi.
Lander on aikaisemmissakin romaaneissaan osoittanut merkittävää dramaturgista taituruutta. Hän osaa rakentaa suuren tarinan ja kertoa sen väkevästi.
Niin ikään Lander kykenee kerronnassaan risteilemään eri aikatasoilla ja ymmärtää takautumien dramaturgiset tehot kuin klassisen Hollywood-elokuvan käsikirjoittaja konsanaan. Näkökulmien vaihtelulla Lander tuo rytmiä tarinankulkuun, antaa kertomuksen kehittyä hiljalleen useasta eri nurkasta käsin.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Tiivistän kokemukseni seuraavast: Ihminen oppii rakastamaan vaikka mitä, muttei häpemään sitä! Tuohan se mielestäni ohjelman läksy, täyttää "rakkaudella" käsky ja valtaosaltaanhan tuo ilman häpeää tapahtui. Niin kuin muuten tänä päivänäkin enenevässä määrin tapahtuu! En pahaksi pistäis vaikka ajassa viikottain uusittais!
Mielestäni elokuva kertoi rakkauden voimasta, syvästä rakkaudesta miehen ja naisen välillä, kun rakkaus voitti miehen elämänvietin. Elokuva kertoi myös hirmutöistä ja hirmuisesta vallankäytöstä, joka ruokki itse itseään. Sadistiset tappajat ottivat vallan omiin käsiinsä ja suurin osa seurasi rikollisia johtajia, tappajia. Joukossa oli poikkeus, jonka tappajat myös tappoivat.
"Heikot sortuu elon tiellä", onkin ehkä mietelause, joka on peräisin sisällissodan ajoilta.
Elokuva kertoo myös valtavasta eriarvoisuudesta: köyhien kärsimyksestä ja rikkaiden ylimielisyydestä ja yltäkylläisyydestä - näiden vallankäytöstä poikkeusolosuhteisa, kun ihmisyys on kuollut ahneuden takia.
Elokuva on upea, kerroksinen kertomus - ihmisyyden voitosta, joka elää mielessä vielä pitkään. Elokuva tuo esille asioita, joita ei ole tiedetty tai ovat unohtuneet. Historiasta pitää ottaa oppia - tai muuten sen toistaa itseään - sen vuoksi pitää tietää. Hyvä elokuva. Kantaaottava.
...suomessa olla kohta samassa tilanteessa kuin vuonna 1918!!!
Vahinko tuppaa kiertämään sukupolvien läpi nykypäivään,eli kansa alistetaan nykypäivänä samanlaisen tilanteen eteen kuin lähes 100.vuotta sitten.Rikkaat ja köyhät luokitellaan erilaisiin kuppikuntiin.Siitähän se sisällissota yleensä saa alkunsa,mitä nyt ollaan seurattu muiden maitten tilanteita,joissa diktaattorit alistavat köyhää kansaa sisällisodan partaalle.
Ehkäpä tämä onkin eliitin tarkoituskin suomessa aiheuttaa kismaa työväestöä kohtaan,jotta he saisivat nöyryyttää ihmisiä ja ajaa porvarillisia toimenpiteitä läpi eduskunnassa.Eliitin tarkoitus on orjuuttaa suomenkansa keinolla millä hyvänsä vaikkapa tappamalla.
Suomen kansa on jakautunut pahasti kahteen luokkaan, kokoomus on kepun kanssa hoidellut homman mallikkaasti !
Kaikki tuet ja verovapautukset kohdistuvat vain rikkaimmalle kansanosalle !
Tasaveroja on haettu Kataisen johdolla, se suosii nimen omaan rikkaita.
Tavallinen kansa on saanut velvoitteekseen hoitaa verokurimuksen.
Vaalit ovat tulossa olisiko aika vaikuttaa,vai ajetaanko kerjuu tasolle suomi niminen entinen demokratia!
Ei tarvitse olla lammas vaaliuurnilla,vaikka duunissa joutuukin kumartelemaan !
Lahtarin raakuus on oli todella brutaalilla mallilla,ihmisyys oli kaukana kun keskitysleireilla tapettiin punaisia vankeja.Inhimillisyys oli tuntematonta punaisia kohtaan,sama kohtelu oli punaorvoille !
Heille ei armoa herunut,luoteja jaettiin lahjakkaasti.
Miksi tosiasiat ovat pimitetty kansalaisilta !