olen 27 vuotias nuorimies,olen kokenut paljon pahaa,koulukiusaamista pahimmillaan,
olen toisia kohtaan avulias kohtelias iloinen ja tulen ihmisten kanssa hyvin toimeen ,jopa ihan tuntemattomienkin,ajattelen ensin toisen parasta.nykyään kaikki kuitenkin on ihan hyvin,syön masennuslääkkeitä tai oikeastaan unilääkkeitä.minulla oli elämässä 4 vuoden helvetti.vuodesta 1996-2000.isäni oli tuuri juoppo joka teki minuun särön,ja siinä oli samassa koulukiusaamiset.sen jälkeen kun olin 17 muutin pois paikkakunnalta jossa olin luuseria vielä alempana oleva.muutin kauas pois ja elämä sai uuden alun.nyt olen sillä polulla ja kokenut sekä hyvää että pahaa. mutta nyt on ihan hyvin kaikki,välillä tietysti ei tunnu siltä.
minulla koulu oli aika helvetillistä aikaa ala ja varsinkin yläaste,mutta se minua ihmetyttää etten kouluaikana ikinä itkeny koulussa,sen huomas kaveritkin. en muutenkaan itke en edes muista millon olen viimeks itkeny ,viimeks 16 vuotiaana muistaakseni.
kysynkin että mitä se kertoo ihmisestä jos ei itke?
olen toisia kohtaan avulias kohtelias iloinen ja tulen ihmisten kanssa hyvin toimeen ,jopa ihan tuntemattomienkin,ajattelen ensin toisen parasta.nykyään kaikki kuitenkin on ihan hyvin,syön masennuslääkkeitä tai oikeastaan unilääkkeitä.minulla oli elämässä 4 vuoden helvetti.vuodesta 1996-2000.isäni oli tuuri juoppo joka teki minuun särön,ja siinä oli samassa koulukiusaamiset.sen jälkeen kun olin 17 muutin pois paikkakunnalta jossa olin luuseria vielä alempana oleva.muutin kauas pois ja elämä sai uuden alun.nyt olen sillä polulla ja kokenut sekä hyvää että pahaa. mutta nyt on ihan hyvin kaikki,välillä tietysti ei tunnu siltä.
minulla koulu oli aika helvetillistä aikaa ala ja varsinkin yläaste,mutta se minua ihmetyttää etten kouluaikana ikinä itkeny koulussa,sen huomas kaveritkin. en muutenkaan itke en edes muista millon olen viimeks itkeny ,viimeks 16 vuotiaana muistaakseni.
kysynkin että mitä se kertoo ihmisestä jos ei itke?
Vastaukset 6
Vanhimmat
Tunteesi ovat luultavasti lukossa, etkä pysty itkemään. Se on ihan normaalia kun on kokenut kovia. Olet ilmeisesti pitänyt kaiken pahan sisälläsi, etkä ole näyttänyt tunteitasi. Kannattaisi alkaa purkaa niitä tunteita jotenkin, ennenkuin alkavat pursuta yli kohtauksina. Itse olin myös lukossa henkisesti yläasteen ja lukion aikana, sitten myöhemmin tuli sellaisia ihme itkuraivokohtauksia. Tajusin että ne olivat vaan tunteita, joita ei oltu käsitelty aiemmin elämässä. Itse opin puhumaan tunteistani päiväsairaala hoidon aikana, mutta kai se on sama kenelle sitä puhuu, kunhan puhuu. Terapeuttikin olisi varmasti hyvä, ellet ole sellaisella käynyt. Mutta puhua sinun täytyy, kaikkea ei voi pitää vaan sisällä, ne tunteet on saatava ulos.
Suru voi kai olla myös ihmisen sisällä saamatta ilmaisua, tulla esiin sitten kun sen aika on. Jos on tarve surra jotain, niin se on silloin yleensä tärkeä tunne, jota ei kannata ainakaan tietoisesti vältellä ja kieltää. Noin nyt äkkiseltään sanoisin - mutta erityisesti nämä on tietysti hyvin yksilöllisiä asioita, kullakin on omat tunteensa... Itselläni on ollut myöskin elämässä pitkiä, monien vuosien jaksoja, ettei kyllä itkettyä ole tullut yhtään (olen 30-v. mies), vaikka surun aiheita ollut paljonkin (pettymyksiä, menetyksiä, myös kiusaamisen kohteeksi joutumista jne.). Kun se surun tunne sitten omana aikanaan on noussut esiin, niin yleensä tuntunut oikeastaan aika hyvältä - ja armolliselta. Toivoisipa ehkä nykyisinkin kokevansa ja tuntevansa sitä enemmän.
Kannattaa kuunnella itseään surun kohdalla; sen lähinnä sanoisin täältä. Joskus suru voi olla pitkään jossain piilossa, eikä sen esiintuloa voi ehkä kiirehtiä, mutta jos surua joskus kumpuaa esiin, niin sen kohdalla kannattaa varmasti pysähtyä ja antaa sille aikaa & tilaa.
kiitos vastauksista,
käyn usein psykologille puhumassa asioista,mut tuntuu et en osaa heille puhua,minulla on tunne että he tekevät tätä tuntipalkalla ja ovat mulle tuntemattomia ihmisiä.ne kuuntelee sinua vajaan tunnin ja selittävät mikä lääke sinua voisi parantaa. tämä on tietysti minun käsitys.
minulla on kyllä ihmisiä joille voin kertoa ja on tietysti vanhempani.minulla on myös 2 veljeä ja sisko mutta en oikein heille osaa puhua,ja onhan heillä omatkin murheensa lapsien ja velkojensa kanssa.ite olen kuitenkin velaton. mutta ajattelen niin että on ihmisiä joilla menee huonommin.ihmisiä joilla elämä menee mallillaan ja elämä hymyilee ja yhden äkkiä jokin lähimmäinen kuolee jossain onnettomuudessa,oma lapsi esimerkiksi. minulle on vuoden aikana 2 kaveria kuollut tyyliin salama kirkkaalta taivaalta tyyliin. toisen isä itki monta itkua baarissa ja kovasti menee hänellä.
itse en ole kokenut lähimmäisen kuolemaa,se minua mietityttää kun jotain tapahtuu,nimittäin ei isä eikä äiti täällä loputtomiin ole.ja he ovat tärkeimmät.
No eihän psykologit ym. ole ystäviä, mutta heidän työnsä on edistää sinun parastasi. Siinä mielessä he eivät ole pelkkiä tuntityöläisiä. Ja tuntityöläisiähän ovat vaikeita leikkauksia tekevät kirurgitkin, jotka taistelevat potilaansa hengen puolesta...
Minusta tuntuu, että selviämiskeinosi elämässä on ollut - isäsi juoppoudenkin takia - olla hyvin varautunut. Kaikkia tunteita (vihaa, raivoa, pettymystä) ei ole saanut tai voinut tuntea, tai sitten niitä aiheuttavia asioita on ollut niin paljon, että tunteet ovat loppuneet - ei kukaan voi elää jatkuvien negatiivisten tunteiden vallassa.
Et ehkä osaa lähestyä muita avoimesti tai pelkäät päästää toista lähelle. Olin itse nuoruudessani sellainen, tosin olen vieläkin, mutta en samalla tapaa. Olen oppinut käyttäytymään sujuvasti, tavallaan näyttelemään, mutta kun kaikki sillä tavalla sujuu ja selviytyy sosiaalisista tilanteista, alkaa itsevarmuus kasvaa, pikku hiljaa.
Isäni oli myös tuurijuoppo, varsin ailahteleva ja oikullinen (alkoholi oli aina ykkönen, muiden tunteet vähemmän tärkeitä), ennen kuolemaansa täysin alkoholisoitunut ja alkoholin dementoima. Kaikesta huolimatta osasin surra häntä, hyvin rajustikin. Ihmeellisellä tavalla hänen persoonallisuutensa hyvät piirteet ja tietynlainen sovinto, joka meillä lopulta oli, ovat jääneet hänen muistossaan elämään - eivät loputtomat pettymykset ja loukkaukset.
Minä menetin lähiomaiseni äkillisen kuoleman kautta tilanteessa, jossa olin muutenkin aika pahasti solmussa (vaikea masennus ja tunteet jokseenkin kokonaan kadoksissa). Kuitenkin sain tuota menetystä jotenkin surtua, ja nyt vuosia myöhemmin tuntuu, että sitä on kaikesta huolimatta käsitellyt paljonkin. Nuokin asiat ovat joskus osa tätä elämää, ja ehkä niitä mahdollisia menetyksiä, eroja läheisistä ei olisi tarpeen liikaa etukäteen miettiä, olla huolissaan. Ei sitä oikein koskaan voi tietää, mitä elämä tuo eteen, ja kuitenkin kovissakin paikoissa se voi ihmeellisesti myös kantaa. Yhteys toisiin ihmisiin voi antaa todella voimia, samoin ehkä uskosta kumpuava luottamus ja toivo.
Suruun liittyen tulee vielä mieleen, että omalla kuten varmaan monien muidenkin kohdalla hyvänä surun tunteiden avaajana on monesti toiminut musiikki. Oikeanlainen sellainen voi laittaa tunteita liikkeelle, mikä joskus saa myös "padot" surun tieltä aukeamaan. Varmaan sama voi päteä muihinkin taiteisiin.
...Niin joo ja ammattiauttajista on myös itselläni ristiriitaisia kokemuksia. Kaipa se olisi tärkeää löytää sellainen kohtaaminen ja yhteys, joka on tarpeeksi syvä ja tuntuu merkitykselliseltä. Omalla kohdallani ammattiavun ohella vertaistuki on ollut tärkeää. Ja tietty ulkokohtaisilta tuntuvat suhteet ammattiauttajiin saattavat nekin ajan ja työskentelyn myötä syvetä niin, että ne alkavat tuntua toimivammilta. Varmaan on hyvä yrittää tunnustella näissä, mikä itsestä tuntuu hyvältä, ja kokeilla eri vaihtoehtoja mahdollisuuksien mukaan. Itsekin edelleen toisinaan mietin näitä asioita, hyvin tuttuja kysymyksiä omassa masennuksesta toipumisessa.