Krivin toinen taistelu 1942

Nordbergin mukaan suomalaiset menettivät Syvärin, Krivin kahden ja Kiestingin taisteluissa 1942 n. 2 000 miestä kaatuneina ja haavoihinsa menehtyneinä.

Itseasiassa Goran taistelut oli yksi kovimmista taisteluista koko jatkosodan aikana. Toki taistelut alkoivat joulukun 1041 puolella.

"Goran taistelut lokakuusta 1941 tammikuuhun 1942

Alueelle saapunut neuvostoliittolainen 114. divisioona aloitti vastahyökkäyksen 14.10. Orenšenskojessa . 114. divisioona saapui Taka-Baikalilta ja oli valiojoukon maineessa. Puolustautuva 7. divisioona oli pahoin kulunut hyökkäysvaiheen aikana: komppanioiden vahvuus oli paikoin vain 30-35 miestä. Venäläiset saivat aikaan sisäänmurron 16.10. mennessä suomalaisten puolustusasemiin. Suomalaiset aloittivat vastahyökkäyksen rykmentin vahvuisin voimin sisäänmurron rajoittamiseksi mutta hyökkäävä yksikkö joutui saarretuksi. Saarrettu suomalainen rykmentti murtautui ulos saarroksesta päivien taistelun jälkeen 22.10. Raskaiden tappioiden ja lopen uupuneiden joukkojen hyökkäys Orenšenskojessa keskeytettiin ja hyökkäysoperaatio koko Aunuksen kannaksella päätettiin 23.10.1941. Suomalaiset ryhmittyivät puolustukseen linjalle Ostan-Goran-Kimjärvi.

Neuvostojoukot aloittivat uuden vastahyökkäyksen Goran kylän maastossa 14.12.1941. Suomalaiset vetäytyivät Gorasta 19.12. saarrostusuhan alaisina. Suomalaisten vastahyökkäys epäonnistui. Taisteluja käytiin erittäin ankarissa olosuhteissa: pakkasta oli ajoittain jopa -40 astetta. Tilanteen uhkaavuuden takia alueelle keskitettiin lisää suomalaisia joukkoja. Suomalaisten vastahyökkäys alkoi 27.12. ja Goran kylä saatiin vallattua kiivaiden taistelujen jälkeen 10.1.1942.

Suomalaisjoukot torjuivat lähinnä eversti Antero Svenssonin komentaman 7.D:n voimin neuvostojoukkojen hyökkäykset Goran taisteluissa joulukuusta 1941 tammikuuhun 1942. Vihollisen tappiot olivat noin 2 500 kaatunutta. Suomalaisten tappiot kaatuneina, haavoittuneina, kadonneina ja paleltuneina oli 1007 miestä eli noin 22% alueella olevien joukkojen kokonaisvahvuudesta. Goran taistelu oli yksi jatkosodan ankarimmista taisteluista."

Sodissa menehtyneiden tietokannasta löytyy piikkipäivä 15.9.1942 jolloin kaatuneita ja kadonneita oli 53 keskimäärin tuohon asemasotavaiheen päivätappiot olivat ehkä kymmenkunta kaatunutta ja kadonnutta päivässä. Tuon päivänä näyttää olleen kaatuneista huomattava osa Krivin lohkolla olleita. Joukko-osastoista mainitaan JR 23 sekä 3.prikaati. Minä olen lukenut myös että tykistö näytteli merkittävää osaa torjuntavoitossa.

Erkki Nordbergin kirjassa mainitaan noiden neljän taistelun suomalaistappioina vajaat 2 000 miestä. Tulkitsen ne kaatuneiksi, kadonneiksi ja haavoihin menehtyneiksi . Se nimittäin näkyy suurinpiirtein tullaisena tammikuun, huhti-toukokuun sekä syyskuun menehtyneiden piikkinä. Syyskuun Krivin taisteluissa suomalaiset tuhosivat hyökkääjät lähes yksinomaan tykistöllä.

Tappiosuhde oli siis 1:22.

sukulais ukko kertoi vedet silmissä ,kuinka ryssien hyökätessä oli tullut asemiin niin paljon ukkoa ,että piti puukollakin...kun ei kerinny kp :n lipasta vaihtaa. yhen kerran oli vanja ollut syömässä kun sukulaiseni oli tähdännyt ,mutta antoi pojan syödä viimeisen ateriansa loppuun ja sitten hän oli painanut liipaisinta....ja kerran oli ollut vanja paskalla kun oli hänet ampunut.....sodan julmuutta. hän taisteli sinisessä prikaatissa

Mihinkähän vanja pyrki noilla Krivin taisteluilla. Vaikka olisi voittanutkin niin ei Suomi olisi sillä rauhaan taipunut. Olikohan jonkunlaista uusien joukkojen koulutusta.

Mitähän tekemistä Suomen armeijalla siellä mahtoi olla? Ai niin Suur-Suomi piti olla Ural itärajana.

Tuossa taistelleet Karhumäen miehet puhuivat siitä taistelun jälkeen sellaisin sanoin kuten: "me ammuimme ryssiä läjään..."

Suomalaiset sotilaat kuolivat Itä-Karjalassa ja Syvärin takana sodanjohdon hulluuden takia. Lyötiin paksua päätä Karjalan mäntyyn.

Krivissä tammikuun 1-14.päivän 1942 välinen taistelu oli varmaan puna-armeijan pohjanoteeraus jos väite pelkästään yli 4000 kaatuneesta pitää paikkansa. Hyökkäys oli typerästi suunniteltu ja kilpistyi etupäässä suomalaiaten ylivoimaiseen tykkituleen. Nimittäin suomalaisten omat tappiot olivat näet vain 121 kaatunutta ja kadonnutta. Tappiosuhde on kyllä sitä luokkaa että on mahdollista että suomalaiset ovat laittaneet lukuihun puolet liikaa. Kukaan niitä ruumiita ei kyllä ole käynyt katsomassa. Myöhemmin sitten paljastuukin suomalaisten kokonaistappioiksi 1 500 miestä joista 300 kadonnutta. Miksi esitetään kaksi erillaista lukua suomalaistappioista? Oliko siis niin että NL:n kokonaistappiot olivat vähemmän kuin 4 000 kuollutta ja suomalaisilla 300 kaatunutta ja noin 100 haavoihinsa menehtynyttä.

Huonosti suunniteltu hyökkäys johti NL:n tappioihin jotka olivat lähes kymmenkertaiset suomalaisten tappioihin verrattuna, eivät yli 30-kertaiset. Muistellaanpas miten väite 22 000 - 24 000 Suomussalmi-Raatteen tie kaatuneesta vihollisesta supistui Juri Kilinin tutkimuksessa n 9 000:een. Tai että Ilomantsissa 1944 ei kaatunut yli 3 000 vaan noin 1 500 puna-armeijan sotilasta.

KELIRIKKOHYÖKKÄYS

Jo 1960-luvulla kevään 1942 Pertjärven-Semenskin taisteluista alettiin käyttää nimitystä
"ensimmäinen torjuntavoitto". Jatkosodan alkuvaiheita tuotteliaasti kuvannut TK-mies Gunnar
Johansson kaatui kyseisessä taistelussa. JP 4 saapui Syvärille kelirikon ollessa pahimmillaan. Ainoa tie, jolla panssarivaunuja voitiin käyttää, kulki suomalaisten puolella rintamalinjan suuntaisena. Neuvostoliittolaisilla ei hankalan maaston vuoksi ollut alueella panssarivaunuja.

Kirill Meretskovin komentama erillinen armeija oli joulukuussa 1941 lyönyt saksalaiset Tihvinässä.Hyökkäyksen jatkaminen Tihvinästä Ilmajärven suuntaan edellytti selustan turvaamista Syvärillä. Neuvostoliittolaiset varautuivat myös saksalaisten uuteen hyökkäyksen
Tihvinässä. Lisäksi neuvostoliittolaisten tavoitteena oli saada suomalaiset pois Syvärin sillanpääasemasta, jotta puna-armeija voisi myöhemmin hyökätä Syvärin yli ilman, että suomalaisilla olisi asiasta ennakkotietoa.

Jotta suomalaiset saataisiin pois sillanpäästä, oli puna-armeijan operaation painopiste luotava
sinne, missä suomalaisten puolustus olisi helpoimmin puhkaistavissa. Hyökkäyksen
jatkamisen jälkeen olisi päästävä tie- ja rautatieyhteyksille mahdollisimman nopeasti.
Moottoroitujen joukkojen käyttämiseen ei ollut mahdollisuuksia.

Maaliskuun 1942 lopulla suomalaispartiot saivat ilmeisiä viitteitä puna-armeijan hyökkäysvalmisteluista.Huhtikuun alussa kohdattiin entistä useammin neuvostopartioita armeijakuntien sauma-alueella. Suomalaisupseerit kutsuttiin takaisin lomilta 7.4.1942. Saksalaiselle 163. D:lle annettiin 10.4. tehtäväksi aloittaa harhautushyökkäys, jonka tarkoituksena oli saada selville neuvostojoukkojen ryhmitys Syvärin toisella puolella. Harhautushyökkäys epäonnistui, kun saksalaiset eivät päässeet Syvärin yli.

Neuvostoliittolaisilla oli kuusi divisioonaa, neljä merijalkaväkiprikaatia ja 4-5 siperialaista
hiihtopataljoonaa. Painopisteessä oli hevosvetoinen 114. D vahvennuksenaan yksi merijalkaväkiprikaati ja kaksi hiihtopataljoonaa. Tykistöä oli divisioonan oma tykistörykmentti ja yksi haupitsirykmentti eli yhteensä kuusi patteristoa. Armeijakunnalla oli panssarivaunuja,
mutta ei painopistesuunnassa. 114. D:llä ei ollut juurikaan sotakokemusta.

Neuvostoliittolaiset halusivat hyökätä kelirikkoaikana, jotta suomalaiset eivät pääsisi hyö-
dyntämään panssarijoukkojaan. Taustalla oli se, että neuvostoliittolaisilla ei ollut panssarijoukkoja ja he luottivat siperialaispataljoonien kykyyn käydä metsätaistelua.

Suomalaisilla oli idässä V AK:n 11. D:n osia: I/JR 8 ja RajaJP 4. Näiden joukkojen toimintaa
on kuvattu Tuntematon sotilas -kirjassa mm. alik Lahtisen kaatumisen ja alik Rokan
(todellisuudessa Viljam Pylkkään) yksin suorittaman usean kymmenen miehen vahvuisen
vihollisosaston tuhoamisen kautta. Lännessä oli IV AK:n ruotsinkielisen 17. D:n JR 61. Armeijakuntien välialue hoidettiin kenttävartioin ja partioin. Divisioonien välillä oli kieliongelma
11. D:n ollessa suomenkielinen ja 17. D:n ruotsinkielinen: esimerkiksi tiedustelutiedon
välittämisessä oli ongelmia. Kummankin divisioonan tykistö kykeni tukemaan painopisteeseen
vain yhdellä patteristolla.

jatkuu...

Neuvostojoukkojen hyökkäys saavutti viiden ensimmäisen hyökkäyspäivän aikana ensimmäisen
tavoitteensa, mikä johtui paljolti suomalaisjoukkojen hajanaisuudesta.

Suomalaisten selustassa ei ollut riittävästi reservejä. Syvärin kaupungissa oli ainoastaan
Kv.Os 19. 11 D:llä ei ollut lainkaan reservejä. Panssaridivisioonan joukot olivat valmiina
Sorokan hyökkäystä varten, mutta Mannerheimin käskystä hyökkäystä ei toteutettu eikä
Muurmanskin yhteyttä katkaistu. JP 4 lähti 15.4.1942 Paatenesta ja oli seuraavana päivä-
nä Karhumäessä. Pataljoona siirtyi Äänislinnan ja Syvärin kaupungin kautta kautta 19.4.
taistelualueelle Bulajevaan.

3. PsK/PsPr kuormattiin 14.4.1942 Äänislinnassa junaan. Se siirtyi 19.4. hyökkäyslähtöasemiin yhdessä JP 4:n kanssa. Ltn Folke Torpin johtamassa komppaniassa oli 3 joukkuetta, joissa kussakin 3 panssarivaunua. Komppanian panssarivaunukalusto koostui kevyistä Vickers- ja T-26-vaunuista.

Hyökkäyskäskyn mukaan "TstOs Lounila hyökkää tien suunnassa ja ottaa haltuunsa Pajarinmäen ja Rapovanmäen maaston, lähettää voimakkaita taistelupartioita pisteen 147,1 ja
Salmijärven suuntaan." Tukitykistönä oli 1./KTR 8, 7./KTR 8 sekä kolme 76 LK -kanuunaa ja yksi 155 H -haupitsi. Operaation tukemiseen osallistui kaikkiaan 7 raskasta patteria 2 kevyttä patteria eli noin puolet neuvostotykistön määrästä. Pioneerijoukkue oli käytettävissä lähinnä ajoneuvojen auttamiseksi ja miinoitteiden raivaamiseksi. Ilmatorjuntaa varten oli It-jaos ja 2 It-konekivääriä. Suomalaisjoukoille ominaista vielä tässä sodan vaiheessa oli jatkuva taistelujaotuksen hajottaminen taisteluosastoiksi, mikä heikensi niiden suorituskykyä.

Suomalaisten tykistö oli ryhmitetty verraten hyvässä kunnossa olleiden teiden päähän, joka mahdollisti ampumatarvikehuollon toimimisen. On myös huomattava, että huollon oli palveltava vain 9 patterin kulutusta.

Suomalaisjoukoissa 36 sotilasta kieltäytyi lähtemästä taisteluun. He joutuivat kenttäoikeuteen,
mutta heitä ei tuomittu mihinkään rangaistukseen, vaan oikeuden päätös ilmoitettiin heille vain tiedoksi. Yhteishengen ylläpitämiseksi asia sovittiin unohdettavan puolin ja toisin ja se tuli esiin vasta 1990-luvulla.

Suomalaiset käyttivät lumipuvun housuja paitsi sulautuakseen keväiseen maastoon myös
erottuakseen neuvostoliittolaisista, joilla lumipukuja ei ollut käytössä lainkaan. Neuvostoliittolaisilla ei ollut alueella panssarivaunuja, mutta sen sijaan runsaasti Pst-kivää-
reitä ja muutamia Pst-tykkejä.

Suomalaishyökkäyksen tavoitteena oli saarrostaa neuvostoliittolaiset. Se onnistui, neuvostoliittolainen jalkaväki tuhottiin, ja rintamalinja palautui suunnilleen samalle tasalle, jolla se oli ollut ennen neuvostojoukkojen hyökkäystä. Rintamalinja pysyi paikallaan aina kesään
1944 saakka.

JP 4:n ja 3. PsK /PsPR:n tappiot olivat raskaat: 20 kaatunutta ja 54 haavoittunutta. Kaksi JP 4:n kaatuneista sai surmansa saatuaan ensin osuman neuvostotarkka-ampujien luodeista ja haavoituneina jäätyään oman panssarivaunun alle. Taistelun jälkeen JP 4 ei enää palannut Paateneen, vaan siirtyi Äänislinnaan.

Neuvostoliiton 114. D:n tappioista ei ole tarkkoja tietoja, mutta ne olivat hyvin suuret. Arviot vaihtelevat 10 000:n ja 14 000:n miehen välissä.


Lähde:

Kelirikkohyökkäys Syvärillä 11.-25.4.1942
Panssarikilta ry, Parolannummi, Hattula
7.4.2015

On täyttä höpöpuhettä väittää että jossain Kiistingin kevättaistelussa 1942 puna-armeijan tappiot kaatuneina olisivat olleet 15 000 ja suomalaisten ja saksalaisten vain muutama sata kummallakin. On aivan käsittämätöntä miten suomalaiset jatkosodan aikana paisuttelivat puna-armeijan tappioita. Eivätkö he tajunneet sitä että juuri vuoteen 1942 tullessa puna-armeijan jalkaväkidivisioonien vahvuudet putosivat jostain vuoden 1941 tasosta, 14 000 vain 6 000:een?

Se että puna-armeija oli vuoden 1942 ehkä kaikkein syvissä aallonpohjassa mm. yllättävän heikon panssari- ja tykistötilanteen takia ja kärsi älyttömiä tappioita (vuonna 1942 kaikkiaan noin 7 000 000 itärintamalla) on tunnettu asia. Mutta se että aletaan väittämään että olisi ollut jotain lahtaamista jossa yhtä omaa kaatunutta kohden olisi tapettu 50 vihollista oli samanlaista naurettavaa body countia mitä USA harrasti Vietnamissa. Jotain tolkkua sentää olisi odottanut Nordbergiltäkin kun kritiikittömästi uskoi noita suomalaisten yliampuvia väitteitä.

" Taisteluiden jälkeen III armeijakunta ilmoitti torjuneensa yhteensä 175 sellaista hyökkäystä, jossa vihollisella oli pataljoona tai sitä suurempi miesmäärä käytössään. Taisteluissa kaatuneita puna-armeijan sotilaita laskettiin taistelupaikoilta yli 15 000. Suomalaisia sotilaita kaatui 170 ja saksalaisia 248."

https://fi.wikipedia.org/wiki/Kiestingin_taistelut

Siis puna-armeijan tappiotko 15 000 kaatunutta ja suomalais-saksalaisilla joukoilla 418? Luulenpa että tästäkin taistelusta tarvittaisiin tarkempi tutkimus juuri puna-armeijan yksikköjen vahvuuksien ja tappioiden osalta.

Mistä Nordbergin kirjasta puhutaan?

https://fi.wikipedia.org/wiki/Erkki_Nordberg

Syyskuun 10. ja 20. päivän välisenä aikana kaatui 83 sotilasta 3.prikaatista ja mentyneinä yhteensä 104 tuosta yksiköstä. Muista yksiköistä ei ole ilmoitusta ollut liittyen juuri Kriviin. Ilmeisesti 3.prikaatin kokonaistappiot ovat olleet noin 300 miestä. Hyökkääjä tuhottiin pääasiassa tykki- ja krh-tulella.

3.Prikaati väitti vihollisen menettäneet 1,571 miestä kaatuneina "pelkästään etulinjan välittömässä läheisyydessä" 15-18.9.1942. Mutta nämä ovat tyypillisiä optimistisia arvioita vihollistappioista ja nykytutkimuksissa yleensä vastaavien taistelujen osalta osoittautuneet selvästi liioitelluiksi. Todennäköisesti lukema kuvastaa pikemminkin puna-armeijan yksiköiden Krivillä kärsimiä kokonaistappioita, esim. 1,500-2,000 kaatuneina, kadonneina ja haavoittuneina. Kiestingissäkin väitettiin "lasketun 15,000 vihollisruumista" vaikka todellisuudessa kukaan ei ole moista body countia järjestänyt. Nikitinin mukaan kaatuneita ja kadonneita yhteensä 10,058 ja luku koskee koko 23.Armeijaa ja koko huhti-toukokuulta käsittäen siis noin puolet ajanjaksosta jolloin Kiestingissä ei edes käyty taisteluja.

Krivin taisteluista 15. -18.9.42 mainitaan 3.Prikaatin sotapäiväkirjassa seuraavaa liittyen tykistön ja krh:n ammuskulutukseen sekä suomalaisilla itsellään että hyökkäävillä puna-armeijan yksiköillä:

”Ammuskulutus:

Rask.Psto/3.Pr……...2 315 (152 H)
Kev.Psto/3.Pr…….…8 099 (76 K), ………...1 945 (122 H)
Mas.Lin. Psto 1….….2 430 (90 K)………….1 684 (120 K)
2. Raut.Ptri………...…...269 (152/45-C)
II/KTR 1………….....…2 371 (76 K)
Mas.Lin. Psto 2……...….35 (120 K)
Rask.Psto/12.Pr…..1 551 (155 H)
Krh.K/3.Pr…………...2 582 (120 krh)
Kev.Krh:t…………......6 500 ( 81 krh)

Vastaavana aikana vihollisen käyttämä ammusmäärä on arvioitu seuraavaksi: tyk. 12100 kr ja krh 5700 kr. Näytti siltä, että vihollinen oli saanut huomattavat määrät ammuksia 15.päivän hyökkäystä varten, mutta ei ollut huolehtinut tarpeeksi hyvin jatkuvasta täydennyksestä, sillä esim. 15.9 klo 22 suorittamamme vastaiskun torjumiseen käytti vihollisen tykistö hyvin vähän, kunnes taas seuraavan aamun hyökkäyksen yhteydessä oli vihollisen tykistön käyttö jälleen runsasta. Oma ammustäydennyksemme sujui kitkattomasti. ”

Tykistöllähän sekin hönkiminen pysäytettiin.

Puolustustaistelu Syvärillä 10.-20.4.1942. Juri Kilinin keräämien tietojen mukaan Syvärin kelirikkohyökkäyksen tappiot 7.Armeijalle olivat yht 12 774 miestä( 3 439 kaatunutta, 8 468 haavoittunutta ja 837 kadonnutta). Sillä oli huomattavasti heikompi tykistötuki kuin Krivillä syyskuussa 1942.

Syvärin kelirikkohyökkäyksen torjunnassa Aunuksen Ryhmä ampui kaikkiaan 110 066 kranaattia( tykistökranaatteja 61,389 joista raskaita oli 23,002 ammusta ).Patruunakulutus Aunuksen Ryhmän alueella 11-20.huhtikuuta 1942 oli:

3 456 000 kiväärin patruunaa
-2 181 000 konepistoolin patruunaa
Pst-tykin ammuksia ammuttiin 4,151 kpl.

Kenttätykistö ampui kelirikkohyökkäyksentorjunnassa 5 kertaa enemmän ammuksia ja krh lähes 9 kertaa enemmän. Kaikkiaan tykistövoima oli yli 6 suurempi kranaattimäärissä kuin Krivillä. Siksi tappioiden osalta voidaan arvioida Krivillä hyökkääjän tappioiden olleen n. 2 000 miestä. Sekin on paljon yhtä ainoaa suomalaista prikaatia vastassa.