Kaikki alkoi reilu 10v sitten kahvikuppineuroosista; yhtäkkiä vaan koulussa tuli tilanne, ettei pysty syömään muiden seurassa. Siitä seurasi ruokailutilanteiden välttelemistä ja pikkuhiljaa jo omien tuttujen seurassa kahvittelu/ruokailu oli lähes mahdotonta.
Alkuun pystyin selviytymään tilanteista betasalpaajien avulla, koska niiden ansiosta ei käteni tai pää tärissyt.
Nykyään betasalpaajista ei ole enää mitään apua ja siksi vaiva onkin paisunut yhä vain suuremmaksi.
Paniikkikohtauksia tulee mm. kaupoissa, en pysty vierailemaan kenenkään luona, ainakaan selvinpäin, en edes omien perheenjäsenten. Söin hetken aikaa mm. Cipralexia, mutta lihoin sen käytön aikana ja lääkkeen hintakin on hirvittävä.
Tällä hetkellä olen pattitilanteessa, en tiedä mikä auttaisi, ei meinaa jaksaa elää, kotonakin jopa yksinollessa ahdistaa ja jännittää. Pahinta on kun tuntuu ettei kukaan muu lähipiirissä tällaisesta kärsi, sitä käydään rennosti kahvittelemassa, jopa kaupassa.. toisin kuin minä.
Jokin aika sitten erosin parin vuoden pituisesta suhteesta ja nyt uusi ihminen olisi minusta kiinnostunut, mutta minä jarruttelen. Haluaisin uskaltaa elää täysillä, ihan vaan normaalia elämää, mutta onko se tosiaan kohdallani aivan mahdoton ajatus?!
Alkuun pystyin selviytymään tilanteista betasalpaajien avulla, koska niiden ansiosta ei käteni tai pää tärissyt.
Nykyään betasalpaajista ei ole enää mitään apua ja siksi vaiva onkin paisunut yhä vain suuremmaksi.
Paniikkikohtauksia tulee mm. kaupoissa, en pysty vierailemaan kenenkään luona, ainakaan selvinpäin, en edes omien perheenjäsenten. Söin hetken aikaa mm. Cipralexia, mutta lihoin sen käytön aikana ja lääkkeen hintakin on hirvittävä.
Tällä hetkellä olen pattitilanteessa, en tiedä mikä auttaisi, ei meinaa jaksaa elää, kotonakin jopa yksinollessa ahdistaa ja jännittää. Pahinta on kun tuntuu ettei kukaan muu lähipiirissä tällaisesta kärsi, sitä käydään rennosti kahvittelemassa, jopa kaupassa.. toisin kuin minä.
Jokin aika sitten erosin parin vuoden pituisesta suhteesta ja nyt uusi ihminen olisi minusta kiinnostunut, mutta minä jarruttelen. Haluaisin uskaltaa elää täysillä, ihan vaan normaalia elämää, mutta onko se tosiaan kohdallani aivan mahdoton ajatus?!
Vastaukset 5
Vanhimmat
Minulla alkoi oireet ihan samalla tavalla, koulun ruokalassa, ja ne yleistyi sitten myös ruokakauppoihin, kahviloihin jne. kunnes olin jumiutunut perusteellisesti kotiin. Kuulosti tutulta tuo, ettei voinut nähdä kavereita tai edes perheenjäseniä, ilman että ahdistui.
Käytin lääkkeinä beetasalpaajia ja Cipralexia, mutta noin vajaan vuoden käytön jälkeen olen alkanut saamaan elämääni takaisin. Eli nyt 1,5 vuoden käytön jälkeen ei ole mitään oireita, mitkä rajoittaisi normaalia elämääni :) Välillä tulee tilanteita joissa on vähän "paniikkiherkkä" olo, mutta tilanne menee oikeastaan melkein samantien ohi kun on alkanutkin. Samalla tavalla minullakin paino kyllä nousi, mutta toisaalta taas on paljon parempi olo nyt kuin mitä silloin oli :)
Tiedän miltä sinusta tuntuu, kun kerroit että jopa kotona ollessa ahdistaa, kun muut taas käyvät rennosti kahvittelemassa. Mutta muista aina, että et ole tämän ongelman kanssa yksin! Meitä on monia, jotka kärsivät aivan samasta ongelmasta. Ja älä vielä luovuta! Olin ihan varma 1,5 vuotta sitten, etten pystyisi elämään enää koskaan "normaalia" elämää, mutta tässä sitä ollaan :) Kuinka kauan ehdit syödä tuota Ciprlexiä? Olen kuullut, että voi mennä kuukausia ennenkuin se alkaa vaikuttamaan ja itselläni kävi niin, että aloin vasta vajaan vuoden käytön jälkeen oppia pois tuosta pelosta, että saan paniikkikohtauksen / ahdistun tietyissä tilanteissa. Eli en enää jännittänyt tilanteita etukäteen.
Kannattaa kokeilla kaikkea mahdollista, mikä auttaa pääsemään eroon tuosta ahdistuksesta, se on sen arvoista. Itselläni auttoi lääkitys, itsestä huolehtiminen (säännöllinen elämänrytmi, terveellinen ravinto, stressitekijöiden vähentäminen, liikkuminen), kirjallisuuden lukeminen aiheesta ja yleisesti se, että yritin olla armollisempi itseäni kohtaan kun ahdistus iski. Eli yritin opetella pois sellaisesta ajattelusta, että muut ovat normaaleja ja itse olen kaikkea muuta kuin normaali kun sain noita kohtauksia ;) Olen ymmärtänyt, että paniikkihäiriö voi olla monen tekijän summa ja sitä sairastaa monet ihmiset. Ajattelen ahdistusta enemmänkin elimistön tapana kertoa siitä, että kaikki ei ole elämässä ihan kunnossa vaan jotain pitäisi tehdä toisin.
Mutta toivottavasti tämä antoi sinulle edes hitusen toivoa... :) Oikein paljon voimia ja jaksamista!
Kiitos vastauksesta. Helpottaa aina kuulla, etten suinkaan yksin kärsi tästä, vaikka usein siltä tuntuukin!
Ja onnittelut, että olet päässyt eroon tästä vaivasta! Kunpa minäkin pääsisin..
Siitä Cipralex-kokeilustani on jo sen verran aikaa, etten kunnolla muista, mutta n. 3-4 kuukautta taisin sitä vain käyttää. Eniten Cipralexin suhteen pelkään alussa olevia sivuvaikutuksia, jotka olivat todella inhottavia, minulla lääke kävi jotenkin silmiin, etten kunnolla pystynyt edes katsomaan peilistä itseäni, saati katsomaan silmiin muita ihmisiä. Ja se hinta! On hienoa, että on olemassa lääke, joka saattaisi helpottaa elämää, mutta lääkkeeseen ei ole varaa! :(
Tämä paska on vienyt itsetuntonikin niin pohjaan, että jos lääkkeen takia vielä lihoisin, niin...
Kummastuttaa vaan, mikä siinä lääkkeessä voi aiheuttaa lihomisen, mielestäni en sen käytön alla syönyt yhtään sen enempää, kuin muulloinkaan. Ja suurin kysymys: Miksi betasalpaajat ei enää auta? Niiden avulla oli niin helppoa selviytyä ahdistavista tilanteista, että se varmasti olikin ihan liian helppoa ja siksi ne ei yhtäkkiä enää autakaan.
Kyllä elämä on ihanaa!!!
Kyllä minustakin tuntui monta kertaa tosi yksinäiseltä tuon vaivan kanssa... Ja on niin vaikea selittää tällaisia asioita jollekin toiselle, kun tietää itsekin, ettei vaikkapa kauppaanmenossa ole mitään pahaa oikeasti, mutta kun se olo vaan iskee silti siellä joka kerta.
En ole vieläkään ihan täysin päässyt tästä vaivasta, paniikkiherkkä olo iskee joskus, kun tulee enempi stressiä tms. Mutta kykenee tosiaan elämään normaalia elämää ja kohtaukset jäävät aina tosi tosi lieviksi, onneksi. En varmaan koskaan unohda millainen olo oli ennen. En tiedä mitään niin kamalaa / inhottavaa tunnetta.
Cipralex on kyllä tosiaan turhan kallis :( Mitä jos kävisit lääkäriltä kysymässä jotain toista, edullisempaa lääkettä kokeiluun? Joku toinen saattaisi olla parempi, jos tuosta on aiheutunut noita sivuvaikutuksiakin. Monet tosin sanoo, että lääkkeet eivät ole ratkaisu, mutta minut se kyllä auttoi hyvin alkuun tuon vaivan kanssa. Ja sitten kun kohtaukset saa lääkkeillä kuriin, niin on helpompi alkaa käsitellä niitä asioita, mitkä ovat vaivanneet yms. Sitähän sanotaan että lääkkeet ja ammattiapu yhdessä auttaa parhaiten.
Sitä olen itsekin ihmetellyt, että mikä noissa lääkkeissä aiheuttaa tämän lihomisen. Tosiaan ei auta itsetunto-ongelmiin, kun on muutenkin heikohko itsetunto. Ja minäkään en ole syönyt sen käytön alla yhtään sen enempää. Silti vaan paino nousi lyhyessä ajassa melkoisen paljon ja ennen olin ihan hoikka. Beetasalpaajissa on se ongelma, että ne vaikuttavat vain fyysisiin oireisiin, mutta ei mieleen. Vaikka sydän ei tykyttäisi yms. niin mieli käy "ylikierroksilla" eli hermostuttaa, ahdistaa, paniikki iskee... Sitten taas on rauhoittavat, mitkä vaikuttaa siihen mielen, mutta niihin on aina se riippuvuusriski olemassa eikä niitä sen takia mielellään anneta.
Eipä siis ole aina helppoa tämä elämä... :)
Itse kärsin 15 vuotta paniikki häiriöstä, pahimmillaan en pystynyt kotoa liikkumaan minnekään ulos, oireet olivat niin pahoja, matka lähi kioskille, jonne oli matkaa ehkä 300 metriä oli jo saavutus, elämä tuntui olevan umpikujassa kunnes sit viimein päätin, et asioihin on tultava muutos jos haluun vielä joskus elämässä olla onnellinen, joten pakotin itteni viimein lääkärille, asia jota kammosin yli kaiken, sain lääkityksen, jota sit söin vuosia, okei, ne lihottivat minua ja turruttivat aivot niin ettei mikään tuntunut enää miltään, siihen tunteeseen kyllästyttyäni ja huomattuani, ettei miul paniikki oireita itseasiassa ole ollut pitkään aikaan niin uskallauduin lopettamaan lääkityksen pikku hiljaa ja rohkaisemaan mieleni tekemään ja kokeilemaan kaikkea mitä en ennen voinut edes kuvitella tekeväni ja nyt olenkin ilman lääkitystä, pää on selvä ja paniikki häiriö suurimmalta osalta häipynyt, joten toivoa on vaikka pirun pitkään se kestikin ja paljon elämästä jäi paitsi sen takia sekä sen, etten uskaltanut hakea apua vaivaan, menneisyydelle ei enää voi mitään, pitää vaan tulevaisuuteen pyrkiä katsomaan, tsemppiä sinulle ja kaikille muille pirullisesta vaivasta kärsiville!
Kumpi on sitten parempi etsiä ja kokeilla erilaisia lääkkeitä, lihoa ja jäädä koukkuun vai se ettei käy kaupassa. Itse olen kokeillut kaikkea ja nyt on se parempi vaihe mutta en silti käy kaupassa. Lihoin parikymmentä kiloa, nivelet kipeytyi ja vatsaan sattui jos erehtyi juoksemaan. Lääkäri määrää kyllä lääkkeitä jos vaan haluaa.. Tää on kyllä niin turhauttava ja inhottava sairaus.