Olen kohta 20vuotias nainen ja kärsinyt ties mistä sosiaalisten tilanteiden pelosta (mitä tämä nyt ikinä onkaan) noin 7vuotta. Joskus hieman ennen murrosikää alkoi ensimmäiset oireet, kaupassa käynti alkoi olemaan vaikeeta, etenkin jos oli enemmän ihmisiä. Mutta kaikista kauheinta tästä tuli kun joutuin ensimmäistä kertaa laitokseen (semmoseen jossa oli mm nuoria joilla oli ongelmia koulun käynnissä, nuoria joilla oli alkoholisti/huumeiden käyttäjä vanhemmat ym), itse joutuin tuonne sen takia kun en alkanut käymään koulua (ja koulua taasen en alkanut käymään koska sielä kiusattiin henkisesti ja fyysisesti), olin 13v kun joudun sinne ja olin siellä hieman yli vuoden. Ahistuin siellä heti ja aloin saamaan lieviä paniikkikohtauksia. Kun pääsin sieltä pois, sama jatkui.
Kauppaan menot ahistaa, kaikki sosiaaliset tilanteet, kuten pankissa asiointi, työkkärissä, kelassa, autokoulussa (sillon kun sen kävin), kaikki virastot ym paikat. Sydän alkaa lyömään, tulee hengitys vaikeuksia, hikeä alkaa pukkaamaan, tulee kuolemanpelko, tulee tunne että haluan vaan pois tästä tilanteesta, tulee mielettömän turvaton olo.
Jos menen vaikka kauppaan, ajan autolla sihen parkkipaikalle niin saatan istua autossa tunnin tai ylikin kun koitan ryhdistäytyä että pystyisin menemään sinne. Mietin aina että miltä näytän, näytänkö tyhmältä tässä takissa, näissä kengissä, housuissa? Entä hiukset, onko ne ihan hirveen näköset? Miten kävelen, kävelenkö ryhdikkäästi ja naisellisesti vai löntystänkö ja näytänkö huono ryhtiseltä? Koitan aina ajaa autoni mahd lähelle kaupan sisäänkäyntiä, jotta ei tarvitsisi kävellä pitkästi. Normaalisti nykyään ruukaan käydä kaupassa ainoastaan aamusta heti kun ne aukeaa eli seitsemän aikoihin, koska sillon ei ole paljon lainkaan ihmisiä liikenteessä. Se helpottaa omaa oloani.
Kassalla taasen mietin että riittääkö rahat? Mitä jos kuitenkaan ne ei riitä? Kuitenkaan ei vaan hemmetti riitä ja sitten mua alkaa nolottaa, hävettää ja saatan saada kohtauksen ja ryntään ulos. Tai jos maksan kortilla, mietin että entä jos jostain syystä se kortti ei toimi, se ei vaan hitto ala toimimaan miten sitten maksan ostokset?? Mietin kuumeisesti noita asioita koko ajan mielessä, mulla alkaa kädet hikoileen, tulee kauheen kuuma olo, naamaa punottaa, suuta kuivaa, sydän hakkaa, hiki tulee.. Alan hengittää raskaasti ja rukoilen että se tilanne olisi äkkiä ohitte. Heti kun saan maksettua ja kaikki onnistui, heti tulee mieletön helpotus.
Oon aika lailla neljän seinän sisällä oleva vanki, pyrin käymään harvoin kaupassa. Harvoin yleensäkään yhtään missään. En ole opiskellut mitään ammattia itselleni, oon lopettanu 3 ammattikoulua koska aina on alkanu ahistamaan, heti aamuisin kun ois pitäny lähteä kouluun, jopa aina edellisenä iltana kun tiesi että huomenna taas kouluun niin voi jumalauta sitä ahistuksen määrää!
Nyt vasta tuossa lokakuussa kävin lääkärissä, ensimmäistä kertaa ja kerroin tilanteeni. Sain lääkkeeksi Sepramia jota olen syönyt nyt 3kk eikä ole tehonnut mitään. Hieman mielialaa se on ehkä kohentanut mutta itse ahistuksiin ei ole tehonnut mitään. Pitäisi varata uusi aika mutta käyn yksityisellä ja ei juuri nyt ole rahaa sinne, koitan kestää ja varaan ajan sitten kun on vähän paremmin rahaa.
Pystynkö koskaan elämään normaalisti? Käymään kaupoissa ilman että ahistaa? Hoitamaan omia asioita jos täytyy, esim käydä pankissa tai missä tahansa ilman näitä perkeleen ahistuksen tunteita? Pysynkö koskaan opiskelemaan?? Maaliskuussa on yhteishaku mutta mitä hiton järkee hakea jos kuitenkaan ei pysty käymään? Aijon kuitenkin hakea koska tässä on vielä aikaa saada apua, elokuussa alkais vasta koulut jos johonkin pääsisin edes.
Ja voisko nämä kohtaukset johtua siitä että olen ollut laitoksessa? Siis että ne on sieltä saaneet alkunsa ja jotenkin jääneet sitten mulle "päälle"? Koska se aika siellä oli henkisesti ja fyysisesti hemmetin raskasta. Kai tuollainen tapahtuma voi jotenkin vaikuttaa 13vuotiaaseen nuoreen tyttöön joka vasta kehittyy?
Kauppaan menot ahistaa, kaikki sosiaaliset tilanteet, kuten pankissa asiointi, työkkärissä, kelassa, autokoulussa (sillon kun sen kävin), kaikki virastot ym paikat. Sydän alkaa lyömään, tulee hengitys vaikeuksia, hikeä alkaa pukkaamaan, tulee kuolemanpelko, tulee tunne että haluan vaan pois tästä tilanteesta, tulee mielettömän turvaton olo.
Jos menen vaikka kauppaan, ajan autolla sihen parkkipaikalle niin saatan istua autossa tunnin tai ylikin kun koitan ryhdistäytyä että pystyisin menemään sinne. Mietin aina että miltä näytän, näytänkö tyhmältä tässä takissa, näissä kengissä, housuissa? Entä hiukset, onko ne ihan hirveen näköset? Miten kävelen, kävelenkö ryhdikkäästi ja naisellisesti vai löntystänkö ja näytänkö huono ryhtiseltä? Koitan aina ajaa autoni mahd lähelle kaupan sisäänkäyntiä, jotta ei tarvitsisi kävellä pitkästi. Normaalisti nykyään ruukaan käydä kaupassa ainoastaan aamusta heti kun ne aukeaa eli seitsemän aikoihin, koska sillon ei ole paljon lainkaan ihmisiä liikenteessä. Se helpottaa omaa oloani.
Kassalla taasen mietin että riittääkö rahat? Mitä jos kuitenkaan ne ei riitä? Kuitenkaan ei vaan hemmetti riitä ja sitten mua alkaa nolottaa, hävettää ja saatan saada kohtauksen ja ryntään ulos. Tai jos maksan kortilla, mietin että entä jos jostain syystä se kortti ei toimi, se ei vaan hitto ala toimimaan miten sitten maksan ostokset?? Mietin kuumeisesti noita asioita koko ajan mielessä, mulla alkaa kädet hikoileen, tulee kauheen kuuma olo, naamaa punottaa, suuta kuivaa, sydän hakkaa, hiki tulee.. Alan hengittää raskaasti ja rukoilen että se tilanne olisi äkkiä ohitte. Heti kun saan maksettua ja kaikki onnistui, heti tulee mieletön helpotus.
Oon aika lailla neljän seinän sisällä oleva vanki, pyrin käymään harvoin kaupassa. Harvoin yleensäkään yhtään missään. En ole opiskellut mitään ammattia itselleni, oon lopettanu 3 ammattikoulua koska aina on alkanu ahistamaan, heti aamuisin kun ois pitäny lähteä kouluun, jopa aina edellisenä iltana kun tiesi että huomenna taas kouluun niin voi jumalauta sitä ahistuksen määrää!
Nyt vasta tuossa lokakuussa kävin lääkärissä, ensimmäistä kertaa ja kerroin tilanteeni. Sain lääkkeeksi Sepramia jota olen syönyt nyt 3kk eikä ole tehonnut mitään. Hieman mielialaa se on ehkä kohentanut mutta itse ahistuksiin ei ole tehonnut mitään. Pitäisi varata uusi aika mutta käyn yksityisellä ja ei juuri nyt ole rahaa sinne, koitan kestää ja varaan ajan sitten kun on vähän paremmin rahaa.
Pystynkö koskaan elämään normaalisti? Käymään kaupoissa ilman että ahistaa? Hoitamaan omia asioita jos täytyy, esim käydä pankissa tai missä tahansa ilman näitä perkeleen ahistuksen tunteita? Pysynkö koskaan opiskelemaan?? Maaliskuussa on yhteishaku mutta mitä hiton järkee hakea jos kuitenkaan ei pysty käymään? Aijon kuitenkin hakea koska tässä on vielä aikaa saada apua, elokuussa alkais vasta koulut jos johonkin pääsisin edes.
Ja voisko nämä kohtaukset johtua siitä että olen ollut laitoksessa? Siis että ne on sieltä saaneet alkunsa ja jotenkin jääneet sitten mulle "päälle"? Koska se aika siellä oli henkisesti ja fyysisesti hemmetin raskasta. Kai tuollainen tapahtuma voi jotenkin vaikuttaa 13vuotiaaseen nuoreen tyttöön joka vasta kehittyy?
Vastaukset 3
Vanhimmat
Vinkkejä avuksi sinullekin, tässä linkki:
http://keskustelu.suomi24.fi/node/9215153
[email protected]
En tiedä onko siitä mitään apua, että juttelet toisen yhtä huono-onnisen henkilön kanssa, mutta se voisi olla mielenkiintoista "itkeä" yhdessä. Lähetä siis viestiä minulle jos haluaisit chatata.
Kyllä tuollainen laitoselämä voi vaikuttaa ihmiseen juuri tuolla tavalla että saat noita ahdistus kohtauksia. Varsinkin kun olet ollut noin hirvittävän nuori vielä kun moiseen paikkaan oot joutunut. Ei varmasti ole helppoa ollut. Ehdottomasti kannattaa varata aika sille lääkärille heti kun mahdollista, voit saada jotain eri merkkistä lääkettä kerta tuo Sepram ei ole juuri sulle tehonnut. Lääkkeitäkin kun on niin erilaisia, ensimmäinen lääke jota saa, ei välttämättä tehoa, siksi voi mennä kauankin ennen kuin löytää itsellensä sopivan lääkityksen noihin kohtauksiin. Tietty jonkinlainen terapiakin voisi, siis yhdessä lääkityksen kanssa, auttaa. Kannattaa keskustella tästä asiasta sitten lääkärin kanssa. Kyllä se siitä elämä vielä alkaa kohenemaan, usko pois vaan.