Moi.
Olen todennäköisesti sairastunut masennukseen, ja haluaisin tietoa siitä kuinka teitä on hoidettu, kuinka hoidot ovat tehoonneet ja kuinka nopeasti.
Minulla lääkäriaika vasta varattu, ja pelkään sitä ihan hirveästi! Pelkään että masennuksen diagnosointi masennuttaa minut ihan kokonaan, että vajoan siihen. Ja pelkään lääkitystä, että paino nousee tai että loputkin tunteet turtuvat. Ja sen seurauksia en uskalla edes ajatella, sillä jos tästä välinpitämättömämmäksi muutun, luulen että mieheni ei enää jaksa minua :(
Olen todennäköisesti sairastunut masennukseen, ja haluaisin tietoa siitä kuinka teitä on hoidettu, kuinka hoidot ovat tehoonneet ja kuinka nopeasti.
Minulla lääkäriaika vasta varattu, ja pelkään sitä ihan hirveästi! Pelkään että masennuksen diagnosointi masennuttaa minut ihan kokonaan, että vajoan siihen. Ja pelkään lääkitystä, että paino nousee tai että loputkin tunteet turtuvat. Ja sen seurauksia en uskalla edes ajatella, sillä jos tästä välinpitämättömämmäksi muutun, luulen että mieheni ei enää jaksa minua :(
Vastaukset 4
Vanhimmat
Minä hain itse apua ensin psykiatrilta joka ensin antoi minulle diagnoosin keskivaikea masennus. Tämän jälkeen hän auttoi minua etsimään terapeutin. Mulla itsellä kävi hyvä tuuri kun löysin heti hyvän terapeutin, mutta olen puhunut ihmisten kanssa joiden mielestä on ollu yllättävän vaikeata löytää oikea terapeutti.
Olen nyt käynyt kohta kaksi vuotta terapeutilla ja koen että olen lähes terve vaikka vielä käyn säännöllisesti. En tahdo lopettaa terapiaa liian aikaisin sillä pelkään masennuksen uusiutuvan. Yhä on välillä vaikeita aikoja ja on hyvä että on turvaverkko vielä olemassa.
Miten kuvailisit masennustasi, miten se ilmenee? Haittaako se sosiaalista elämää? Masennuksen muotoja on monenlaisia ja kaikilla se vaikuttaa vähän eri tavoin. Minulla itsellä oli paniikkihäiriöitä masennuksen alussa, mutta näiden yli pääsin terapian alettua kohtuullisen nopeasti yli.
Oletko puhunut miehesi kanssa masennuksesta? Miten hän ottaa sen?
Itse totesin että omalla kohdalla en pystynyt odottamaan että joku tulee apuun vaan täytyy oikeasti haluta voida paremmin ja siten myös hakea apua.
Masennukseni (tai epäilykseni siitä) on varmaan aika tyypillistä, en jaksa tavata ystäviä tai vastata puhelimeen, en saa itsestäni mitään irti, en jaksa kiinnostua muista ihmisistä, itken jatkuvasti, tulevaisuudensuunnitelmat ovat ne että kun vaan tulisi seuraava vapaapäivä että saisin nukkua. Mikään ei tunnu oikein miltään, ainoat tunteet joita tunnen on joko musertava syyllisyys, suru tai ärtymys. En nauti enää mistään samalla tavalla kuin ennen, enkä enää harrasta mitään.
Miehelleni olen jonkin verran asiasta puhunut, ja hän kyllä auttaa ja tukee, mutta oma syyllisyyteni tästä tilastani aiheuttaa sen etten uskalla puhua asiasta enempää, ja yritän peitellä mielialaani. Tämä sitten purkautuu öisin kun valvon yksin. En siis myöskään saa nukuttua, joko en saa unta tai herään keskellä yötä monta kertaa.
Kuulostanpa rasittavalle ihmiselle :/
oletko työelämässä? Varmaan kannattaisi ottaa yhteyttä työterveyteen? Siellä osaavat varmaan auttaa ainakin alkuun. Jos kärsit univaikeuksista niin tämä vain pahentaa masentunutta oloa, ja joskus jopa kunnon yöunet saattaa auttaa.
Mistä tunnet syyllisyyttä? Se että on sairas ei ole kenenkään omaa syytä ja siihen kuuluu saada apua.
En ymmärrä itsekään tätä syyllisyyttä. Jostain syystä minusta vain tuntuu että minun pitäisi tehdä enemmän, olla kaikille enemmän, pystyä parempaan. Ja jos jollakin on huono olla, mietin mitä itse olisin voinut tehdä toisin, ettei toisen paha olo vain olisi minun syytäni. Tai jos jokin asia jää hoitamatta (vaikkakaan se ei olisi alunperin ollut minun asiani hoitaa), syytän itseäni siitä ettei asia tullut hoidetuksi. Jos joku töissä valittaa työmäärää, teen itse kaksin verroin enemmän töitä jotta muilla olisi helpompaa. Olen aina ollut perfektionisti joka asiassa.
Olen työelämässä, ja olen varannut jo lääkäriajan. Siihen on kyllä vielä aikaa. Ehkä eniten tässä tulevassa lääkärikäynnissä minua pelottaa ettei tuntemuksiani oteta todesta, että käsketään vain ryhdistäytymään vaikka en itse tunne siihen pystyväni.
Haluaisin vain että elämä alkaisi taas maistumaan hyvältä! Tai edes jollekin. Tällaisenaan elämä on vain harmaata, ja joka aamu mietin aina vain pidempään että miksi nousta edes sängystä? Ja taas tulee syyllisyys näistä tunteista, jaanhan elämäni ihanan puolisoni kanssa joka ei tällaista ole ansainnut. Jos vain joskus vielä jaksaisin tehdä asioita hetken mielijohteesta, olla säkenöivä keskustelukumppani, keksiä uusia ideoita, iloita pienistä asioista ja... kaikkea sitä mitä ennenkin. Tuntuu tällä hetkellä kovin kaukaiselle, ihan kuin olisin eri ihminen.