Olen kärsinyt masennuksesta lähemmäs 11 vuotta vähän väliä, välillä on ollut taukoja, ettei ole ollut mitään ongelmia, mutta nyt taas on alkanut tulemaan.
Kävin toisen kouluni aikana terveydenhoitajalla, mutta asiasta ei tullut mitään.
Nyt masennukseni on alkanut vaan pahentua, kun olen sanonut pari asiaa vahingossa työstäni naamakirjassa. Mutta en ole ehtinyt poistaa niitä, kun joku on alkanut valittamaan ja sitten olen häpeissäni poistanut ne. (Esim, jouduin katsomaan kuinka potilas kuolee vieressä...) Tiedän jo, että en olisi saanut sanoa sitä paskaa!!!!! En voi mihinkään purkaa sitä, koska en ole vakituinen työntekijä töissä... Mukava sitten yksi purkaa tätä . Myönnän suoraan, etten saa enää otetta elämääni. Kaikki tuntuu menevä päin helvettiä. Ja en halua alkaa käymään terveydenhoitajalla, koska tunnen itseni idiootiksi ja myös rahaa menee, kun en ole enää opiskelija...
Kadun jo sitä, että lähihoitajana, suuntauduin suotaan lasten ja nuorten puolelle, enkä sairana hoito ja huolen pitoon. En saa pahemmin töitä, teen vaan silloin tällöin sairaalassa keikkaa... Työkaverit vaihtelevat laidasta laitaan... Välillä tuntuu, etten jaksa ja välillä tuntuu, että jaksan. Päiväkotiin en jaksa, koska joudun sietämään samoja ihmisiä vuoden ajan...
Masennus tuntuu paljonkin pahemmalta, kun teen vahingossa pieniä virheitä, mitä en hoksaa heti, vaan jälkeen päin, kun joku on valittanut asiasta. Yritän etsiä pieniä apuja tuntemattomana, esim, tiettyihin tilanteisiin... Ja saman tien aletaan haukkua päin naamaa tai netissä, vaikka etsin jotain ratkaisua, mikä olisi hyvä. Mukava tietää, että suurimmaksi osaksi tunteetonta sakkia... Ja tännekin piti syntyä ja olen elännyt 24 vuotta. Onko tässä oikeasti enää masennuksesta pois, kuin se yksi ainoa reitti. Kuolema?
En todellakaan enää jaksa alkaa opiskelemaan, alkaa elämään kituutetulla KELAN rahalla tai muutenkaan. Myönnän, että olen alkanut vihamaan ihmisiä. Aina vaan aletaan toitottamaan, että haetaan apua psykologilta tai lääkkeistä. Minä en halua niistä riippuvaiseksi tai alkaa maksamaan, jos se tulee takaisin! Myös raha huoli painaa mieltä, en halua alkaa kuluttamaan rahaa noihin, saatika yhteiskunnan varoja, kun on perheen äitejä, jotka tarvii enemmän rahaa, kuin tälläinen masentunut idiootti hoitaja!
Myös omatunto on ollut aina matala... Ja pahemmin ystäviä ei ole johon voisi tukeutua. He vaan toteiasivat kylmästi: Mitä menit sanomaan niin, ei niin saa sanoa. Ihan kuin en tietäisi jo virhettä. Joudun kokemaan saman asian aina uudelleen ja uudelleen. Näköjään en ole missään onnistunut...
Nytkin varmasti, joku lukee tätä ja ajattelee, mitä idiootti teit niin. Oma vikasi, että menit rikkomaan omaa hoitaja valasi! Että kuole vaan pois!
Vaikka tein sen vain kerran ja silti tuntuu jo pahalta. Varsinkaan ihmiset, jotka mulle valittaa, niin he elävät kirjaimellisesti niin täydellistä elämää. On bileitä, poikakaveri, kihlattu, perhe, hyvin raha-asiat, ei masennusta, eletään siististi naamakirjassa... Tässä siis nyt ollaan, masennuksen pahimmassa pohjassa, mikä vaan pahenee entisestään. Ei kai tässä enää ole muuta tietä pois kuin kuoleman kautta. Ehkä on vaan parempi, että lopetan itseni ja en tee enää virheitä sen jälkeen. Virhe jo oli, että synnyin... Pahin virhe ikinä, että jatkan elämistä.
Kävin toisen kouluni aikana terveydenhoitajalla, mutta asiasta ei tullut mitään.
Nyt masennukseni on alkanut vaan pahentua, kun olen sanonut pari asiaa vahingossa työstäni naamakirjassa. Mutta en ole ehtinyt poistaa niitä, kun joku on alkanut valittamaan ja sitten olen häpeissäni poistanut ne. (Esim, jouduin katsomaan kuinka potilas kuolee vieressä...) Tiedän jo, että en olisi saanut sanoa sitä paskaa!!!!! En voi mihinkään purkaa sitä, koska en ole vakituinen työntekijä töissä... Mukava sitten yksi purkaa tätä . Myönnän suoraan, etten saa enää otetta elämääni. Kaikki tuntuu menevä päin helvettiä. Ja en halua alkaa käymään terveydenhoitajalla, koska tunnen itseni idiootiksi ja myös rahaa menee, kun en ole enää opiskelija...
Kadun jo sitä, että lähihoitajana, suuntauduin suotaan lasten ja nuorten puolelle, enkä sairana hoito ja huolen pitoon. En saa pahemmin töitä, teen vaan silloin tällöin sairaalassa keikkaa... Työkaverit vaihtelevat laidasta laitaan... Välillä tuntuu, etten jaksa ja välillä tuntuu, että jaksan. Päiväkotiin en jaksa, koska joudun sietämään samoja ihmisiä vuoden ajan...
Masennus tuntuu paljonkin pahemmalta, kun teen vahingossa pieniä virheitä, mitä en hoksaa heti, vaan jälkeen päin, kun joku on valittanut asiasta. Yritän etsiä pieniä apuja tuntemattomana, esim, tiettyihin tilanteisiin... Ja saman tien aletaan haukkua päin naamaa tai netissä, vaikka etsin jotain ratkaisua, mikä olisi hyvä. Mukava tietää, että suurimmaksi osaksi tunteetonta sakkia... Ja tännekin piti syntyä ja olen elännyt 24 vuotta. Onko tässä oikeasti enää masennuksesta pois, kuin se yksi ainoa reitti. Kuolema?
En todellakaan enää jaksa alkaa opiskelemaan, alkaa elämään kituutetulla KELAN rahalla tai muutenkaan. Myönnän, että olen alkanut vihamaan ihmisiä. Aina vaan aletaan toitottamaan, että haetaan apua psykologilta tai lääkkeistä. Minä en halua niistä riippuvaiseksi tai alkaa maksamaan, jos se tulee takaisin! Myös raha huoli painaa mieltä, en halua alkaa kuluttamaan rahaa noihin, saatika yhteiskunnan varoja, kun on perheen äitejä, jotka tarvii enemmän rahaa, kuin tälläinen masentunut idiootti hoitaja!
Myös omatunto on ollut aina matala... Ja pahemmin ystäviä ei ole johon voisi tukeutua. He vaan toteiasivat kylmästi: Mitä menit sanomaan niin, ei niin saa sanoa. Ihan kuin en tietäisi jo virhettä. Joudun kokemaan saman asian aina uudelleen ja uudelleen. Näköjään en ole missään onnistunut...
Nytkin varmasti, joku lukee tätä ja ajattelee, mitä idiootti teit niin. Oma vikasi, että menit rikkomaan omaa hoitaja valasi! Että kuole vaan pois!
Vaikka tein sen vain kerran ja silti tuntuu jo pahalta. Varsinkaan ihmiset, jotka mulle valittaa, niin he elävät kirjaimellisesti niin täydellistä elämää. On bileitä, poikakaveri, kihlattu, perhe, hyvin raha-asiat, ei masennusta, eletään siististi naamakirjassa... Tässä siis nyt ollaan, masennuksen pahimmassa pohjassa, mikä vaan pahenee entisestään. Ei kai tässä enää ole muuta tietä pois kuin kuoleman kautta. Ehkä on vaan parempi, että lopetan itseni ja en tee enää virheitä sen jälkeen. Virhe jo oli, että synnyin... Pahin virhe ikinä, että jatkan elämistä.
Vastaukset 12
Vanhimmat
Olen myös kärsinyt kauan masennuksesta ja omanarvontunnon mataluudesta .Toisten ja itseni hyväksikäyttämä ihminen.Olen kokenut usein samanlaisia down-tuntoja kuin sulla nyt.Kaikki tuntuu olevan syvältä, kun on töpännyt yhdellä elämän alueella.
Jokainen päivä on uusi. Niin kuin kirjoitit, kadut möläytystäsi ja haluat muistaa, ettet enää tee niin.OK. Et myöskään tee enää niin.Ei sun tarvi sitä muille vakuuttaa.Tekemisesi jatkossa puhuu puolestaan.
Olet työtön.Missä asut? Lähihoitaja "lapsiin ja nuoriin" työllistyy pääkaupunkiseudulla.Raha-asioissa sun kannattaa kääntyy rohkeesti sossun puoleen.Sinne sä sitten joskus niitä verojakin maksat.nyt sä olet saamapuolella.
Onko sulla millainen suhde vanhempiisi?.Onko heistä sulle kuulijaksi...tukijaksi? Onko edes yksi ystävä johon voisit luottaa ja joka pystyis jakamaan kanssasi tätä elämän tuskaa?
Masennukseen on saatavissa hyviä, halpoja lääkkeita ja Kelan korvaamaa terapiaa..useimmissa kunnissa on TK:ssa psykiatrinen sairaanhoitaja joka ottaa sut vastaan ihan ilmaiseksi.Tarvitset apua ja tukea.
JA muista.Jeesus rakastaa sinua.
Elämän on Jumalan lahja sinulle, se mitä elämässäsi teet on sinun lahjasi Jumalalle.Parempaa huomista meille molemmille.terv. Ystävä, jolla 5:s vuosi terapiassa.
Vanhempiini en voi pahemmin tukeutua, kun he alkavat sitten höösätä koko asian kanssa ja muutenkin heillä on omat raha ongelmansa ja muutenkin, niin en halua vaivata heitä sillä. Enkä myöskään sisaruksiani, koska olen se nuorin meistä neljästä, niin he saavat omaan perheisiinsä keskittyä.
Ystävistäviini en voi pahemmin luottaa, koska he kuitenkin sanovat sen: ei niin olisi saanut sanoa. Jo kaksi ystävää, joihin luulin luottavani. Sanoivat sen. Ainakin kaksi muuta tuttua puolustivat minua siinä naamakirja hommassa, että en maininnut, missä oli tapahtunut, ikää, sukupuolta, aikaa... Ja myös sitä, että kuolemasta pitäisi puhua, jos joutuu kohtaamaan sen. Mutta tietysti nirppanokkainen ent. luokkakaverini piti laukoa, että emme hoitajina saa puhua. Kova bilettäjä tyttöhän se opiskelee sitten sairaanhoitajaksi... Häpeän, että hoitajiksi lukee sellaisia... Oikeasti. Ihan kuin en tietäisi, mutta eipä ehtinyt olla se viesti kauaa siellä, kuin vaivaiset 5h ja kukaan ei pahemmin minun seinääni lue. Mutta enpä kirjoita enää, mikä on totta.
Helsingin suuntaan minulla olisi muutto edessä, mutta kämppää ei löydy millään ja en halua oikeasti kuluttaa aikaa matkustamiseen sielläkään, kun nytkin täällä menee aikaa matkustamiseen ympäriinsä. Olen myös oikeasti väsynyt siihen, että työpaikalla on tunteetonta porukkaa, sellainen työpaikka, jossa ihmiset välittää toisista ja huolehtii myös työkaverin hyvinvoinnista on todelline aarre. Mutta haaveksi senkin jää.
Mutta mitä tässä oikeasti tehdä enää, jos viimeinen oljenkorsi nyt pääkaupungi seudulla sitten myöskin epäonnistuu, etten saa töitä ollenkaan saatika asuntoa. En halua oikeasti viedä rahoja, joita oikeasti joku ihminen tarvitsee. En ole edes mitään isompaa tai mitään tehnyt, niin pieni olen, että voisin kadota ja kukaan ei muista.
traumaattisia kokemuksista paras selviytymiskeino on puhuminen. Hyvä et puhut vaik tääl. näin se vaan on ainaki omalla kohdalla, että saa jakaa asian jonkun kanssa. Jos töissä ei sitä saa tehdä nii MISSÄ?
Älä tuomitse muita (pirun hankalaa kyl), älä tuomitse itseäs, muuta tapas jos tajuat tekeväs väärin.
TÄRKEÄÄ -> Monesti jos vähä heikosti menee itel ni negatiiviset tekemiset jää pyörimään päähän eikä enää ajattelekkaan niitä lukuisia HYVIÄ asioita jota tekee jatkuvasti. KUKAAN EI ole täydellinen, kaikki on nii pöljiä et tekee virheitä. Hoitajan työ on arvokkaimpia töitä, sen tajuaa viimeistään itse kun on avun tarpeessa! Muista hemmotella myös ITSEÄSI!
Kiitos t.toinenl-hoitaja.
Niin, yritän kyllä auttaa ihmisiä hoitajana ja saan kyllä kiitosta itse potilailta, mutta en vuorostaan työkavereilta. Myös vuorostaan tämä yksityinen elämä tuntuu takkuavan aika paljon, ettei siellä saa sitä kiitosta ja en ole koskaan ollut työn orja, että haluaisin tehdä sitä koko elämäni, vaikka siellä saisin elämäni ainoat kiitokset. Välillä tuntuu, että toiset työntekijät vihaavat minua, koska annan ne muutamat minuutit potilaille.
Yritän kyllä itsestäni huolehtia, mutta itsetunto on sen verran alhaalla, etten voi siihen. Hyvä, jos jaksan enää huolehtia kunnolla ulkonäöstäni, sillä olen melkein nykyään sitä mieltä: Olen tälläinen, eikä sitä voi muokata, paitsi kauneusleikkauksella.
Itse olen hoitoalalla ja samaa mieltä siellä työskentelevistä ihmisistä. En halua tehdä enää päivääkään töitä sellaisessa työyhteisössä, jossa yhteishenki on olematonta ja toisten asioiden ruotiminen ja niihin puuttuminen on kahvitauon suurin viihde. En ymmärrä, miten ihmisten hyvinvointia tukemaan kouluttautuneiden ihmisten voi olla niin vaikeaa käyttytyä itse hyvin ja arvostavasti työtovereita ja potilaita kohtaan.
Vaihdan alaa, vaikka muutenkin surkea taloudellinen tilanteeni ei siitä ainakaan parane. Mielestäni on tärkeämpää etsiä itselleen sellaista ympäristöä, jossa on hyvä olla.
Jos sinulla eivät hommat Helsingissä onnistu niin lähde hyväntekeväisyystyöhön ulkomaille. Siellä osaamisellesi olisi käyttöä ja saisit tehdä töitä ihmisten eteen. Se on myös arvostettua ja saat varmasti kiitosta. Ympäristönvaihdos voisi myös olla sinulle paikoillaan, ja riippuen ajasta minkä siellä viettäisit, saisit uutta näkökulmaa elämään. Sillä hommalla et rahallisesti pääse tienaamaan, mutta varmasti se muilta osin voittaisi Suomessa työttömänä olon. Tee mieluummin tällainen radikaali ratkaisu itsemurhan sijasta.
Mitä tulee itsestä huolehtimiseen... Liikunta ja terveellinen ruokavalio auttavat masennukseen ja voisivat auttaa myös kohottomaan omanarvontuntoasi. Kokeile ennen kuin luovutat. Mielestäni ihmisen tekevät hyvännäköiseksi kaunis luonne - ei niinkään se minkä näköiseksi on sattunut syntymään. Ainakin minun mielestäni kuulostat hyvältä ja välittävältä ihmiseltä.
Minäkin haluan sanoa sinulle kiitoksen siitä, että annat ne muutamat minuutit potilaille. Kaltaisiasi tarvittaisiin enemmän!
Muista, että masentuneena ja ahdistuneena pienet virheet tuntuvat suurilta, vaikka todellisuus olisi toinen. Kukaan ei kuitenkaan elämäänsä elä tekemättä virheitä, pienempiä tai suurempia, joten jätä Facebook-kommenttien murehtiminen. Olet jo kärsinyt sen vuoksi enemmän kuin joku toinen olisi vaivutunut kärsimään.
"Vanhempiini en voi pahemmin tukeutua, kun he alkavat sitten höösätä koko asian kanssa ja muutenkin heillä on omat raha ongelmansa ja muutenkin, niin en halua vaivata heitä sillä"
Ajattele, jos sinä teet peruuttamatonta ja et ole puhunut vanhemmillesi ongelmastasi mitään, he eivät tule kestämään sinun päätöstäsi. He ovat sinun äiti ja isä kuolemaansa saakka. Vain harvat vanhemmat hylkää lapsensa kokonaan, jos heitä voi kutsua vanhemmiksi. Avaudu heille, teet palveluksen niin itsellesi kuin vanhemmillesikin.
Minulla on sinua 8 vuotta vanhempi tytär, olemme edelleen hänen tuki ja turva, ja aivan luonnollisena osana vanhemmuutta, vaikka olemme kumpikin eläkkeellä. Lasta ei jätetä vaikeuksienkaan keskellä!
Kuules, olet hyvä, sydämellinen ihminen. Vain kova ja tunteeton ihminen ei voi masentua, sillä hän ei tunne empatiaa, ei välitä muiden puheista, loukkaa toisia, mutta samalla ei kuuntele myöskään itseään, sisintään.
En tiedä, missä asut, mutta pääkaup.seudulla on sinulle töitä. Esim. itse kävin paljon tätiäni katsomassa Kustaankartanossa. Minusta tuntui, että ainakin sillä osastolla oli sydämellisiä hoitajia, heillä oli mielestäni lupa olla sydämellisiä myös vanhuksia kohtaan. On luonnollista, että jokainen väsyy välillä työhönsä, saattaa "leipääntyä" työtovereihinsakin, mutta elämä kuitenkin antaa enemmän, kuin ottaa. Uskon myös, että esim. Helsingissä on joitakin mahdollisuuksia saada asunto tai ainakin viitteitä niistä vanhainkodeista, joissa on jokseenkin aina henkilökunnasta puutetta.
Toivon, että annat elämällesi mahdollisuuden, sinua tarvitaan, et ole syntynyt turhaan tähän maailmaan. Nuorena voi tuntea, kuten mm tunsin itsekin, että miksi yleensä elän, mutta olin utelias, kai se jotenkin selviää, kun elän päivä päivältä eteenpäin. Nyt työelämä on takana, sillä on ollut tarkoituksensa, vastoinkäymiset on voitettavissa, niitä jopa itse koen tarvinneeni näin jälkikäteen ajatellen, muuten en ymmärtäisi "riepumaton kirjavuuden merkitystä". Voin ihmisenä yrittää olla empaattinen, auttaa heitä, jotka sitä tarvitsevat, yrittää ymmärtää heitä, joiden mieli on kylmä ja kova, hekään eivät ole itsensä luonnetta valinneet enempää kuin heidät synnyttäneet äiditkään. Luoja on meille tarkoittanut elämän koettavaksi, elettäväksi, samoin myös sinun.
Toivon sinulle armollisuutta ja rakkautta itseäsi kohtaan, hyväksymistä itsesi sellaisena, kuin olet. Toivon, että voisit vapauttaa ajatuksesi kokemaan elämän todellisuuden, luonnon, eläimet, jotka ovat osa luontoa, kuten sinäkin. Toivon sinulle valoa ja uskoa elämän voimaan!
joskus vaan todettava ja hyväksyttävä, ettei tietyssä pisteessä yksinkertaisesti jaksa eikä halua elää. Ei se väärin ole. Samalla tavalla kuin kroppa "irtisanoo" itsensä elämästä sairauden perusteella, niin voi tehdä myös oma henki, vaikka fyysisesti olisi terve.
Muutto on tulossa Helsinkiin ja sain kyllä työpaikan, mutta nyt alkaa ahdistamaan, että jos teen kaikki väärin ja mitä teen jos paniikkikohtaus iskee aamulla, juuri kun pitäisi mennä töihin. Tai pahimmassa tapauksessa joudun menemään töihin ja sitten väsytän itseni siellä esittämällä pirteää ihmistä.
Myöskin minun pitäisi käydä huumetesteissä ja jostain syystä minun työpaikan pomolle ei kelpaa, että teen kyseisen huumetestin kotikaupungissani, vaan pitää olla Helsinki. Syynä hän piti jotain lähetteiden kanssa on ongelmia. Työ pitäisi alkaa 2.2, mutta työsopimusta ei allekirjoiteta ennen kuin olen viennyt paperit. Ja pahimmassa tapauksessa pääsen vasta oikeasti sinne työterveyteen vasta 1.2, koska muutan juuri tämän kuun viimeisinä päivinä.
Ja nyt olen varmaan viikon jo venyyttänyt soittoa Työterveys keskukseen Helsinkiin, koska en halua alkaa maksamaan yli 100 euroa siitä, että käyn tekemässä pari testiä. Ja siellä vielä lisää maksaa. Ehdin käydä kotikunnassani jo hakemassa yhden terveyslapun. Ei kelvannut ja sinne meni 63 euroa hukkaan.
Kauhea epävarmuus kalvaa minua koko ajan, että tulipas tässä moka taas tehtyä, että pitikin mennä heti ennen jo haastattelua yksityiselle työterveys tarkastukseen. Ja en ole saanut mitään aikaiseksi, tuntuu että seinät kaatu päälle, en halua nukkua. Paniikki alkaa iskeä ja samalla en halua edes mennä mihinkään, vaan maata sängyssä ja toivoa, etten olisi suostunut työpaikkaan.
Pahinta on siinä, että masennus alkaa juuri iskeä tässä muuton kynnyksellä ja tuntuu, että haluan palata ajassa taaksepäin ja perua kaiken. Varsinkin rahan katoaminen saa entisestään minut panikoimaan, koska en palkkaa ollenkaan heti 2.2. lähtien koska ei ole työsopimusta ja tuntuu muutenikin, että tein typerästi... Ensimmäinen pitkäaikainen työpaikka kaiken lisäksi... Ja minä tunaroin heti ensimmäisillä minuuteilla, tässä sitä kaivataankin... Tunaroivan masentunutta hoitajaa.
Ehkä tein elämäni pahimman virheen ja muutan Helsinkiin :(
Miten minä sinua rohkaisisin, kun olet muuttamassa uudelle paikkakunnalle ja uuteen työhön. On ihan luonnollista, että muutto jännittää, osaa pelottaakin, mutta onko siihen todellista syytä. Ihmettelen vain, että kenellä ei olisi perhosia vatsassa, mutta anna niiden "räpiköidä", sinulla on mahdollisuus uuteen alkuun, ja on hyvin mahdollista, että tulet olemaan tyytyväinen siihen. Aina alku on hankalaa, parempi niin, sillä siitä on noustavissa sujuvampaan toimintaan ja elämään.
Anna itsellesi oikeus tehdä virheitä, niistä yleensä opitaan ja parhaiten oppii ns. kantapään kautta. Virheetöntä ja täydellistä ihmistä ei yksinkertaisesti ole!
Onnea Helsinkiin muuttoon ja uuteen työpaikkaasi!
Jos olisit oikeasti syvässä depressiossa, et kirjoittelisi pitkiä sepustuksia masennuspalstalle.
Kuules nyt, ei varmana ole virhe että synnyit ja teet todella tärkeää hoitajan työtä, johon monesta meistä ei olisi edes yhdeksi päiväksi! Olet varmasti suorastaan supertunnollinen, koska juuri sellaiset meistä uupuvat työssä. Hoitajan työssä, niin kuin kaikissa muissakin, kuitenkin sattuu virheitä, varsinkin kun on kiirettä ja raskasta. Se on aivan normaalia, eikä se ole maailmanloppu. Olet sitä paitsi kypsästi myöntänyt virheesi ja varmasti oppinut siitä.
Onko tosiaan niin, ettei sinulle ole keikkatyöläisenä järjestetty mahdollisuutta purkaa jonkun kanssa rankkoja kokemuksia töissä? Se on väärin se! Kyse on sinun työturvallisuudestasi ja työhyvinvoinnistasi, että saat purkaa tuollaisia asioita, kuin potilaan kuolema. Kuka tahansa tarvitsee kuoleman äärellä tukea, eikä se ole mikään häpeä. Ei ihme, että olet uupunut, jos sinulle ei sitä tärkeää kokemuksen purkamisen mahdollisuutta ole järjestetty. Se ei ole sinun vikasi! Oletko selvittänyt, voisitko kuitenkin töissä puhua jollekulle ilman että siitä pitää maksaa suuria summia? En tunne sairaalamaailmaa, mutta jos töistä ei kerta kaikkiaan tipu tukea, niin pystyisivät varmaankin neuvomaan sinua omassa työsuojelupiirissäsi, että mihin sinulla on lain mukaan oikeus voidaksesi tehdä töitä turvallisesti. http://www.tyosuojelu.fi/fi/ Netistä voi myös löytyä tukea ammatilliseen työssä jaksamiseen kun on kohdannut kriisin tai traumatisoivan tapahtuman. Itse kohtasin työssäni rankkoja kokeneita ihmisiä täysin siihen valmistumatta ja se oli musertavaa, mutta netistä sain tietoa, mitä sellaisissa tilanteissa voi tehdä ja jotenkin se auttoi. Ja ainakin siinä, että tajusin, ettei minussa ole vikaa, vaikka koin toisten kokemukset ja tunteet niin raskaina.
Pystyisitkö olemaan itsellesi vähemmän ankara? Ei sinun oikeasti kuulu selvitä kaikesta ihan yksin! Kyllä yhteiskunnan tehtävä on auttaa sinua, kun voit niin huonosti, ettet enää koe voivasi tehdä töitä kunnolla. Äkkiäkös taas maksat sen yhteiskunnalle verojen muodossa takaisin kun tervehdyt. :) Se, että voit pitkiä aikoja ihan yksinään huonosti ei hyödytä ketään. Tosi kurjaa, että raha aiheuttaa ylimääräistä huolta, mutta pystyisitkö ajattelemaan, että terveys on se tärkein, mitä sinulla on, ja siihen jos mihin kannattaakin tuhlata rahaa. Itse murehdin välillä ihan hirveästi rahasta, mutta yritän sitten ajatella, että ei sitä rahaa kuitenkaan mukaansa saa kun kuolee, ja sitten sitä ainakin kuolee, jos hirveästi stressaa...
Eikä niiden muiden elämä niin täydellistä ole, vaikka mitä Facebookissa väittävät. Se on vain nykypäivää, että ei uskalleta näyttää ulospäin omia heikkouksia ja ongelmia, vaan näytellään viimeiseen asti ulospäin, että kaikki on täydellisesti, vaikka kuinka huonosti menisi. Ylä- ja alamäkiä, sitä elämä on oikeasti kaikille. Voimaa sinulle!!!