Vastikään vasta tajusin sen, etten voi olla oikeasti uskovainen.
Nimittäin minulle oli päässyt muodostumaan huomaamattani kaksi erilaista roolia.
Työpaikkarooli ja vapaa-aikarooli.
Työpaikallani ei ollut uskovaisia työkavereita, ja uskon tunnustaminen oli vaikeaa, joten olin ruvennut vetämään erillistä työpaikkaroolia, jossa kiroilin jne.
Vapaa-ajalla tunsin olevani täysin uskovainen. Puhuttiin kavereiden kanssa paljon uskon asioista.
Osallistuin jopa seurakuntailloissa keskusteluihin.
Sovittiin asioita, joita oli tullut tunnon päälle jne.
Silti työpaikkarooli pysyi täysin erillään vapaa-ajan roolista.
Vasta perjantaina havahduin siihen, ettei tällainen peli voi jatkua! Kuinka olenkaan pystynyt uskottelemaan itelleni, että olisin oikeasti uskomassa vanhoillislestadiolaisen tavan mukaan.
Olin tullut valehdelleeksi sekä itselleni, että muille uskovaisille. Tätä on jatkunut jo vuosi tolkulla.
Työpaikkarooli saattoi silloin jäädä vapaa-ajallakin päälle, jos kaverit sattuivat olemaan muualla, jolloin liikuin sitten työkavereiden kanssa. Useimmiten kuitenkin hengailin vl:ien kanssa ja kävin seuroissaki joka lauantai ja sunnuntai.
Aloin miettii, kummasta luovun, työpaikkaroolista, vai vapaa-ajanroolista. Kumpi rooleistani oli se oikeampi rooli? Seuroissahan se selvisi. Siellä sanottiin selkeästi, että et voi palvella kahta Jumalaa. Jaetulla omalla tunnolla elävä ei peri taivaan valtakuntaa. Vaikka tämä on tullut useissa seurapuheissa esille, tajusin vasta nyt sen, että minkään logiikan mukaan minä en voi olla oikeasti vanhoillislestadiolainen.
Minun olisi täytynyt kertoa vl-kavereilleni, että olen vuosia petkuttanut sekä heitä, että itseäni ja etten ole ollut oikeasti uskovainen. Toinen vaihtoehto oli helpompi. Sanoin kavereilleni, että minä en jaksa enää uskoa. Ei tarvinut kertoa sitä, että oikeastaan en ole ollut uskovainen vuosiin.
Onko kellään muulla päässyt huomaamattaan kehittyy kaksi roolia niin, että on oikeasti uskonut olevansa uskovainen? Miten olette menetelleet. Saitteko tehtyä "parannuksen", vai "kielsittekö" uskon?
Nimittäin minulle oli päässyt muodostumaan huomaamattani kaksi erilaista roolia.
Työpaikkarooli ja vapaa-aikarooli.
Työpaikallani ei ollut uskovaisia työkavereita, ja uskon tunnustaminen oli vaikeaa, joten olin ruvennut vetämään erillistä työpaikkaroolia, jossa kiroilin jne.
Vapaa-ajalla tunsin olevani täysin uskovainen. Puhuttiin kavereiden kanssa paljon uskon asioista.
Osallistuin jopa seurakuntailloissa keskusteluihin.
Sovittiin asioita, joita oli tullut tunnon päälle jne.
Silti työpaikkarooli pysyi täysin erillään vapaa-ajan roolista.
Vasta perjantaina havahduin siihen, ettei tällainen peli voi jatkua! Kuinka olenkaan pystynyt uskottelemaan itelleni, että olisin oikeasti uskomassa vanhoillislestadiolaisen tavan mukaan.
Olin tullut valehdelleeksi sekä itselleni, että muille uskovaisille. Tätä on jatkunut jo vuosi tolkulla.
Työpaikkarooli saattoi silloin jäädä vapaa-ajallakin päälle, jos kaverit sattuivat olemaan muualla, jolloin liikuin sitten työkavereiden kanssa. Useimmiten kuitenkin hengailin vl:ien kanssa ja kävin seuroissaki joka lauantai ja sunnuntai.
Aloin miettii, kummasta luovun, työpaikkaroolista, vai vapaa-ajanroolista. Kumpi rooleistani oli se oikeampi rooli? Seuroissahan se selvisi. Siellä sanottiin selkeästi, että et voi palvella kahta Jumalaa. Jaetulla omalla tunnolla elävä ei peri taivaan valtakuntaa. Vaikka tämä on tullut useissa seurapuheissa esille, tajusin vasta nyt sen, että minkään logiikan mukaan minä en voi olla oikeasti vanhoillislestadiolainen.
Minun olisi täytynyt kertoa vl-kavereilleni, että olen vuosia petkuttanut sekä heitä, että itseäni ja etten ole ollut oikeasti uskovainen. Toinen vaihtoehto oli helpompi. Sanoin kavereilleni, että minä en jaksa enää uskoa. Ei tarvinut kertoa sitä, että oikeastaan en ole ollut uskovainen vuosiin.
Onko kellään muulla päässyt huomaamattaan kehittyy kaksi roolia niin, että on oikeasti uskonut olevansa uskovainen? Miten olette menetelleet. Saitteko tehtyä "parannuksen", vai "kielsittekö" uskon?
Vastaukset 22
Vanhimmat
Tuntuu, että on sekaisin edelleen haluatko olla vl vai et. Puhut uskosta ja sen kieltämisestä, parannuksesta.
Toinen roolisi johtuu mielestäsi siitä, ettet "jaksa uskoa". Siis vl-uskominen tuntuisi olevan se oikea, muttet jaksa uskoa. Mitä se "jaksaminen" tarkoittaa?
Mikset jaksa? Etkö usko että se on oikein? Mikä siinä vl-roolissa tuntuu pahalta, ettei voi olla sitä täysillä? Mieti ristiriitaa. Mikä toisessa roolissasi on sellaista joka ei sovi/on pahaa jotenkin? Miksi? Millainen uskovainen haluat olla? Millainen ihminen? Mihin oikeasti uskot? Tarkistele uskon kaikkia perusteita todella avoimesti ja rehellisesti; mikä on tärkeää, mikä pelkkää lumetta? Mikä satua? Mikä sinun omantuntosi mukaan hyväksyttävää ja oikeaa?
VL-ajattelun mukaan kaikki joka erkaannuttaa vl:stä on "maailmallisuutta" ja syntistä. Mutta onko se niin?
Johtuuko se, että haluaa irtaantua aina siitä? Jos et HALUA uskoa vl-uskoa tai jotain muuta, mitä sinun kehotetaan uskovan... onko se paha asia? Onko se syntiä, vai tervettä kehitystä? Ole rehellinen. Pelkästään pelotteluun perustuen ei voi mitään uskoa OIKEASTI. Eikä itseään kannata huijata myöskään. Kun etsit vastauksia, toivottavasti löydät tasapainon ja rauhan sisällesi ilman pakkouskoja.
Meille on lapsesta saakka opetettu, että vain tällä tavalla ja tässä joukossa voi pelastua.
Vanhetessani rupesin sitten ihmettelemään, että miksi on niin paljon rakennettu sellaisiakin temppeleitä, joissa ei esiinny kuitenkaan elävää uskoa. Sain aina vastaukseksi sen, että muut uskot ovat omavanhurskaita ja niissä usko rakentuu enemmän ja vähemmän omien tekojen päälle.
Myös siihen vedottiin, ettei muissa suunnissa ole niin tiivistä yhteyttä toisin, kuin vl:ien keskuudessa.
Olen tullut itsekin usein havainneeksi sen, mitä olen seurannut sivusta joitain muita suomalaisia herätysliikkeitä tai uskonsuuntia.
Herännäisyys on äärimmäisen väljä usko, eivätkä kaikki samalla pienellä paikkakunnallakaan aina tiedä, ketkä ovat körttejä ja ketkä eivät.
Helluntailiikkeitä taas on valtavasti erilaisia. Joidenkin hellareiden mukaan elävää uskoa löytyy kaikista uskonsuunnista, mutta jotku yhteisöt ovat vain enemmän sairaita, kuin toiset.
Ja että Jeesus kuitenkin vaikuttaa niissä kaikissa.
Minua tässä vl-uskossa on eniten pitänyt yhteisöllisyys. On ollut helppo muuttaa uusille paikkakunnille, kun on aika pian löytänyt uuden kaveripiirin. Myös sisaruksia on paljon ympäri suomea, joten muuttaminen uusille paikkakunnille on ollut helppoa. Olen saanut myös kokea olevani samalla tavalla uskomassa jne.
Kun havahduin tähän, että uskoni taitaakin olla pelkkää teatteria, rupesin miettimään, mitä minun täytyisi tehdä. Ei ole helppoa tunnustaa jälkikäteen, että on vuosia tehnyt sitä ja tätä, ja kuitenkin nauttinut luottamusta vl:ien keskuudessa ja pitänyt puheenvuoroja ja saarnannut syntejä katuville anteeksi.
Tuntisin oloni melkoiseksi petturiksi, jos nyt yhtäkkiä tunnustaisin, että olen elänyt kuule vuosia kaksoiselämää. Miten olen osannut pimittää tämän myös minulta itseltäni?
Miten olen voinut seuroissa ja uskovaisten keskuudessa unohtaa sen mun toisen roolin?
Olen miettinyt sitäkin, että olenko jakomielinen vai mitä.
Työpaikkaroolia on toisaalta vaikeaa jättää, koska vaikeaa yhtäkkiä muuttaa puheenpartta jne. Kyllä ne huomaisi heti, että jotain on tapahtunut.
Lopulta kun rupesin miettimään suhdettä uskoon, huomasin, että uskoin itseasiassa yhteisöllisyyden vuoksi. Se, että yhteisössä aina annettiin anteeksi ja oli tietävinään, että kaikki ajatteli samalla tavalla.
Aloin miettii, että entäs jos muillakin on toinen rooli? Jos minä olen taipunut tällaiseen, niin eikö se olisi mahdollista muidenkin kohdalla jne. Seurapuheiden valossa mulle kävi varsin hyvin ilmi, ettei tällainen ihminen voi päästä taivaaseen vanhoillislestadiolaisen opetuksen mukaan.
Ei ole kuitenkaan helppo liittyä mihinkään uuteen yhteisöön, koska niissä en tule kokemaan samanlaista hengenyhteyttä, vaikkakin vl-liikkeessäkin se oli vain harhaa (elin jaetulla omalla tunnolla).
"Ei ole kuitenkaan helppo liittyä mihinkään uuteen yhteisöön, koska niissä en tule kokemaan samanlaista hengenyhteyttä, vaikkakin vl-liikkeessäkin se oli vain harhaa (elin jaetulla omalla tunnolla)"
Ymmärrän tuon kyllä. Se on itse asiassa tuttua. Silti olen tullut tulokseen, että ei se porukan yhtenäisyys kuitenkaan taida olla se tärkein asia. Lohdun, armon ja tuen saamme viime kädessä Jumalalta.
Eikä ylipäänsä se rajanteko, ketkä ovat in ja ketkä out. Ne tunteemme, myös uskonnolliset, kun ovat usein niin häilyväisiä ja riippuvaisia peloistamme, voimistamme, riippuvuuksistamme kulloinkin. Jotenkin juuri tuo In/out jako juuri alkoi tuntumaan hyvin ahdistavalta vl:änä ollessani.
Uskon jotenkin, että tahto on kuitenkin se asia joka kannattaa pitää yllä. Tahto kunnioittaa Jumalaa. Ja muistaa, että "suurin on rakkaus". Ja kyllä se "Jumala on rakkaus":kin sieltä raamatusta löytyy. 1 Joh 4:16, kun Kesitas tuolla joskus kyseli, missä raamatussa niin sanotaan. Minulla on nimittäin kortti ihanasta kultaisesta noutajasta (koirasta) ja siinä tuo teksti ja raamatunkohta...
Kun ajatellaan että usko on pelkkää synnintunnon mouruamista, keskiössä on aina vaan se MINÄ MINÄ...
Samoin kun uskotaan raamattua kirjaimellisesti ja tärkeintä on pystyykö se MINÄ uskomaan kaikkea, vaikka ei haluaisi tai olisi epäilyksiä kun ei ole todisteita jne... Jaksanko MINÄ uskoa?
MINÄ MINÄ... Pääsenkö MINÄ, kelpaanko MINÄ näin vai näin...
Mutta ehkä pitäisi keskittyä vain kunnioittamaan Jumalaa. Antamaan elämässään tilaa hänen johdatukselleen ja antaa hänelle tilaa toimia meissä. Luottaa hänen armoonsa ja rakkauteensa.
Täällä ei aina se rakkaus vallitse ja hallitse, mutta kyllä sitä voi löytää ja usein yllättävistä ja piilossa olevista asioista ja ihmisistä. Sitä pitäisi myös vaalia sielussaan, koska Jumalahan on opettanut, että missä on sydämesi siellä aarteesi. Oma itsekkyys ei saisi olla päällimmäisenä, esim. leuhkia pärjäämisellään ja väheksyä .
Puhut oudosti ristiin tässä mietiskelyssäsi.
"Tuntisin oloni melkoiseksi petturiksi"
"koska niissä en tule kokemaan samanlaista hengenyhteyttä"
Hengen yhteys on vain Pyhän Hengen kautta ja kulkee vanhoillislestadiolaisuudessa vain sen kautta uskotko seurapuheesta saavasi sen mikä luvataan "Jeesuksen nimessä ja veressä". Muu (pohdinnassasi) on enemmän tai vähemmän farisealaisuutta.
Kukaan ei tule autuaaksi olemalla rikkeetön (kaiketi siihen kuitenkin on halua). Usko tai epäusko on mielentila, ei tahra = yksittäinen teko.
Joukon mukana kulkemisesta en osaa sinulle sanoa yhtään mitään, kun ei ole kokemusta sellaisesta yhteisöstä ja siihen kuulumisesta ylipäätään. Ei siis ole hyvistä tai huonoista puolista kokemusta, eikä siitä että olisi yhteisöllistä häpeää tekemisistä, vain se minkä itse tuntee omassa tunnossaan.
Kummastuttaa, ei niinkään tekemisesi (kiroilu), kuin ajatus, että tuntisit itsesi petturiksi. Miksi? Eikö vanhoillislestadiolaisuuteen kuulu, että vaikka tulisi susi tai karhu vastaan (ajattelemasi petturuuden häpeä?), aina kulkee Kristus rinnalla. Näin ainakin pitäsi olla kiristinuskon perusperiaatteiden mukaan.
Työpaikka ei ole uskonnollinen yhteisö (kirkon työntekijöitä lukuunottamatta), sieltä hankitaan leipä perheelle.
1) Ulkoisista tavoista työpaikoilla. Kiroilemista ei tarvitse harjoittaa edes ns miesten työpaikoilla. Olen nuoruudessani sen verran ollut työmaallakin hanttihommissa, että olen todennut, että toiset kiroilevat ja toiset eivät. On sellaisia, jotka ovat ilmeisesti vl:iä vaikka eivät siitä puhu ja sellaisia, jotka muutoin vain ovat herrasmiehiä tehtävästä riippumatta. Kiroilu ei tuo voimaa eikä auktoriteettia sielläkään.
Alkoholia ei tänä päivänä tarvitse kenenkään nauttia, aina saa alkoholitonta esim. vettä. Sitä ei tänä päivänä ihmettele kukaan, kun työaikana alkoholia ei juurikaan nautita vaikka sellaista joskus poikkeuksellisesti olisi tarjolla. Itse olin juuri tilaisuudessa työajalla, missä ruokajuomaksi sellaista olisi ollut tarjolla mutta missä vain yksi kolmannes osallistujista nautti muuta kuin mineraalivettä (selvä ennemmistö siis veden kannalla). Jos et halua kertoa uskonnollisia syitä varsinkaan työnantajan edustajana ja työhän liittyvissä tilaisuuksissa, on varsin helppoa sanoa liikkuvansa autolla, eli sanot "olisiko autoijoiden juomaa" vaikka et olisikaan autolla.
Jos työsi vaatii ns. virallista seurustelua (ammatillista keskustelua pääaisiassa) yhteistyökumppaneiden kanssa, voi hyvin liueta melko huomaamattomasti virallisten puheiden ja aterian jälkeen tai kohteliaan smaltalk kierroksen jälkeen. Niin tekee tänä päivänä moni muukin, ei siihen kukaan kiinnitä huomiota. Ihan tavallisetkin työntekijät haluavat viettää mieluummin vapaa-aikaa oman perheen parissa, joillakin taas on kiire täyttää sekin aika tekemättömillä töillä.
29 ns biletys
Itse jätin jo vuosia sitten kaikenlaiset pikkujouluristeilyt väliin vaikka en vl ollutkaan. Niin tekee suuri enemmistö oman työpaikkani ihmisistä ylipäätään.
3) Työtoverit ystävinä.
Eiköhän työtoverit ole ystävinä ole samanlaisia kuin ystävät ylipäätään. Mitä uskonnon harjoittamista on esim. kuntosalille tai lenkille menossa yhdessä? Tai muutoinkaan tavallisesta kyläilystä kahvitusten merkeissä. Jos vanhoillislestadiolainen täysin eristäytyy elämästä muiden keskuudessa, milloin oikeasti kerrot kenellekään siitä, mitä uskosta saat omaan elämääsi. Kansainvälisissä yrityksissä on joissakin jopa sääntönä, että työntekijän usko ei saa näkyä. Meillä Suomessa ei ihan niin viellä, mutta tulossa on sekin. Mutta kukaan ei kiellä puhumasta omasta elämästään silloin, kun on ystävästä kyse.
Tuskinpa sinä täällä netissä ylipäätään saat asiaa selväksi, ainakaan jos mielessäsi on, niin kuin näyttää olevan:
Opetuslasten uskoa koetellaan
60 Tämän kuultuaan monet hänen opetuslapsistaan sanoivat: "Sietämätöntä puhetta. Kuka voi kuunnella tuollaista?"
61 Jeesus tiesi, että hänen sanansa olivat herättäneet opetuslapsissa ärtymystä, ja hän sanoi heille: "Loukkaako tämä teitä?
62 Miten käykään, jos te näette Ihmisen Pojan nousevan sinne, missä hän ennen oli!
63 Henki yksin tekee eläväksi, lihasta ei ole mitään hyötyä. Ne sanat, jotka olen teille puhunut, ovat henki ja elämä. [2. Kor. 3:6]
64 Teidän joukossanne on kuitenkin muutamia, jotka eivät usko." Jeesus tiesi näet alusta alkaen, ketkä eivät uskoneet ja kuka hänet kavaltaisi. [Joh. 2:25, Joh. 13:11]
65 Hän jatkoi: "Juuri siksi sanoinkin teille, ettei kukaan voi tulla minun luokseni, ellei Isä sitä hänelle suo."
66 Monet Jeesuksen opetuslapset vetäytyivät tämän jälkeen joukosta eivätkä enää kulkeneet hänen mukanaan. [Matt. 16:13-20; Mark. 8:27-30; Luuk. 9:18-22]
67 Jeesus kysyi niiltä kahdeltatoista: "Aiotteko tekin lähteä?"
68 Simon Pietari vastasi hänelle: "Herra, kenen luo me menisimme? Sinulla on ikuisen elämän sanat.
Eiköhän olennaista ole se, että uskoo Jumalaan ja Kristukseen. Jos olet henkilökohtaisessa uskossa ja muuten tyytyväinen nykyisessä vl-seurakunnassasi, niin miksi sinun pitäisi välttämättä vaihtaa porukkaa?
Lakkaa kuitenkin itse opettamasta seurakunnassasi, että "vain me olemme oikein uskomassa", "muut on omavanhurskaita" jne.
" Kun havahduin tähän, että uskoni taitaakin olla pelkkää teatteria, rupesin miettimään, mitä minun täytyisi tehdä. Ei ole helppoa tunnustaa jälkikäteen, että on vuosia tehnyt sitä ja tätä, ja kuitenkin nauttinut luottamusta vl:ien keskuudessa ja pitänyt puheenvuoroja ja saarnannut syntejä katuville anteeksi.
Tuntisin oloni melkoiseksi petturiksi, jos nyt yhtäkkiä tunnustaisin, että olen elänyt kuule vuosia kaksoiselämää. "
Mielestäni sinu pitäisi todeta julkisesti ainakin lähimmille ystävillesi tämä. Muuten olet petollinen ihminen.
>Työpaikallani ei ollut uskovaisia työkavereita, ja uskon tunnustaminen oli vaikeaa, joten olin ruvennut vetämään erillistä , jossa kiroilin jne.
Uskotko vääriin asioihin? Meillä duunissa tunnustaminen ei tunnu olevan vaikeaa. Meillä oli puoli vuotta järjestelmäkoulutuksessa yksi pakistaani, joka höpsötti uskoaan enemmän kuin työasioita. Lähettämössä on edelleen yksi helluntailainen, joka jakaa esitteitä vähintään riittävästi.
Kun jaoit omantuntosi, teitkö sen ykköstä pienemmällä vai suuremmalla luvulla?
Olen miettinyt kovasti kirjoitustasi ja niitä asioita, joista tässä puhut.
Lain täyttämisen vaatimusta, joka on kirjoituksesi ydin.
Olet saanut minut miettimään, miten ihminen ei voi luottaa uskoonsa, vaan joutuu koko ajan miettimään, mitä sääntöjä tai normeja on jättänyt noudattamatta vaikka olisi kuinka tahto "elää siivosti" ja luottaa Jumalan armoon.
Ihmisen sairaanloinen oman käytöksen ja puheen ja ajattelun kontrolloinnin tarve on neuroosiin johtavaa. Se ei johda siihen, että ihminen luottaisi siihen, että Jumala johdattaa ihmisen elämää, jos ääntä kuuntelee.
Sinun kirjoituksesi ydin on, että ei riitä, että ihminen yrittää parhaansa, vaan vikaa löytyy koko ajan ja aina vaan lisää ja löytyyhän sitä ihmisen elämästä, jos koko ajan sitä kaivelee.
Jos ihminen käy seuroissa ja tuntee sieltä saavansa, miksi pitäis epäillä elävänsä kaksoisroolissa.
Jotenkin tuntuu sille, että etsit perusteita alistaa itsesi tai yleisemminkin muutkin siihen, että koko ajan epäilet uskoasi, koko ajan on jaettu omatunto, ei todellisuuden vaan takia vaan sen takia, että etsit koko ajan syytä miksi ei voi kelvata Kristukselle. Kun palvelee Kristusta, uskoo sen sillä "ensimmäisellä" persoonallaan eikä silloin ei ole olemassa jaettua omaatuntoa.
Jokainen Raamattua lukenut ymmärtää, että lakia ei kukaan voi täyttää. Eikä tarvitsekaan, koska sovitustyö tehtiin jo Gogatalla. Tunne jaetusta omasta tunnosta on vain seurausta siitä, että ihminen ei voi olla itsessään täydellinen. Sillähän sinä itseäsi todellisuudessa mittaat. Toki ihminen voi tehdä oikeita ja vääriä tekoja, mutta kokonaisena ihmisenä.
Aamenesta öylättiin
"Luterilaisen ja roomalaiskatolisen moraaliteologian mukaan jokaisella ihmisellä on omatunto, jonka kehitykseen vaikuttavat kasvatus, kulttuuri ja ympäristö. Omantunnon sisältö voi kulttuureittain vaihdella, mutta sen ajatellaan toimivan karkeasti ottaen samansuuntaisesti inhimillisen elämän peruskysymyksissä.
Omatunto on Jumalan moraalijärjestyksen ilmentymä ihmisessä. Raamatun ja muun kristillisen tradition merkitystä korostetaan niin, että kristityn omatunto on ”sidoksissa Jumalan Sanaan”. Kristityn omatunto saa sisältöä esimerkiksi kymmenestä käskystä sekä Jeesuksen opetuksista ja esimerkistä (Vuorisaarna, rakkauden kaksoiskäsky ja kultainen sääntö). "
Onko ihmisellä yksi sielu ja siihen kuuluva yksi omatunto.
Voiko ihmisellä olla kaksi omaa tuntoa, mielestäni ei.
Ja mikä on kahden omatunnon ajattelun suhde lain 2. ja 3. käyttöön.
Ymmärrän kyllä logiikan siitä, että vanhoillislestadiolaisuudessa ei ole lain kolmatta käyttöä, mutta miten se sopii yhten sen kanssa että kuitenkin on kaksi eri omaa tuntoa.
Taas menee yli ymmärryksen tämäkin asia.
Miten elmuth voi ajatella olevansa sekä lain alla työpaikallaan eli ajattelee sitä kuin ajattelisi että laki ohjaa ihmistä samalla kun on armon alla seuroissa missä ei ole lain kolmatta käytöä.
En varmaankaan osaa tätä selittää niin että sen ymmärtäisi, mutta kun en ymmärrä todellakaan tätä kahden omantunnon olemassaolon logiikkaa.
Kahden omantunnon logiikka on ihan selkeä asia. Toinen on ihmisen oma sisäinen omatunto. Toinen on vl-piireissä pysymiseksi määritelty "oma"tunto.
Siksi tuo tilanne mistä aloittaja kirjoitti, ei ole harvinainen tai erikoinen. Mutta kylläkin ristiriitainen ja stressaava.
Näinhän se menee.
Onhan tästä ollut seurakuntailloissakin keskustelua. Ns. omasta omatunnosta ja kollektiivisesta omasta tunnosta. Usein nämä omatunnot eivät vastaa toisiaan.
Seurakuntaillassa kerrottiin, että kollektiivisen omantunnon on tarkoitus suojella omaa omatuntoa.
Eli jos Jumalan valtakunnassa nähdään, ettei viulu ole sopiva, niin silloin ei kannata soitella viulua, koska ei sen säännön noudattaminen ole haitaksikkaan omalle omatunnolle.
Mutta monilla oikea omatunto sallii enemmän, kuin kollektiivinen omatunto. Seuroissa saatetaan kokea oikeaa pyhyyttä ja puhtautta. Ollaan oikein korrektisti, mitä nyt vähemmän suosituille saatetaan kääntää selät, mutta sehän nyt ei liity tähän asiaan mitenkään.
Kun seuroista palataan arkeen, elämä muuttuukin kovasti. Autossa saattaa soida jytä, vapaa-ajalla harrastellaan sellaisiakin asioita, joiden ei pitäisi tuon kollektiivisen omantunnon mukaan olla oikein.
Saatetaan käydä aerobikkaamassa, pelata sählyä seurassa ja käydä elokuvissa.
Ja kun taas seurat alkaa, ei muisteta arjesta mitään. Ne kaikki voidaan heittää armon pohjattomaan mereen. Näin oma omatunto ja kollektiivinen omatunto erkanevat erkanemistaan.
Useimmille käy näin, se on valitettava asia!
Eilen eli keskiviikkona oli Hesassa tähänkin aiheeseen sopiva hyvä puhe 2. kirje Timoteukselle 4 jakeet 1-8 ja sitten puheessa monta muutakin kohtaa Raamatusta. Uskomisen perusasiaa sellaisenaan. Yksi omatunto siinä oli esillä. Ei tarvinnut miettiä niitä ajatuksia, joita on tässä ketjussa. Omia lankeemuksiaan siinä joutui miettimään ja omaa omaatuntoaan ihan silleen "paljaana".
Tuli itselle mieleen, vaikka niitä ei taidettu lukea, Paavalin toteamus
1. Kor. 4:4
Minulla ei ole mitään tunnollani, mutta ei minua vielä sen perusteella ole todettu syyttömäksi. Minun tuomarini on Herra. [Ap. t. 23:1]
Tämä kollektiivisen omantunnon oppi on kohtalaisen uusi. Toisinaan siitä käytetään myös nimitystä "Saara-äiti" ja "armoneuvot". Olin vl-liikkeessä vielä 90-luvulla ja silloin kollektiivisesta omastatunnosta ei vielä puhuttu. Joissakin seurapuheissa korostettiin myös omakohtaista uskoa ja sanottiin, että äidin tai isän, siskon tai veljen uskolla ei mennä taivaaseen, mikä vastaakin Lestadiuksen opetusta ja herätysliikkeiden alkuperäistä funktiota.
Viime vuosina lukemissani Päivämiehen jutuissa ja kuuntelemissani saarnoissa taas on alettu korostamaan "Saara-äitiä", "yhteistuntoa" ja "armoneuvoja" sekä "Jumalan valtakuntaa" ja "Jumalan valtakunnan neuvoja". "Jumalan valtakunta" -ilmaisun käyttäminen tuntuu tässä yhteydessä suorastaan Jumalan pilkalta, sillä useimmiten ilmaisulla tarkoitetaan vl-joukkoa.
"Jaettu omatunto" -käsitettä sen sijaan käytettiin 90-luvulla. "Jaettu omatunto" tarkoitti käsittääkseni synnin tekemistä salaa ja viattoman esittämistä ulospäin eli käytännössä vanhaa kunnon kaksinaamaisuutta tai kaksinaismoralismia. Tässä yhteydessä pitää tietenkin pohtia, mitä synti on, kuinka pitkälle olemme oikeasti kykeneväisiä välttämään sitä ja, että Jumala on luvannut armahtaa katuvaa syntistä (ilman, että synneistä on ripittäydyttävä erikseen joka ilta nukkumaan mennessä).
uskovaisten joukossa on helpompaa kuin kaveriporukassa työpaikalla vetää koviksen roolia. Uskomassa saa olla oma itsensä.
"Eli jos Jumalan valtakunnassa nähdään, ettei viulu ole sopiva, niin silloin ei kannata soitella viulua, koska ei sen säännön noudattaminen ole haitaksikkaan omalle omatunnolle."
Eikö? Minusta on.
Uskovaistn porukassa on helpompaa vetää koviksen roolia?
Ylipäätään, kun työssä ollaan ollaa noin 8 tuntia eli noin klo 8-16.15-16.30 ja työmatkaan menne noin 1-1,5 tuntia suuntaansa eli 2-3 tuntia päivässä, ollaan kotona noin klo 17.30 tai 18.30 ja mennään nukkumaaan noin 22-23, ei kotona tule oltua vuorokaudesta kuin 3,5-5,5 tuntia. Työ aika ja työpäivän aikana tavatut työtoverit siis ovat merkittäviä. Missään eristyksissä ei silloin olla, kotirouvat ja maanviljelijät ehkä ovat mutta kuinka paljon muut?
Mieti nyt sitä, että olisit Suomen suurimpiin kuluvan Ry:n puheenjohtaja, SRK:n johtoon kuuluva tilintarkastaja ja arvostettu saarnamies, mutta näistä jäljelle jäävän ajan raiskaisit lapsiasi! Ja vuosikausia, kenties vuosikymmenen verran.
Kaksoisroolisi on varsin helppo näihin verrattuna.
Onko hän myös puhujakin?
Jaetulla omallatunnolla elävä tietää kaikki kulttuurin ja viihteen vastaukset.
Usein tällainen jaetulla omallatunnolla matkaa tekevä ihminen saattaa verhoilla oikean vastauksen niin, kuin se vain arvelisi sen jostain alitajunnasta tulevaksi.
Tällaisia selityksiä saattaa kuulla "tuo biisi sattui just kuulumaan hammaslääkärissä", joo se näyttelijä oli just yhes vanhas lehdes, jota luin, ja tuo tanssija, en tiiä, villi veikkaus vain jne...
Ja yllättäen sama henkilö saattaa "arvata" tai tietää "sattumien" kautta kaikkiin tuollaisiin kysymyksiin vastaukset.
Vahvoilla trivialissa ovat ne, joiden puolelle sattuu tällainen jaetulla omalla tunnolla matkaa tekevä.
Mikä siinä sinua haittaa eniten? Sekö, että toinen tiimi vei teitä 6-0? V
Tuuota noin... hyvä että varoitit... pitäiskö alkaa teeskentelemään tyhmempää ...
Muistan että kun olin vielä vl niin just tuollaista se oli. Likimain. :-) Onneksi sain armon eheytyä!