Löytyykö teitä? Vai oletteko vain myytti?
Olen sairastanut PH:ta nyt noin 5v., ilman parannusta. Joskus parempia kausia, joskus vaikeampia. Itse silti uskon että paniikkihäiriöstä voi parantua. Sen oireita voi helpottaa ja lievittää - kukin omalla tavallaan.
Jokaisella on erilaisia oireita, ja koska meitä sairastavia on kumminkin paljon, niin jakakaamme omat ajatuksemme ja kertomuksemme kuinka olemme päässeet pahimman yli, mikä on auttanut, kuinka hallita paniikkihäiriötä. Haen tässä nyt muita parannusmetodeja kuin lääkkeet tai terapia (jotka tietenkin ovat myös tärkeitä vaihtoehtoja), jotain minkä olette huomanneet auttavan joko edellämainittujen kanssa tai ilman.
Omalla kohdallani paniikkihäiriö/ahdistuneisuushäiriö on lähinnä "enää" päänsisäistä. Pelkään paljon - pelkään kohtausta,, fyysisiä oireita, vahvasti sekoamista, epätodellista oloa, kontrollin menettämistä, itsensä/toisen vahingoittamista... näitä ikäviä asioita mitkä yleensä liittyvät kohtaukseen mutta jäävät sen jälkeen peloiksi päälle jylläämään ja olemaan ajatuksissa riesana. Mutta tottahan on, että ei se pelkäämällä parane. Asiantuntijat ovat sanoneet, että ei sekoamista pelkäävä sekoa. Periaattessa ns. tervettä pelkoa, mutta joka ilmenee vain liian vahvana tunteena.
Itselleen pitäisi osata todistaa, että hätää ei ole, eikä se hätä ole todellista minkä tuntee. Tätä yritän kovasti. Yritän ajatella, että myös "normaalit" ihmiset tuntevat samanlaisia asioita, mutta eivät vain kiinnitä niihin yhtä paljon huomiota. Miksi siis minunkaan pitäisi? Pelko on hyvä asia, eikä sitä pitäisi jäädä sen kummemmin miettimään.
Yritän ikäänkuin unohtaa paniikkihäiriön, pistää sen taka-alalle ja kuvitella kuin sitä ei olisikaan. Eihän minulla ole sitä kumminkaan aina ollut - hyvinhän minä pärjäsin ilmankin! Pääasia olisi kuin sen vain saisi mielestä pois. Kovasti yritystä kehiin vain.
Uskon myös että positiivinen asenne (helpommin sanottu kuin tehty) ratkaisee ja auttaa. Ja joku, jolle voi puhua. Vaikkapa täällä jos ei muualla. Meitä on paljon kohtalotovereita, ja on turha ajatella, että "olen yksin tämän kanssa, kukaan ei voi tietää millaista tämä on, kenelläkään ei varmaan ole samanlaisia oireita". Aivan varmasti löytyy samanlaisia ihmisiä joilla on juuri samat oireet ja jotka pähkäilevät itsekin samaa. Joten siinä jo yksi helpotus; En ole yksin. On muita, jotka tietävät tasan, miltä minusta tuntuu. Helpottaa kummasti.
Vaikka kuinka vaikealta tuntuisi, niin yrittäkää olla huolettomia; ajatella että tämä on nyt yksi vaihe elämässä ja ohi se menee! Ja hälläväliä, jos ei mene, niin opitaan sitten elämään sen kanssa!
Huumori ja tietynlainen välinpitämättömyys on myös valttia, pelkästään niillä pääsee pitkälle.
Joku päivä vielä voin sanoa: "Mikä paniikkihäiriö? Ai, olin jo unohtanut koko jutun..."
Oikein mukavaa talvea kaikille, autetaan toisiamme ja pysytään pirteällä mielellä! :)
Olen sairastanut PH:ta nyt noin 5v., ilman parannusta. Joskus parempia kausia, joskus vaikeampia. Itse silti uskon että paniikkihäiriöstä voi parantua. Sen oireita voi helpottaa ja lievittää - kukin omalla tavallaan.
Jokaisella on erilaisia oireita, ja koska meitä sairastavia on kumminkin paljon, niin jakakaamme omat ajatuksemme ja kertomuksemme kuinka olemme päässeet pahimman yli, mikä on auttanut, kuinka hallita paniikkihäiriötä. Haen tässä nyt muita parannusmetodeja kuin lääkkeet tai terapia (jotka tietenkin ovat myös tärkeitä vaihtoehtoja), jotain minkä olette huomanneet auttavan joko edellämainittujen kanssa tai ilman.
Omalla kohdallani paniikkihäiriö/ahdistuneisuushäiriö on lähinnä "enää" päänsisäistä. Pelkään paljon - pelkään kohtausta,, fyysisiä oireita, vahvasti sekoamista, epätodellista oloa, kontrollin menettämistä, itsensä/toisen vahingoittamista... näitä ikäviä asioita mitkä yleensä liittyvät kohtaukseen mutta jäävät sen jälkeen peloiksi päälle jylläämään ja olemaan ajatuksissa riesana. Mutta tottahan on, että ei se pelkäämällä parane. Asiantuntijat ovat sanoneet, että ei sekoamista pelkäävä sekoa. Periaattessa ns. tervettä pelkoa, mutta joka ilmenee vain liian vahvana tunteena.
Itselleen pitäisi osata todistaa, että hätää ei ole, eikä se hätä ole todellista minkä tuntee. Tätä yritän kovasti. Yritän ajatella, että myös "normaalit" ihmiset tuntevat samanlaisia asioita, mutta eivät vain kiinnitä niihin yhtä paljon huomiota. Miksi siis minunkaan pitäisi? Pelko on hyvä asia, eikä sitä pitäisi jäädä sen kummemmin miettimään.
Yritän ikäänkuin unohtaa paniikkihäiriön, pistää sen taka-alalle ja kuvitella kuin sitä ei olisikaan. Eihän minulla ole sitä kumminkaan aina ollut - hyvinhän minä pärjäsin ilmankin! Pääasia olisi kuin sen vain saisi mielestä pois. Kovasti yritystä kehiin vain.
Uskon myös että positiivinen asenne (helpommin sanottu kuin tehty) ratkaisee ja auttaa. Ja joku, jolle voi puhua. Vaikkapa täällä jos ei muualla. Meitä on paljon kohtalotovereita, ja on turha ajatella, että "olen yksin tämän kanssa, kukaan ei voi tietää millaista tämä on, kenelläkään ei varmaan ole samanlaisia oireita". Aivan varmasti löytyy samanlaisia ihmisiä joilla on juuri samat oireet ja jotka pähkäilevät itsekin samaa. Joten siinä jo yksi helpotus; En ole yksin. On muita, jotka tietävät tasan, miltä minusta tuntuu. Helpottaa kummasti.
Vaikka kuinka vaikealta tuntuisi, niin yrittäkää olla huolettomia; ajatella että tämä on nyt yksi vaihe elämässä ja ohi se menee! Ja hälläväliä, jos ei mene, niin opitaan sitten elämään sen kanssa!
Huumori ja tietynlainen välinpitämättömyys on myös valttia, pelkästään niillä pääsee pitkälle.
Joku päivä vielä voin sanoa: "Mikä paniikkihäiriö? Ai, olin jo unohtanut koko jutun..."
Oikein mukavaa talvea kaikille, autetaan toisiamme ja pysytään pirteällä mielellä! :)
Vastaukset 4
Vanhimmat
Moi. Hienoa tekstiä! Itsekin n.4 vuotta oireista kärsineenä olen paljon miettinyt ja yhdessä tukijoiden kanssa kehitellyt eri keinoja selvitä paniikin tunteista, vaihtelevalla menestyksellä.
Minä olen kokenut suuresti helpottavana tekijänä liikunnan. Vaikka ahdistaa ajatuskin lenkille lähtemisestä, mutta kun se on suoritettu niin johan on mieli kirkkaana :). Onhan se monesti todistettukin kuinka se vaikuttaa hyvinvointiimme. Vaikeaa on joskus päästä liikkeelle, mutta esim. hyvän turvallisen ystävän seurassa homma sujuu paljon rauhaisammin.
Alkoholi on erittäin hyvä provosoimaan paniikin oireita, joten sen välttäminen on tuonut itselle helpomman olon.
Eräässä kirjassa, nimeä en nyt muista, todettiin että jutteleminen ystävälle omista tuntemuksistaan saa aikaan saman vaikutuksen kuin ammattiterapeutin penkillä jutteleminen. Tuosta voi olla montaa mieltä, mutta kyllä se kummasti toimii noinkin.
Kirjoittaminen on myös hyvä keino tutustua itseensä, päästää valloilleen se mitä ei ääneen uskalla/pysty sanomaan. Samalla pystyy seuraamaan omaa voinnin kehitystä, mihin suuntaan se sitten viekään.
Itse kovasti toivon että paniikkihäiriöstä voi parantua, mutta ainakin tiedän että sen kanssa voi oppia elämään. Harjoittelu on vielä kesken, mutta kesken ei voi jättää.
Hei! Olen itsekin kärsinyt paniikkihäiriöstä puolisen vuotta. Enimmäkseen on hyviä kausia, vain joskus huonoja.
Juuri näin, positiivisella asenteella mennään ja työnnetään se varsinainen sairaus taka-alalle ja nautitaan elämästä.
Itsellä paniikkihäiriö alkoi noin puoli vuotta sitten. Koe tilanteessa alkoi vaan sydän tykyttää ja pää meni ihan pyörälle. Siitäpä sitten kauhea kammo ja toistuvia paniikkikohtauksia kun jonnekkin piti mennä. Koitin selviytyä omin avuin jonkin aikaa mutta kun en enää ilman itkukohtausta voinut astua kotiovesta oli pakko tehdä jotain. Hain apua lääkäriltä ja lääkkeet törkkäsi kouraan ja lähetteen psykiatrille. Lääkkeitä en heti aloittanut kun pelkäsin sivuvaikutuksia niin vietävästi mutta keskusteltuani psykiatrin kanssa monet tovit lääkkeistä aloitin kuurin. Olin todella tyytyväinen kun lääkkeet alkoi tehota ja luimpas siinä monia kirjoja paniikkihäiriöstä. En usko että lääkkeet yksinomaan minua paransi vaan myös se ymmärrys mitä paniikkikohtaukset on ja kaikista tärkeimpänä se että olen tajunnut että mitä sitten vaikka saan kohtauksen :) ennen yksin liikkuminen oli itsestäänselvyys mutta nykyisin ihan nautin siitä !
Minunkin mielestäni tuo on hyvä asenne, että työntää jos mahdollista paniikin taka-alalle. Tekee asioita itsensä hyväksi tai muuten. Ylipäätään tekee jotakin.
Itse en ole parantunut enkä koskaan paranekaan, olen niin kroonistunut, mutta asenteeni on kohdallaan enkä koskaan anna periksi.
Paniikki on jonkinlainen itseään toteuttava ennuste. Jos herää ja ajattelee että nyt on taas ahdistuspäivä niin onhan se. Siitä kierteestä on vaikea päästä irti. Mutta siinä mielestäni on se ratkaisu, että saa sen kierteen poikki ainakin vähäksi aikaa. Se antaa uskoa, että hei, mä pärjäsin ja hyvin meni eikä tullut paniikkikohtausta puoleen päivään!
Jotkut ajattelevat, että syitä pitää vain velloa ja vatvoa, mutta itse olen eri mieltä. Vellonnalla on rajansa ja tarvitaan myös toimintaa.