Mulle tuli ekat ahdistuskohtaukset jo vuosia sitten. Ne alkoivat koulussa esiintymisjännityksenä, eli kaikki äänessä oleminen ahdisti suunnattomasti. Saatoin lähteä itkien pois tunnilta tai jotenkin muuten täysin menettää tilanteen hallinnan.
Nuo kohtaukset muistuttivat jotenkin paniikkihäiriötä, siis hirveä kontrollin menettämisen pelko, kaikki pyörii ympärillä, muttet kuule mitään muuta kuin oman sisäisen äänen, joka huutaa että pakko päästä pois. Olen aikaisemmin käynyt vuosia terapiassa, mutta paniikkihäiriötä minulla ei ole diagnosoitu. Kuitenkin olen itse sitä mieltä, että olen ollut paniikkihäiriöinen ja myös sosiaalisten tilanteiden pelkoa sairastava.
Siis nämä tilanteet rajoittuivat ensin kouluun, mutta myöhemmin saattoi tulla myös kadulla tai ostoskeskuksissa samanlaista oloa. Yhden ostoskeskuksen läpi en pystynyt millään kävelemään, lattia alkoi nousta edessäni ylös alas ja huimasi.
Kohtauksia saattoi tulla missä vain, kotonakin, esim. joku tietty tuoksu saattoi laukaista ahdistuksen. Psykiatrini sanoi mielestäni vähätellen, että pyh, ei sulla mitään paniikkihäiriötä ole, jännitysoireita vain. Itselleni on kuitenkin tärkeää määritellä oikeat termit sairaudelleni...jotenkin sitä on silloin helpompi käsitellä...Mitä mieltä muut ovat?
Olen syönyt sairauksiini erilaisia masennuslääkkeitä (joista ei ole mitään apua) ja propralia, josta taas on suunnattomasti apua. Nyt on mennyt jo pari vuotta ettei ole tullut yhtään kohtausta, terapiankin olen lopettanut ja lääkkeenä käytän enää propralia.
Nuo kohtaukset muistuttivat jotenkin paniikkihäiriötä, siis hirveä kontrollin menettämisen pelko, kaikki pyörii ympärillä, muttet kuule mitään muuta kuin oman sisäisen äänen, joka huutaa että pakko päästä pois. Olen aikaisemmin käynyt vuosia terapiassa, mutta paniikkihäiriötä minulla ei ole diagnosoitu. Kuitenkin olen itse sitä mieltä, että olen ollut paniikkihäiriöinen ja myös sosiaalisten tilanteiden pelkoa sairastava.
Siis nämä tilanteet rajoittuivat ensin kouluun, mutta myöhemmin saattoi tulla myös kadulla tai ostoskeskuksissa samanlaista oloa. Yhden ostoskeskuksen läpi en pystynyt millään kävelemään, lattia alkoi nousta edessäni ylös alas ja huimasi.
Kohtauksia saattoi tulla missä vain, kotonakin, esim. joku tietty tuoksu saattoi laukaista ahdistuksen. Psykiatrini sanoi mielestäni vähätellen, että pyh, ei sulla mitään paniikkihäiriötä ole, jännitysoireita vain. Itselleni on kuitenkin tärkeää määritellä oikeat termit sairaudelleni...jotenkin sitä on silloin helpompi käsitellä...Mitä mieltä muut ovat?
Olen syönyt sairauksiini erilaisia masennuslääkkeitä (joista ei ole mitään apua) ja propralia, josta taas on suunnattomasti apua. Nyt on mennyt jo pari vuotta ettei ole tullut yhtään kohtausta, terapiankin olen lopettanut ja lääkkeenä käytän enää propralia.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Kyllä tuo minun mielestäni kuulostaa paniikkihäiriöltä, mutta en mene 100% varmuudella sanomaan.... Koska yleensä jos kyseessä on sosiaalisten tilanteiden pelko, tulee kohtaus vain sosiaalisissa tilanteissa, ei siis esim kotona! Ja useinhan paniikkihäiriötä sairastava alkaa pelätä sosiaalisia tilanteita koska pelkää kohtauksen tulevan jossain sosiaalisessa tilanteessa.
Niin, edellistä vastaajaa hiukan mukaillen: paniikkihäiriö-nimiselle sairaudelle on nimenomaan tunnusomaista, etteivät kohtaukset liity mitenkään meneillään olevaan tilanteeseen vaan tulevat tyypillisesti jossain ihan "normaalissa" tilanteessa, esim. juuri kotona, yöllä kesken unien tai vaikka telkkaria katsellessa.
Kohtausoireet ovat erittäin fyysisiä eikä niihin liity välttämättä lainkaan pelkoa tai jännitystä - muuten kuin dramaattisten oireiden aiheuttamaa. Moni pelkää kuolevansa, tukehtuvansa jne.
Sappi kirjoitti:
" Niin, edellistä vastaajaa hiukan mukaillen: paniikkihäiriö-nimiselle sairaudelle on nimenomaan tunnusomaista, etteivät kohtaukset liity mitenkään meneillään olevaan tilanteeseen vaan tulevat tyypillisesti jossain ihan "normaalissa" tilanteessa, esim. juuri kotona, yöllä kesken unien tai vaikka telkkaria katsellessa. "
Paniikkihäiriö usein nimenomaan liittyy meneillään olevaan tilanteeseen. Paniikkihäiriöstä kärsivä saattaa pelätä kohatusta sosiaalisessa tilaanteessa (esi. junat, kokoukset, ravintolat jne.) niin paljon, että pelko laukaisee kohtaukesn.
Vaivalle on tyypillistä ruokkia itse itseään, eli kohtauksen pelko laukaisee sen. Tämä on fakta joka nimenomaan kuuluu paniikkihäiriön kuvaan. Olisi tärkeää oppia pois siitä kierteestä jos paniikkia esiintyy nimenómaan sosiaalisissa tilanteissa.
Paniikkihäiriön muotoja on monenlaisia, joillekin kohtaukset tulevat yksinäisyydessä toisia taas yksinäisyys helpottaa. Lukekaa esim. Edmund J. Bournen kirja 'Vapaaksi ahdistuksesta', loistava, monen suomalaisenkin asiantuntijan suosittelema teos.
Asia on juuri näin.
mulla on täysin sama juttu elikkä joka päivänen jännitys koulussa ja saan lisäksi oikeastaan päivittäin jonkin asteisen paniikkikohtauksen.syynä on sosiaaliset tilanteet tai esim.jos tiedän että myöhästyn tunnilta ja pitää mennä sinne kesken..alan jännittää ja kohta oonkin sitten ihan panikkissa.mulla on sama lääkityskin jota otan tarpeen tullen.
Tässä jokin juttu eroista.
http://www.pelokkaat.net/paniikki.html = paniikkihäiriöstä ja sen ja sos. til. pelon erosta
http://www.pelokkaat.net/yleis.html
http://www.pelokkaat.net/kriteerit.html
= sosiaalisten tilanteiden pelosta tietoa
Sosiaalisten tilanteiden pelossa pelko voi saada paniikkikohtauksen asteenkin, mutta käsittääkseni se ei ole paniikkihäiriötä. Samoin sosiaalisesti pelokas voi myös alkaa pelätä julkisia paikkoja.
Mutta voi ihmisellä olla nämä kaksi erillistä sairauttakin.
Ja tämä ei ehkä liity tähän, mutta olen kuullut usein, että "pyh, jotain jännittämistä" eli sosiaalisten tilanteiden pelkoa vähätellään tai kuvitelllaan , että se olisi jotenkin vähemmän haittavaava sairaus kuin paniikkihäiriö, vaikka todellisuudessa se on kyllä yhtä invalidisoiva sairaus kuin paniikkihäiriöä. Eli jos saa diagnosin sosiaalisten tilanteiden pelko, ei se tarkoita sitä, että oireita jotenkin vähäteltäisiin ja ei pidettäisi vakavana.
...kaikille vastanneille. Olisipa tällainen palsta ollut jo silloin kun oireet alkoivat ja olivat pahimmillaan... Luulin, ettei kukaan muu kärsi niin "hulluista" oireista.
Maru kirjoitti juuri niinkuin minunkin mielestäni asia on, eli sairaus ruokkii itse itseään... Alussa jännitin vain sellaisissa tilanteissa, missä on normaaliakin jännittää, mutta sitten pikkuhiljaa kaikki kanssakäymiset ihmisten kanssa alkoivat olla ahdistavia (en vastannut aina edes puhelimeen). Sitten jossain vaiheessa melkein mikä tahansa saattoi laukaista kohtauksen, tietty rakennus, tuoksu (yksi hajuvesi on sellainen, joka ahdistaa vähän vieläkin!!), väri... ihan älyttömän pienet asiat.
Mun kohtauksissa yhdistävä tekijä on ehdottomasti HÄPEÄ, eli sikäli viittaa enemmän sos.tilanteiden pelkoon. Kohtaukset olivat suurin salaisuuteni, ajattelin että kuolisin jos joku saisi niistä tietää! Mielestäni tuollainen "heikkous" ei sopinut imagooni, olin sen verran "pahiksen" maineessa.
Sitten kaikki energia menikin kohtausten välttelyyn ja peittelyyn -ja kierre oli valmis.
Kohtaukset&niiden välttely veivät voimat, seurasi pitkä ja vaikea masennus, loppujen lopuksi ajauduin sellaiseen kriisiin, että olin jo melkein psykoosissa. Hirveää biletystä on ollut koko nuoruuteni, alkoholiin hukutin kaikki murheet ja ahdistuksen, mikä pidemmän päälle johtaa vain syvemmälle masennukseen.
Siitä sitten oli tie vain ylöspäin... nyt koen olevani terve, sillä vaikka syönkin vielä propralia, ahdistus ei enää sillä tavalla vaivaa. Ts. henkiset sairaudet eivät enää millään tavalla hallitse elämääni, elän aivan kuten muutkin, täysipainoisesti, en olisi ikinä uskonut pystyväni tähän!!!
Itseluottamukseni on nyt korkeammalla kuin koskaan, enkä todellakaan enää häpeile paniikkihäiriötä/sosiaalista jännittämistä, vaan kerron siitä ihan avoimesti kaikille ja olen ylpeä siitä, että olen käynyt niin syvällä ahdistuksessa ja selvinnyt siitä hengissä:)
Kiitos, että jaksoitte lukea... terapeuttista kirjoittaa näitä ajatuksia ylös johonkin.
Sen verran viel pitää kirjottaa, että tuota paniikkihäiriöisille tyypillistä kuolemanpelkoa mulla ei oo koskaan ollut kohtausten yhteydessä... Lähinnä toivoin kuolevani että pääsisin pois siitä kauheasta ahdistuksesta... itsemurha oli mulle pitkään ainoa tuki ja turva, sain lohtua kun ajattelin, että onneks täältä voi päästä niin helposti poiskin.
Joskus nuorempana pelkäsin kuolemaa ja sairauksia, mutta ilmeisesti nuo henkiset sairauteni ovat olleet niin rankkoja, että olen tullut immuuniksi kuolemanpelolle, ts. on kokenu jo niin paljon kaikkee karmeeta, ettei se kuolemakaan voi niin kauheeta olla:)