Olen 16 vuotias tyttö ja saan paniikkikohtauksia useasti viikossa. Paniikkikohtaukset alkoivat, kun täytin 13. Luulen että alkamisen syynä on se että perheessäni huudettiin paljon kun olin pieni. Se ei ollut mitään ihan normaalia pikkukinaa vaan ovien paiskontaa ja huutoa kurkku suorana. Syynä huutoon oli AD/HD isoveljeni, joka oli aivan mahdoton. Tavallaan pelkäsin huutoa, mutta totuin siihen aika nopeasti. Inhottavinta oli se, kun yritin mennä kertomaa jotain asiaa äidilleni tai isälleni huudon jälkeen he vastasivat aina minulle töykeästi, koska olivat vieläkin ärsyyntyneitä. Huutoa kesti noin 7 vuotta ja sitten veljeni muutti omaan asuntoon. Ensimmäiset paniikkikohtaukset olivat ehkä pahimpia, koska en tajunnut mistä oli kyse. Olen pienestä asti ollut sellainen, että jännitän asioita helposti ja alan tärisemään helposti, joten tämäkin varmasti vain paransi riskiä sairastua paniikki-häiriöön. Osaan nykyään kontroloida jotenkin kohtauksia ja kun tulee ahdistava olo yritän hengitellä pussiin ja rauhoittua ja sanoa itselleni ettei ole hätää. Pelkään silti näitä kohtauksia yhä. Käyn noin kerran kuussa puhumassa psygologille. En tiedä miten voisin taltuttaa pelon kokonaan. Oletteko te muut kohtalotoverit keksineet mitään keinoa?
lapsuudentraumat ja paniikki
lady,
3225
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Tuollainen huuto on yhtä kuin väkivaltaa.
Olet vielä nuori, puhu sille psykologille näistä asioista, tuollainen huuto voi kyllä olla todella traumaattista ja en epäile, että sinulle on sen takia ahdistusta ja paniikkihäiriötä.
Positiivista tässä on se, että olet noin nuori vielä ja tiedostat itse tilanteen, ihanaa, että sinulla on mahdollisuus käydä psykologilla, puhu hänelle suoraan mieltä askarruttavista asioista, älä häpeile kertoa mm. tuosta huudosta.
kun noinkin hyvin tiedostat mistä paniikkikohtauksesi johtuu. Niin..uskon, että pienen lapsen joutuminen tuollaisen huudon ja taistelun keskelle jättää jälkensä lapsen sisäiseen maailmaan. Uskon, että pelkojesi "selätys" onnistuu ajan kanssa sinulta, ole Armollinen ja Kärsivällinen itseäsi kohtaan. Tässä kirjoittaessani ajattelen sitä pientä suloista tyttöä, joka joutui kokemaan niin paljon pelkoa, se pelko jätti sinuun jälkensä, siksi siitä paraneminenkin vie oman aikansa. Olet ihailtavan rohkeasti lähtenyt parantumisen tielle.
Oletkin jo tiedostanut itsellesi kohtauksen tullessa, ettei se sinua täysin nujerra. Pelon voima laantuu kun tunnistaa missä/mistä se on saanut alkunsa. Oletko puhunut vanhemmillesi ja veljellesi paniikkikohtauksista. Auttaisiko jos suoraan kertoisit heille miltä sinusta tuntuu. Mielestäni heidän kuuluisi pyytää sinulta anteeksi käytöstään. Olisiko myös tarpeellista käydä useammin psykologin juttusilla. Voimia sinulle nuori...
Olet kyllä hienosti lähtenyt hakemaan apua. Itselläni avun hakemiseen meni 12 vuotta. Samoin lapsuuden kodissa jatkuva riitely sekä skitsofreniasta kärsivä veljeni aiheuttivat traumoja, jotka saivat lopulta paniikkihäiriön puhkeamaan. Itselläni tilanne vain paheni ja paheni, mutta avun hakeminen oli todella työntakana. Nyt myöhemmin olen voinut huomattavasti paremmin. Paniikkikohtauksia tulee yhä silloin tällöin, mutta eivät ne ole koskaan minua nujertaneet. Eivätkä nujerra sinuakaan. Voimia.
Pelkotiloja ei mun mielestä voi koskaan lopullisesti taltuttaa, mutta ne laimenevat niin että niistä ei oikeastaan ole mainittavaa haittaa. Esimerkiksi: Jos mun lapsi kertoo että koulussa oli jotain lapsen elämään kuuluvia ongelmia, alkaa omassa mielessä nousta paniikki olotila. Olen sitten opetellut ajattelemaan tilanteessa että "Okei tämä nyt on taas tätä, ei sen kummempaa kuin omia muistoja menneestä". Ja myös "omat kokemukset eivät mitenkään liity oman lapsen terveellä pohjalla olevaan elämään". Ja nykyään paniikit päättyvät useimmiten siihen.