Osa I: Lumottu Riipus
Bryan oli 12-vuotias poika. Jo syntymästään asti hänellä oli ollut tunne, että jokin hänen köyhässä kotikylässään oli vialla. Hän ei ollut varma, mitä tämä jokin oli, mutta hänellä oli tunne, että missä ikinä hän liikkuikin, kesäisellä niityllä, tai läheisillä lumisilla vuorilla, hän oli aina tarkkailun kohteena, ja Bryan ei pitänyt siitä ollenkaan.
Oli Bryanin 13-vuotissyntymäpäivä. Koska Bryan oli syntynyt kesällä, juhlia vietettiin pihalla, läheisen kauniin niityn kupeessa. Koko kylä oli paikalla, sillä oli kaunis kesäpäivä, ja juhlapaikka oli niityn lähellä, jossa suurin osa vietti kuitenkin aikansa.
Juhlat olivat jo lopuillaan; lahjat oli jaettu, ( Bryan sai hienon kirjan, joka kertoi lohikäärmeistä, sekä paljon kylänvanhimman, Dorothyn, leipomia herkullisia sokerikeksejä. ),
ja jokainen oli syönyt ja juonut niin paljon kuin suinkin pystyivät. Ihmiset lojuivat kylläisinä ja syömisestä väsyneinä jotkut tuoleillaan, jotkut nurmikolla. Eräät pelasivat korttia, toiset taas vain pureksivat laiskasti heinänkortta.
Yhtäkkiä raukean tunnelman rikkoi kova, metallinen kalahdus. Bryanin isä, seppä Donovan, oli lyönyt yhteen kaksi ruokapöydällä lojunutta kattilankantta. Niityllä leikkineet lapset pysähtyivät, ja tulivat sepän luo kuuntelemaan. Joku ruohikolla nukkunut mutisi vihaisena siitä, että oli joutunut herätetyksi näinkin julmasti, mutta hiljentyi kuitenkin kuuntelemaan, mitä sepällä oli sanottavana.
Seppä aloitti:
"Huomio hyvä juhlaväki! Ettette aivan laiskistuisi liiasta syömisestä ja levosta - "juurihan minä nukahdin!" kuului huuto nurmikolta.
"Olen keksinyt teille leikin", seppä jatkoi. "Käyn pian piilottamassa erään riipuksen läheiseen metsään. Se, joka ensimmäisenä löytää riipuksen, saa sen myös pitää!"
Monet harmittelivat, että heidän leponsa oli keskeytetty jonkin niinkin turhanpäiväisen kuin riipuksen takia. Valittelut kuitenkin loppuivat lyhyeen, kun Donovan alkoi kaivaa taskustaan riipusta, jota juhlaväen oli määrä etsiä.
Seppä otti taskustaan riipuksen, ja näytti sitä vieraille. Puhe hiljeni, kun seppä aukaisi kätensä, ja näytti sisällön juhlaväelle.
Aluksi oli vaikea erottaa, minkämuotoinen riipus se oikeastaan oli, sillä niin kirkkaasti aurinko siitä heijasti. Pian Bryan ja vieraat kuitenkin huomasivat, että se oli omenapuu. Mutta mikä tahansa puuriipus se ei ollutkaan, se nimittäin liikkui. Varsinaisen teräksisen omenapuun ympärillä lenteli pieniä hopeisia kyyhkysiä, jotka yrittivät napata puussa olevia kultaisia omenia. Mutta aina kun yksi hopeisista kyyhkysistä yritti napata nokkaansa omenan, puu väisti, helähti iloisesti, kuin pilkatakseen kyyhkysiä, kun jopa omenapuu pystyi niitä väistämään. Kaikki tuijottivat riipusta lumoutuneena, kunnes seppä pisti sen taskuunsa, ja kaikki havahtuivat.
Nyt lapset alkoivat pomppia ja kiljua, ja jopat äsken niin epäuskoisten vanhempien silmät alkoivat tuikkia iloisesti.
"Taoin puun ja linnut, ja vein ne lumottavaksi läheisen kaupungin velholle", Donovan selitti, selvästi iloisena saamastaan huomiosta.
Kuului kärsimätöntä kuiskailua, sillä monet halusivat jo päästä käsiksi tuohon hienoon riipukseen.
"Nyt kerron säännöt", Seppä aloitti, mutta joutui pian lopettamaan, sillä kaikki puhelivat keskenään riipuksesta, ja siitä kuinka juuri heidän olisi pakko saada se.
KLANG - Seppä loi taas kattilankannet yhteen ja väkijoukko hiljeni.
"Säännöt ovat siis seuraavat: Minä lähden nyt läheiseen metsään - hän osoitti oikealla puolellaan olevaa aluetta - ja piilotan tämän riipuksen sinne. Saatte tulla perässäni etsimään
sitä, kun aurinko on vuoren huipun tasalla" Sanoi seppä osoittaen sillä kertaa vasemmalle.
"Onnea matkaan" Hän toivotti vielä ennenkuin lähti kohti metsää.
Bryan oli innoissaan, mutta myös jännittynyt. Olihan juuri hänen löydettävä riipus, nyt oli sentään hänen, eikä kenenkään muun syntymäpäivät!
Aika, joka oli ennen sepän ilmoitusta sujunut hyvinkin nopeasti, mateli nyt kuin etana. Bryan vain makasi läheisen koivun alla, ja yritti saada riipusta mielestään. Kaikki kuitenkin muistutti häntä siitä; lähellä lentävät linnut, poiskorjattavien ruoka-astioiden kilahtelu, jopa erään pyöreähkön lapsen omenan muotoinen pää.
Sitten, ikuisuudelta tuntuneen ajan kuluttua, Bryan katsoi vasemmalle. Aurinko oli lähes vuoren huipun tasalla, ja väki kerääntyi jo metsänlaitaan, ja niin Bryan liittyi heihin.
Ilmassa oli jännittyneisyyttä, eikä kukaan puhunut. Sitten Bryanin takaa kuului helpottunut huuto: "Katsokaa aurinkoa!", ja totta tosiaan, nyt se jo olikin huipun tasalla. Kaikki ryntäsivät metsään pää kolmantena jalkana. Jotkut pienimmistä olivat jäädä jalkoihin, mutta toiset lapset pelastivat heidät.
Bryan oli 12-vuotias poika. Jo syntymästään asti hänellä oli ollut tunne, että jokin hänen köyhässä kotikylässään oli vialla. Hän ei ollut varma, mitä tämä jokin oli, mutta hänellä oli tunne, että missä ikinä hän liikkuikin, kesäisellä niityllä, tai läheisillä lumisilla vuorilla, hän oli aina tarkkailun kohteena, ja Bryan ei pitänyt siitä ollenkaan.
Oli Bryanin 13-vuotissyntymäpäivä. Koska Bryan oli syntynyt kesällä, juhlia vietettiin pihalla, läheisen kauniin niityn kupeessa. Koko kylä oli paikalla, sillä oli kaunis kesäpäivä, ja juhlapaikka oli niityn lähellä, jossa suurin osa vietti kuitenkin aikansa.
Juhlat olivat jo lopuillaan; lahjat oli jaettu, ( Bryan sai hienon kirjan, joka kertoi lohikäärmeistä, sekä paljon kylänvanhimman, Dorothyn, leipomia herkullisia sokerikeksejä. ),
ja jokainen oli syönyt ja juonut niin paljon kuin suinkin pystyivät. Ihmiset lojuivat kylläisinä ja syömisestä väsyneinä jotkut tuoleillaan, jotkut nurmikolla. Eräät pelasivat korttia, toiset taas vain pureksivat laiskasti heinänkortta.
Yhtäkkiä raukean tunnelman rikkoi kova, metallinen kalahdus. Bryanin isä, seppä Donovan, oli lyönyt yhteen kaksi ruokapöydällä lojunutta kattilankantta. Niityllä leikkineet lapset pysähtyivät, ja tulivat sepän luo kuuntelemaan. Joku ruohikolla nukkunut mutisi vihaisena siitä, että oli joutunut herätetyksi näinkin julmasti, mutta hiljentyi kuitenkin kuuntelemaan, mitä sepällä oli sanottavana.
Seppä aloitti:
"Huomio hyvä juhlaväki! Ettette aivan laiskistuisi liiasta syömisestä ja levosta - "juurihan minä nukahdin!" kuului huuto nurmikolta.
"Olen keksinyt teille leikin", seppä jatkoi. "Käyn pian piilottamassa erään riipuksen läheiseen metsään. Se, joka ensimmäisenä löytää riipuksen, saa sen myös pitää!"
Monet harmittelivat, että heidän leponsa oli keskeytetty jonkin niinkin turhanpäiväisen kuin riipuksen takia. Valittelut kuitenkin loppuivat lyhyeen, kun Donovan alkoi kaivaa taskustaan riipusta, jota juhlaväen oli määrä etsiä.
Seppä otti taskustaan riipuksen, ja näytti sitä vieraille. Puhe hiljeni, kun seppä aukaisi kätensä, ja näytti sisällön juhlaväelle.
Aluksi oli vaikea erottaa, minkämuotoinen riipus se oikeastaan oli, sillä niin kirkkaasti aurinko siitä heijasti. Pian Bryan ja vieraat kuitenkin huomasivat, että se oli omenapuu. Mutta mikä tahansa puuriipus se ei ollutkaan, se nimittäin liikkui. Varsinaisen teräksisen omenapuun ympärillä lenteli pieniä hopeisia kyyhkysiä, jotka yrittivät napata puussa olevia kultaisia omenia. Mutta aina kun yksi hopeisista kyyhkysistä yritti napata nokkaansa omenan, puu väisti, helähti iloisesti, kuin pilkatakseen kyyhkysiä, kun jopa omenapuu pystyi niitä väistämään. Kaikki tuijottivat riipusta lumoutuneena, kunnes seppä pisti sen taskuunsa, ja kaikki havahtuivat.
Nyt lapset alkoivat pomppia ja kiljua, ja jopat äsken niin epäuskoisten vanhempien silmät alkoivat tuikkia iloisesti.
"Taoin puun ja linnut, ja vein ne lumottavaksi läheisen kaupungin velholle", Donovan selitti, selvästi iloisena saamastaan huomiosta.
Kuului kärsimätöntä kuiskailua, sillä monet halusivat jo päästä käsiksi tuohon hienoon riipukseen.
"Nyt kerron säännöt", Seppä aloitti, mutta joutui pian lopettamaan, sillä kaikki puhelivat keskenään riipuksesta, ja siitä kuinka juuri heidän olisi pakko saada se.
KLANG - Seppä loi taas kattilankannet yhteen ja väkijoukko hiljeni.
"Säännöt ovat siis seuraavat: Minä lähden nyt läheiseen metsään - hän osoitti oikealla puolellaan olevaa aluetta - ja piilotan tämän riipuksen sinne. Saatte tulla perässäni etsimään
sitä, kun aurinko on vuoren huipun tasalla" Sanoi seppä osoittaen sillä kertaa vasemmalle.
"Onnea matkaan" Hän toivotti vielä ennenkuin lähti kohti metsää.
Bryan oli innoissaan, mutta myös jännittynyt. Olihan juuri hänen löydettävä riipus, nyt oli sentään hänen, eikä kenenkään muun syntymäpäivät!
Aika, joka oli ennen sepän ilmoitusta sujunut hyvinkin nopeasti, mateli nyt kuin etana. Bryan vain makasi läheisen koivun alla, ja yritti saada riipusta mielestään. Kaikki kuitenkin muistutti häntä siitä; lähellä lentävät linnut, poiskorjattavien ruoka-astioiden kilahtelu, jopa erään pyöreähkön lapsen omenan muotoinen pää.
Sitten, ikuisuudelta tuntuneen ajan kuluttua, Bryan katsoi vasemmalle. Aurinko oli lähes vuoren huipun tasalla, ja väki kerääntyi jo metsänlaitaan, ja niin Bryan liittyi heihin.
Ilmassa oli jännittyneisyyttä, eikä kukaan puhunut. Sitten Bryanin takaa kuului helpottunut huuto: "Katsokaa aurinkoa!", ja totta tosiaan, nyt se jo olikin huipun tasalla. Kaikki ryntäsivät metsään pää kolmantena jalkana. Jotkut pienimmistä olivat jäädä jalkoihin, mutta toiset lapset pelastivat heidät.
Vastaukset 12
Vanhimmat
Jatkoa:
Suurin osa ihmisistä juoksi kohta metsän vasenta puolta, jota aurinko valaisi, joten Bryan valitsi oikean puolen, jotta hän saisi etsiä rauhassa. Hän kulki jonkin aikaa suoraan näkemättä oikeastaan mitään kiinnostavaa, jollei lasketa pientä oravaa, joka kulki hetken hänen rinnallaan. Pian hän kääntyi oikealle, pian taas vasemmalle, ja taas jälleen oikealle.
Ennenkuin hän sitä tajusikaan, hän jo oli eksynyt. Hän alkoi huhuilla muita, muttei saanut vastausta. Hän aikoi kääntyä takaisin, muttei enää nähnytkään takanaan polkua, jota pitkin hän juuri oli kulkenut. Hän rohkaisi mielensä ajatellen, ettei voisi eksyä kovin pahasti juuri hänen talonsa vieressä olevaan metsään.
Pian hän kuitenkin hyväksyi sen. Hän oli kuin olikin eksynyt. Lisäksi alkoi tulla ilta, ja metsä alkoi pimetä.
Yhtäkkiä hänen edestään alkoi kuitenkin kuulua ääntä.
"Bryan", "Bryaaan", "Bryaan".
Se ei muistuttanut kenenkään hänen tuntemansa henkilön ääntä, vaan se oli enemmänkin tuulen suhinan kaltainen ääni.
Bryania, alkoi pelottaa, mikä hävetti häntä, sillä eihän kolmetoistavuotias saanut hänen mielestään enää pelätä. Hän kääntyi poispäin äänistä, mutta nyt äänet kuuluivatkin sieltä, mihin hän oli kääntynyt. Hän kääntyi jälleen, mutta jälleen äänet huhuilivat hänen edessään.
Nyt Bryania alkoi todella pelottaa. Hän juoksi umpimähkään ympäri metsää, kunnes saapui yhtäkkiä pienelle metsäaukealle. Metsäaukean keskellä oli pikkuruinen lampi. Nyt äänet kuuluivat aivan hänen edestään. Hän katsoi lampea kohti, ja päätteli, että äänien oli pakko tulla sieltä.
Bryan kokosi rohkeutensa, ja käveli kohti lampea. Hän kurkisti lampeen. Sen pohjalla oli juuri se sama riipus, jonka hänen isänsä oli metsään piilottanut. Hän poimi sen lammesta, ja otti sen käteensä. Bryan pisti sen kaulaansa, ja alkoi juoda lammesta.
Sitten Bryan tajusi että kuiske kuului nyt hänen kaulastaan. Hän katsoi riipusta tarkemmin. Omenapuu, joka aikaisemmin oli ollut niin siro, oli nyt tiputtanut lehtensä, ja näytti kuolleelta. Kultaiset omenat olivat mädäntyneet, ja näyttivät nyt ruostuneilta, ja linnut, ennen niin iloisesti visertävät, olivat nyt kuolleet, ja makasivat puun juuressa.
Samassa alkoi tuntua siltä, että riipus olisi alkanut kiristyä Bryanin kaulassa. Hän luuli kuvitelleensa jutun, sillä sehän oli vain riipus. Riipus kuitenkin jatkoi kiristymistään, ja Bryan alkoi hätääntyä. Hän juoksi pois metsäaukiolta, takaisin metsään, joka oli nyt jo melko pimeä, sillä alkoi tulla yö. Bryan ei nähnyt paljoakaan eteensä, mutta pakokauhun vallassa hän juoksi. Riipus kiristyi kiristymistään, ja vaikka Bryan kuinka kiskoi sitä, se ei antanut milliäkään periksi. Hän alkoi läähättää, eikä enää saanut kunnolla henkeä. Kuvitteliko hän vain, vai kuuluiko ympäriltä metsästä tosiaankin naurua? Ei sellaista naurua, jota kuulee lasten suusta, vaan ilkeää, kylmää naurua, aivan kuin jonkin mielestä olisi hauskaa että Bryan on kuristumaisillaan. Ei, Bryan ei kuvitellut naurua. Se kuului nyt lähempää, aivan hänen takaansa. Nyt Bryan ei saanut enää henkeä, vaan lyyhistyi maahan.
Viimeisillä voimillaan hän kääntyi katsomaan riipusta, joka häntä oli kuristanut. Tosin nyt mitään riipusta ei ollut. Hänen kaulansa ympärillä oli käärme, joka kuristi Bryania, ja katsoi tätä samalla ilkeästi silmiin. Hänen silmissään pimeni.
Bryan avasi silmänsä. Hän katseli ympärilleen, ja huomasi olevansa kotona.Hän yritti nousta pystyyn, muttei voinut, niin pahasti hänen päätään särki. Hänen isänsä, seppä Donovan astui huoneeseen.
"Isä", Bryan aloitti.
"Isä, löysin sen riipuksen, se oli lammessa" Bryan sanoi tavoitellen voitonriemua. Isä katsoi häntä silmät säikähdyksestä suurina. Pian Bryan jatkoi "Mutta riipus, se alkoi kuristaa minua, ja sitten - sitten - kuulin naurua, kylmää, inhottavaa naurua, ja kaaduin maahan, riipus olikin käärme, ja - ja minä kai pyörryin"
Seppä ei sanonut mitään, vaan tyytyi katsomaan Bryania silmät itseinhoa täynnä.
"Bryan", hän aloitti viimein.
"Se velho, jolle riipus vietiin lumottavaksi, taisi lumota sen tekemään muutakin kuin helisemään", hän jatkoi, nyt murtumaisillaan.
"Yrittikö se velho tappaa minut?" Bryan ihmetteli. "Mutta miksi?"
"En tiedä", seppä vakuutti, mutta oli ilmiselvää että hän valehteli.
"Tunsitko sen velhon?" Seppä nyökkäsi puolivahingossa, ja Bryan kysyi nopeasti "Oliko hän ystäväsi?" Tälläkin kertaa oli selvää, että näin oli. Hänen isällään, karskilla sepällä oli nyt kyyneliä silmissään, ja oli selvää että hän rupeaisi pian itkemään. Hän kääntyi ovea kohti.
"Isä, jos kerran tunsit hänet, miksi hän yritti tappaa minut?" Bryan yritti vielä, muttei oikeastaan odottanutkaan vastausta, ja niin Bryanin isä lähti huoneesta, ja jätti Bryanin yksin.
Osa II: Outoja matkalaisia
Tapahtuu viikko ensimmäisen osan tapahtumien jälkeen.
Bryan havahtui läheltä kuuluneeseen kovaan ryminään. Hän mutisi äreästi, sillä hänet oli herätetty kesken ihanan unen. Unessa hän oli asunut isossa kermakakussa, ja syönyt sisällä ollutta makeaa mansikkahillotäytettä. Herkuttelu kuitenkin loppui siihen, kun kuului kovaa ryminää, ja kakun seinät romahtivat hänen päälleen.
Hetken aikaa Bryan yritti nukahtaa uudelleen, mutta tiesi yrityksensä turhiksi, ja nousikin pian ylös.
Bryan kurkisti ulos teltastaan, sillä hän oli viettänyt yön niityllä. Hänen kasvoilleen kävi lämmin, kesäinen tuulenvire, joka toi mukanaan ihanaa kukkien ja vihreän ruohikon tuoksua läheiseltä niityltä.
Hän puki nopeasti päälleen sarkakankaiset housunsa ja hienon, silkkisen paitansa, jonka hän oli saanut joulunlahjaksi, juo juoksi paljain jaloin pihalle.
Pitkälle hänen ei tarvinnut teltastaan astua, kun hän jo näki, mikä oli aiheuttanut hänet herättäneen rymähdyksen. Vähän matkan päässä, kylään tuovan soratien mutkassa lojui kaatuneet vaunut. Vaunut olivat tavalliset, nelipaikkaiset, kaupankäyntiin tarkoitetut puiset vaunut, joita yleensä vetää yksi tai useampi hevonen.
Bryan huomasi, että tienpientareella vaunujen vieressä istui mies.
"Hei" Bryan huusi, yrittäen kiinnittää miehen huomion. Mies ei vastannut, ei edes kääntynyt häntä kohti.
Hän lähti kävelemään miestä kohta. Matka, vaikka lyhyt olikin, oli epämiellyttävää käveltävää, sillä Bryanilla ei ollut kenkiä, ja tie oli sorainen ja pisteli jalkoja. Pian hän kuitenkin oli miehen luona, ja taputti häntä olkapäälle. Mies kääntyi Bryania kohti.
Bryan ei ehtinyt pysäyttää hämmästynyttä ilmettään, kun hän katsoi miehen kasvoja.
Tällä oli erittäin pitkät ja suipot korvat, jotka ylettyivät melkein hänen päälakeaan korkeammalle. Hänellä oli myös syvän vihreät silmät, jotka herättivät luottamusta heti kun niihin katsoi. Bryan tiesi että mies oli haltia, sillä hän oli kuullut niistä kertomuksissa, joita kylänvanhin, Dorothy, usein kertoi pimeinä syysiltoina.
"H-hei" Bryan tervehti hämillään. "Voisinko auttaa" hän kysyi viittoen epämääräisesti vaunuihin päin.
"Kiitos ystävällisestä tarjouksesta", mies aloitti hymyillen, "Mutta en tarvitse apuasi, sillä ei ole mitään, mitä ylipäätänsä voisit tehdä."
"Nätekös, matkakumppanini ovat jo etsimässä kadonnutta vetojuhtaamme, ja minä itse voin korjata tuon renkaan kädenkäänteessä." Ja kun hän heilautti kättään rengasta kohti, niin samssa kävi sokaiseva välähdys, ja rengas oli kuin uusi.
Bryan tiesi toki velhoista ja heidän taioistaan, olihan lumottu riipus melkein kuristanut hänet.
Mutta ensimmäistä kertaa hän näki, kuinka taikoja tosiaan tehtiin. Hän jäi nieleksimään ja katsoi mieheen. Silloin hän katsoi mieheen, ja tajusi, ettei tiennyt tämän nimeä.
Jatkoa alhaalla.
"Olen Eurig", tämä sanoi aivan kuin olisi lukenut Bryanin ajatukset.
"Minä olen Bryan - m-mutta kuinka tiesit mitä -" Bryan yritti kysyä, mutta Eurig keskeytti hänet.
"Luin ajatuksesi", tämä vastasi, aivan kuin se olisi ihan normaali, jokapäiväinen asia.
Bryan odotti, että haltia rupeaisi selittämään, mutta sitä ei tapahtunut.
Niinpä hän alkoi katsella ympärilleen, ja huomasi erään asian, ja päätti mainita siitä haltialle.
"Eurig, kun kerran olette liikkeellä vaunuilla, niin täytyyhän teillä olla hevonen niitä vetämässä, vai mitä? Mitä sille on tapahtunut?", Bryan kysyi.
"Hevoselle? Ah, mutta eihän meillä ole hevosta.", Eurig vastasi taas kerran kuin se olisi ihan normaalia.
"Mutta mikä sit-", Bryan keskeytti, kun läheisestä metsästä kuului huutoa.
"Eurig, hei, saimme kuin saimmekin sen kiinni!""
Bryan käännähti katsomaan. Metsän reunaan oli ilmestynyt seurue, mies ja nainen. He taluttivat jotakin, joka ei tosiaankaan näyttänyt hevoselta; sillä oli nimittäin isot siivet.
Kun seurue tuli lähemmäksi, Bryan joutui hämmästymään taas kerran; hän näet tunnisti talutettavan eläimen lohikäärmeeksi. Hän oli lukenut niistä syntymäpäivillään saadusta kirjasta, ja niinpä hän tiesi että tämä yksilö oli Bryekäärme, eikä siis vaarallinen.
"Hei Eurig, mikäs sinulla täällä on?" Isompi miehistä sanoi.
Bryan tarkasteli miestä. Hän oli valtava, vähintäänkin kaksi kertaa pitempi kuin Bryan, joka sentään oli pitkä ikäisekseen, ja ilmeisesti erittäin vahva. Hänellä oli tuuhea, punainen parta, sekä ulkoilmaelämän kovettamat kasvonpiirteet.
"Bryan on paikallisia. Hän tuli meitä auttamaan." haltia selitti miehelle.
"Njaa, hyvä, apu onkin aina paikallaan. Auttaisitko minua nostamaan kaatuneet vaunut pystyyn, Bryan", Mies kysyi ja hymyili ystävällisesti.
Bryan, joka oli hiemän hämillään tästä kaikesta, nyökkäsi kankeasti, ja meni kyljellään makaavan vaunun viereen.
"Olen muuten Baraek", iso mies sanoi, ja ojenti valtavan kätensä kohti Bryania.
Bryan tarttui käteen, jonka rinnalla hänen omansa näytti pikkiriikkiseltä, ja he kättelivät.
"Noniin Bryan, tartupas vaunuihin." Baraek kehotti.
Bryan teki työtä käskettyä, ja tunsi, että vaunut olivat todella painavat, eikä uskonut, että he kahteen pekkaan saisivat niitä nousemaan.
"Nosta kun lasken kolmeen" mies kehotti.
"Yksi - kaksi - kolme!"
Bryan nosti kaikin voimin, mutta vaunut eivät liikahtaneetkaan. Baraek nauroi lempeästi, ja alkoi nostaa. Äsken niin painavalta tuntuneet vaunut nousivat kuin höyhen.
Baraek kiitti Bryania avusta nostamisessa, mistä tämä meni hiukan hämilleen, sillä hän tiesi varsin hyvin, ettei hänestä ollut juuri ollenkaan hyötyä.
"Bryan, tulehan tervehtimään Elvargia!", Taka-alalle jäänyt nainen kehotti nyökäten hihnassa olevaan lohikäärmeeseen päin.
Bryan epäröi hieman. Hän toki tiesi, ettei kyseinen lohikäärme ollut vaarallinen, mutta se oli ensimmäinen kerta, kun hän näki niitä.
"Tule vain, ei se sinua syö, korkeintaan puree kätesi irti", nainen naureskeli.
Bryan näytti säikähtäneeltä, ja nainen kiirehti sanomaan että se oli ollut vain vitsi. Bryan hymyili vaivautuneesti, ja käveli otusta kohti. Kun hän oli lähellä, ja ojensi kättään koskettaakseen lohikäärmettä, tämä nuolaisi sitä. Kieli ei tuntunut ollenkaan limaiselta, pikemminkin pehmeältä, kuin höyhentyyny.
"Olen Elen." nainen kertoi, ja lisäsi samaan hengenvetoon "Haluaisitko lentää Elvargilla?"
"E-Erhh", Bryan mutisi epämääräisesti, sillä tällä erää pelkkä lohikäärmeen näkeminen sai riittää.
Hänen onnekseen Eurig-haltia pelasti hänet sanomalla merkitsevästi: "Bryan on vielä aivan liian kokematon lohikäärmeiden kanssa voidakseen lentää niillä."
Elen nauraa heläytti ja myönsi, että ehkä haltia oli oikeassa.
Bryan ja Elen kävelivät vaunujen luo, ja Elen kiinnitti Elvargin valjaisiin. Sitten hän kysyi yllättäen: "Oikeastaan tulimme tapaamaan isääsi, tiedätkö sinä, missä hän on?"
Bryan ei tiennyt. Itse asiassa hän ei ollut nähnyt isäänsä sen jälkeen, kun oli mennyt telttoineen niitylle viime iltana.
Kun Bryan kertoi tämän seurueelle, he vilkaisivat toisiaan huolestuneesti.
"Mitä?" Bryan kysyi epäilevästi
"Bryan, parasta että tuleet mukaamme", Baraek sanoi hiljaa samalla kun kaikki kolme kiipesivät vaunihin.
Bryan kiipesi vaunihin, ja tunsi että ne lähtivät liikkeelle. "Minne olemme menossa? Miksi etsitte isääni?", hän alkoi kysellä.
Kysymyksiin ei vastattu.
"Onko isälleni sattunut jotain?", yritti hän uudelleen.
Vieläkään hän ei saanut vastausta, Eurig, Baraek ja Elen vain mulkoilivat toisiaan, aivan kuin heillä olisi jotain sydämellään.
Jatkoa alhaalla.
Nyt Bryan alkoi hätääntyä ja suuttua. Hän korotti ääntään ja kysyi isästään vielä kerran.
Kukaan ei vastannut, ja nyt Bryan oli vihainen. Hän käski muita pysäyttämään vaunut, jotta pääsisi ulos katsomaan oliko isä kotona. Hän oli jo noussut ylös ja avaamassa ovea, kun vihdoinkin Eurig sanoi Brayanille jotain: "Sinun ei kannata aukaista sitä ovea, se voi olla vaarallista."
Bryan, vihainen kun oli, ei välittänyt, ja aukaisi oven. Mutta hän näki, ei ollutkaan soraista tietä, ja puista maisemaa niinkuin yleensä. He lensivät. Bryan katseli alaspäin, ja näki kultareunaisia pilviä, joihin aurinko osui, sekä siellä täällä pieniä mustia pisteitä, joiden hän päätteli olevan lintuja. Hän tuijotti ulos hetken aikaa, astui takaisin sisään, sillä ulkona oli kylmä, ja sulki oven. Muut näkivät hänen kysyvän ilmeensä, ja muistuttivat, että heidän vetojuhtanaan toimi lohikäärme, ei hevonen. Bryan istui hiljaa paikalleen.
Oven avaamisen jälkeen tuntui kuluneen pieni ikuisuus, mutta yhä vain he tekivät matkaa. Vihdoin Bryan avasi suunsa:
"Mihin oikein olemme matkalla"
"Meillä on syytä uskoa, että isäsi on hyvin suuressa vaarassa", Eurig toksäytti Bryanille.
"Mitä? Missä vaarassa? Bryan kysyi suuttuneena.
Kukaan ei tehnyt elettäkään vastatakseen.
"MISSÄ HÄN ON?" Bryan kysyi nyt jo huutaen.
Baraek avasi suunsa:
"Suuressa vaarassa, muuta en voi nyt kertoa"
"Olemmeko menossa pelastamaan häntä vai emme?" Bryan kysyi muristen vihaisena.
Eurig pudisti päätään surullisena, valmiina purskahtamaan itkuun.
"Mutta meidän täytyy pelastaa hänet, jos hän kerran on suuressa vaarassa."
Kului minuutti, kaksikin, ennenkuin kukaan vastasi.
"Sinä olet vielä suuremmassa vaarassa" Elen vastasi vihdoin.
Tämä veti Bryanin sanattomaksi.
"Lisäksi meillä on syytä uskoa, ettei "isäsi" ole sinulle oikeasti mitään sukua" Baraek jatkoi murheellisena.
Bryanistä tuntui, kuin hänen sydämensä olisi jättänyt yhden lyönnin välistä.
He laskeutuivat, ja seurue astui ulos
Kirjoitan lisää, ja lisään tännekin jos pidätte!
Luinpa kertomuksesi. Tässä tulee muutama rakentava sana. Tekstisi on ikäsi huomioon ottaen toimivaa, ja juoni lähtee etenemään pikamarssia eteenpäin. Tarina on ajatusmaailmaltaan ja teemaltaan suunnattu nuorisolle, ja tapahtumat sijoittuvat mitä ilmeisimmin mietittyyn fantasiamaailmaan (jota ei valitettavasti kuvata ollenkaan). Vaikka tarinasi alku on jokseenkin toimiva ja vaikka se sisältää suorituskeskeistä juonen kuljetusta, pidän tekstiä raakileena, joka ei ole erityisen julkaisukelpoinen. Seuraavassa kerron siitä, miksi näin.
Ensinnäkin en pysty missään vaiheessa samaistumaan Bryaniin, vaikka hän on sentään päähenkilö. Hänet esitellään kuin ohimennen, kuin harmillisena pakollisuutena, että päästäisiin nopeasti tapahtumiin (ja ehkä sitten joskus vähän miekkailemaankin). Toisaalta kertomus on henkilökuvausten osalta tasapuolinen: henkilökuvauksia ei ole. Lukija ei missään vaiheessa pääse tutustumaan muihinkaan henkilöihin, minkä takia henkilöiden ajatusmaailmat, toiveet ja tavoitteet jäävät täysin arvailujen varaan. Henkilöitä tulee ja menee, ja he tekevät sitä sun tätä, mutta lukija ei saa mistään otetta. Tunnelma on kuin aamuruuhkaisella rautatieasemalla. Henkilöistä puuttuu syvyys, ja ne tuntuvat olevan kiiltokuvamaisia ja kaksiulotteisia stereotyyppejä: on pelokasta pikkupoikaa, on seppämäistä seppää ja on haltiamaista haltiaa. Huomaatko ongelman? Annoit hahmoillesi nimikyltin ja mahdollisesti ylimalkaisen ulkonäön, mutta unohdit kuvata heidän ajatuksiaan, mielipiteitään, toiveitaan, aikomuksiaan ja suhteita toisiin henkilöihin ja maailmaan; asioita, jotka voisin kuvitella olevan suhteellisen oleellisia kaikissa tarinoissa. Näiden seikkojen pitäisi olla tärkeydeltään miltei juonen ja pääidean veroisia, sillä ne tuovat tarinaan sen fiiliksen, sen fantasian. Nykyisellään tarinassa kuvaillaan vain henkilöiden suorituksia, ei itse henkilöitä tai heidän motiiveitaan.
Toisekseen tarinassa näkyy armoton kiireys, joka on ominaista nuorelle kirjoittajalle: merkittävätkään tapahtumat eivät ehdi kunnolla edes tapahtua, kun siirrytään seuraavaan ja siitä sitten seuraavaan tapahtumaan. Haluat päästä vauhdilla eteenpäin, enkä voi kuin miettiä että minne? Kiire on ainakin hirmuinen.
Loppupuoli on juonta eteenpäin vievää dialogia, ja se voisi muuten toimiakin, mutta dialogin välistä puuttuu kaikki muu kuvailu; ihan kuin ympäröivää maailmaa ei olisikaan ja henkilöiden nimilaput olisi aseteltu tapahtumapaikoille näyttämään: "Hei, tässä toimittaa asioitaan X-nimilapulla varustettu henkilö." Tarinassasi on siis juoni, mutta siitä puuttuu se toisenkaltainen sisältö. Esimerkiksi fantasian kokemisen tunne ei välity missään vaiheessa, vaikka tarinassa vilahtelee fantasiaelementtejä: on haltioita, on taikuutta ja on lohikäärmeitä.
Suurten fantasiakirjailijoiden haamut tuntuvat myös kummittelevan taustalla ainakin Tolkienin (Bilbon syntymäpäiväkutsujen) ja Eddingsin (Kiven vartijan -kirjan alkuasetelman) osalta. Nimien vaihtaminen, esineiden muuttaminen toisiksi ja tapahtumien hienovarainen muuttaminen eivät valitettavasti riitä peittämään tunnetuimpien ideoiden kierrättämistä, varsinkaan kun tarina ei muilta osin ole kovinkaan omaperäinen.
Älä kuitenkaan anna kritiikkini lannistaa sinua, vaikka se saattoi tuntua armottomalta.
Kehut ovat palkinto hyvästä työstä, mutta vain kritiikistä oppii.
Mutta mikä siis neuvoksi? Anna tekstisi levähtää (vaikkapa viikon verran), ja lue sillä välin huolellisesti suosikkikirjasi alku tai suosikkinovellisi kokonaisuudessaan. Kiinnitä huomiota siihen kuinka suosikkikertomuksesi lähtee liikkeelle. Havainnoi mitä asioita kirjailija painottaa. Tarkastele ympäristön ja henkilöhahmojen kuvauksia, etenkin henkilöiden henkisiä kuvauksia. Selkeytä itsellesi mitä nämä henkilöt ovat ulkonäkönsä ja nimensä takana; mitä he tahtovat, miksi he tekevät niin kuin tekevät ja mikä on heidän suhteensa ympäristöön ja muihin henkilöihin. Voisit myös tutustua yleisiin kirjoitusoppaisiin, joissa kerrotaan tarinankerronnan perusrakenteista. Sitten kun viikko on kulunut, ota tarinasi uudestaan käsittelyyn ja anna näppäimistön sauhuta.
Lopuksi huomauttaisin, että en olisi jaksanut tätä kirjoittaa, ellen olisi nähnyt kirjoituksessasi potentiaalia. Viimeinen kolmisanainen ohjeeni (jota tarpeen mukaan voi jatkaa tai tiivistää) kuuluu: kirjoita, kirjoita, kirjoita.
Tsemppiä kirjoittamiseen!
Kiitos kommentistasi!
Ymmärrän ettei tämä oli julkaisukelpoinen, eikä kovin huoliteltu. Tein tämän alunperin eräälle foorumille, enkä keskittynyt kirjoittamiseen erityisemmin :(
Hauskaa kirjoituksessasi oli, kun sanoit että tämä muistuttaa Taru Sormusten Herrasta trilogiaa, itse kun en koko sarjaa ole lukenut.
Jatkan kirjoittamista!
Pakonomainen mielikuva TSH:n alusta tulee seuravasta yhdistelmästä:
fantasiatarinan alku syntymäpäiväjuhlat pihamaalla kaunis kesäpäivä koko kylä on paikalla juhlapaikka on niityn laidalla juhlan päätapahtuma on lopetuspuhe puhuja on vanhempi mies, joka on päähenkilön isähahmo puhujalla on korumainen taikaesine puhujalla on piilotusleikki liittyen taikaesineeseen puhuja jättää juhlat kesken puheensa lopuksi = kuvaus suoraan Bilbon syntymäpäiväjuhlista
Kuvasarja Bilbon juhlista TSH-leffasta:
http://www.framecaplib.com/lotrlib/html/episodes/indices/fotr/thumb06.htm
Huomaan, että olen alitajuisesti kopionut TSH-kirjoja.
Tosin isähahmo ei jättänyt juhlia tarinassani kesken, mutta muuten täsmää.
Kirjoitan uuden, paremman alun, ja pyrin olemaan kopioimatta :)
Nuoreksi ihmiseksi todella hyvin kirjoitettu! Sinulla on selvästi lahjoja. :)
Jätä kertomus kypsymään, hanki syvyyttä henkilöihin ja kuvaile paremmin ympäristöä. Älä tee näitä asioita kuitenkaan liikaa, vaan muista kultainen keskitie.
tästä avauksesta, sekä tarinasta että siihen kirjoitetusta palautteesta.
Kirjoittamaan opettelevana sain siltä kokonaisuudessaan paljon.
Koko tämä ketju kosketti minua jo eilen hyvin syvältä ja näytti, miten vähään tosiasiallisesti kirjoittavana kykenen.
Jos nimimerkkisi vuosiluku, vastaa syntymävuottasi..Niin minusta olet kirjoittanut hyvin huomioiden ikäsi! :)
Mutta, minunkin mielestä olet ottanut aika paljon mallia, muista kirjoista tai elokuvista, kuten Taru sormusten herrasta ja näkisin tekstissäsi olevan pienen vivahteen myös Potteria.
Itse en yleensä kirjoita fantasiaa, joten en tiedä olenko oikea ihminen sinulle sanomaan mitään. Kuitenkin, luulisin että fantasia on aika hyvin jo koluttu viime vuosina. Ja on vaikea saada kirjoitettua velhoista, lohikäärmeistä ym. niin, ettei niitä verrattaisi esillä olleisiin tarinoihin.
Mielestäni sinun tarinasi, on enemminkin tiivistelmä. Koska tarina kulkee niin nopeasti eteenpäin. Enemmän kuvailua siis ym..jos ei tekstisi ollut tiivistelmä.
Tarinaa pitäisi, minun mielestä muuttaa aivan kokonaan. Vaikka aivan uusi tarina. Unohda kaikki, mitä olet lukenut tai nähnyt fantasia genrestä...Ajattele kaikki uusiksi..Mitä jos olisikin niin, että..?
Koska kaikki on mahdollista, kehittele vaikka oma satuolentosi, josta ei ole missään mainintaa, eikä se muistuta mitään ennestään tuttua olentoa. Kehittele sille taidot ja heikkoudet. Luo kokonainen maailma, josta itsekkin viehätyt. Kerro siitä maailmasta, kuvittele itsesi sinne ja kerro mitä näet edessäsi. Ja ennenkaikkea, mitä haluat nähdä edessäsi? Mutta älä käytä jo käytettyjä asioita, koska sitä ei jaksa lukea. Keksi henkilöt, jotka ovat kiinnostavia.
Mutta palatakseni takaisin kirjoittamaasi tarinaan..Niin siinä Bryan, kun näki lohikäärmeen ensimmäistä kertaa tai koko kylä näki taioitun riipuksen..se ei aivan vaikuttanut siltä, että he olisivat nähneet ne ensimmäistä kertaa..Miksi hänen isänsä vei puun ja linnut lumottavaksi velholle? Jotta saisi kauniin riipuksen? Eikö ole aika ilkeätä taikoa puu ja linnut riipuksen muotoon, jos kerran ei ole mitään syytä sille...Eli kysy aina itseltäsi, minkä takia? Ole valmis vastaamaan, jos sinulta kysytään jotain kirjoittamastasi tarinasta, sinun pitäisi tietää kaikki syyt, miksi mitäkin tapahtuu, mistä on lähtöisin, minkälaisia olivat henkilöt aiemmin ja minkälaisia he ovat nyt tarinassasi..
Tarinasi on minun mielestä liian ennalta arvattava, yllätä lukija..Se myös pomppaa liian nopeasti eri toimintaan, kuten että hänen isänsä oli vaarassa ja vielä enemmän itse Bryan. Voisin melkein arvata, että Bryan tulee näiden velhojen kanssa pelastamaan isän pinteestä, sitten siinä on muutama tiukka tilanne ja sen pituinen se. Älä vain sano, että riipus tuhotaan..ja lopussa Bryan ja hänen isänsä halaavat toisiaan.
Mutta muuten hyvää tekstiä kuitenkin, ikään nähden.:)
Itse asiassa isää ei oltu menossa pelastamaan, ja riipuksenkin syy oli ollut selviämässä, mutta nyt olen siirtynyt kirjoittamaan uutta, parempaa tarinaa.
Kiitos kommentistasi!
PS. 1996 on syntymävuoteni :)