En tiedä, mistä tämä varsinaisesti on saanut alkunsa, minua ei ole koskaan mielestäni kiusattu, vanhempani tosin ovat olleet aina emotionaalisesti etäisiä ja hyvin vaativia ja ankaria minun suhteeni, ainakin 7-vuotiaasta lähtien, siskoni synnyttyä. Sitä ennen olin kyllä rakastettu, mutta silloin jäin omilleni, yhtäkkiä vaadittiin hirveää itsenäisyyttä ja täydellisyyttä, mutta rakkautta ja ymmärrystä ei saanut.
Olen aina jotenkin oppinut elämään muiden varjossa ja miellyttämään muita, erityisesti äitiäni, koska hän ei pitänyt koskaan siitä, jos erosin jotenkin hänestä ja hänen käyttäytymistavoistaan. Tämän miellyttämisen ja varovaisuuden takia en ole koskaan ollut kovin kunnioitettu tai pidetty, kuin tapettia vain. Murrosiässä kun aloin tutkailemaan naamaani peilistä, jo valmiiksi heikko itsetuntoni sai viimeisen kolauksen, "Minullahan on aivan jumalaton nenä, iso naama, kaikki on päin helvettiä, en ole yhtään naisen näköinen, siksi minusta ei pidetä. Minun täytyy pysyä piilossa" Niinpä aloin vetäytyä yhä enemmän ja viettämään kaiken vapaa-aikani yksin koneella, kunnes olin täysin nettiriippuvainen ja kaverisuhteenikin hoidin koulun lisäksi vain siellä.
En uskonut olevani enää yhtä arvokas tai kyvykäs kuin muut, uskoin ettei sosiaalinen elämä ole minua varten. Koneellaoloni sai äitinikin vain kohtelemaan minua entistä huonommin ja ankarammin, hän piti minua ujona, huonona, epäonnistuneena lapsena. Tunsin olevani pulassa, nyt minun täytyy miellyttää äitiäni entistä enemmän jotten menettäisi kaikkia sosiaalisia kontaktejani ja lopulta kaikki energiani meni siihen, perhesuhteiden ylläpitämiseen.
Nyt kohta 18-vuotiaana, olen yksinäinen, vailla omaa persoonallisuutta, itsenäisyyttä, rohkeutta olla oma itseni ja tehdä omia päätöksiäni. En osaa ottaa omasta elämästäni vastuuta. Kaikki tuntuu turhalta, minäkin. Kun joku pyytää facebookissa kaveriksi, kysyn mielessäni "Mites tuo on mahdollista, eihän minua ole?"
Olen aina jotenkin oppinut elämään muiden varjossa ja miellyttämään muita, erityisesti äitiäni, koska hän ei pitänyt koskaan siitä, jos erosin jotenkin hänestä ja hänen käyttäytymistavoistaan. Tämän miellyttämisen ja varovaisuuden takia en ole koskaan ollut kovin kunnioitettu tai pidetty, kuin tapettia vain. Murrosiässä kun aloin tutkailemaan naamaani peilistä, jo valmiiksi heikko itsetuntoni sai viimeisen kolauksen, "Minullahan on aivan jumalaton nenä, iso naama, kaikki on päin helvettiä, en ole yhtään naisen näköinen, siksi minusta ei pidetä. Minun täytyy pysyä piilossa" Niinpä aloin vetäytyä yhä enemmän ja viettämään kaiken vapaa-aikani yksin koneella, kunnes olin täysin nettiriippuvainen ja kaverisuhteenikin hoidin koulun lisäksi vain siellä.
En uskonut olevani enää yhtä arvokas tai kyvykäs kuin muut, uskoin ettei sosiaalinen elämä ole minua varten. Koneellaoloni sai äitinikin vain kohtelemaan minua entistä huonommin ja ankarammin, hän piti minua ujona, huonona, epäonnistuneena lapsena. Tunsin olevani pulassa, nyt minun täytyy miellyttää äitiäni entistä enemmän jotten menettäisi kaikkia sosiaalisia kontaktejani ja lopulta kaikki energiani meni siihen, perhesuhteiden ylläpitämiseen.
Nyt kohta 18-vuotiaana, olen yksinäinen, vailla omaa persoonallisuutta, itsenäisyyttä, rohkeutta olla oma itseni ja tehdä omia päätöksiäni. En osaa ottaa omasta elämästäni vastuuta. Kaikki tuntuu turhalta, minäkin. Kun joku pyytää facebookissa kaveriksi, kysyn mielessäni "Mites tuo on mahdollista, eihän minua ole?"
Vastaukset 1
Vanhimmat
Mun perhe tausta ihan samanlainen ja tunteet samat... hmm....
Huono itsetunto heijastuu jok' ikiseen asiaan arjessa. Muuten siis ulkopuolelta katsottuna mulla menee hyvin ja oon pääpiirteissään onnellinen, mutta jokainen päivä on yhtä taistelua tän saman asian kanssa ;/ Kohta 224