nyt vituttaa sen verran, että pakko valittaa jonnekin, vaikkei tästä varmaan mitään hyötyä ole. maha on armottoman kipeä ja oksettaa, en jaksaisi mitään muuta kuin käpertyä sänkyyn, mut paikallaan oleminen saa vaan ajatukset pyörimään päässä ja ahdistus kasvaa sietämättömälle tasolle. oon onnistunut tuhoomaan ruoansulatukseni laksatiiveilla, ahmimisella ja "paastolla", johon kuuluu kahvi ja ehkä pari lasia vettä päivässä, hyvä kun pystyn nykyään edes kivennäisvettä juomaan. energiat on nollassa, mutta syömään en vain kykene. paitsi silloin kun ahmin.
hävettää eikä kiinnosta mennä töihin, kun pomo VAHTII mun syömisiä. en ole mikään lapsi enää, mutta pahasti jälkeenjäänyt taidan olla. pois en tahdo olla töistä tämän takia, mutta ahdistaa kun pitää keksiä tekemistä ja tekosyitä jättää ruokailu väliin ja tällä hetkellä töissä on hiljaista. hävettää pomon silmissä, pelottaa, että se pitää mua jonain nistinä kun silmät seisoo päässä, kädet vapisee, tasapaino heittää ja törmäilen oveen, puhe on sellaista puuroa. ne on kyllä ahdistushäiriön oireita, mutten tahdo olla mikään friikki sen silmissä.
ihmisten näkeminen ja ajatteleminen kuluttaa mut loppuun. vihaan niin montaa ihmistä, että haluan kostaa niille ja mitään muuta keinoa ei mun tyhjä pää pysty kehittelemään kuin laihduttaminen. ketä mun laihuus enää kiinnostaa? ei ketään, ja hävettää niin, että peitän sen isoilla vaatteilla ja jos joskus erehdyn pukeutumaan tiukempiin, kaduttaa jälkeenpäin. kenenkään muun kuin mieheni edessä en niin kehtaa tehdä, onhan se nyt kiva jos muija ei kulje jätesäkissä (vaikka roska onkin) eikä vie koko jalkakäytävän leveyttä, mutta kai miehenikin nyt mieluummin ottaisi jonkun kivan ja terveen naisen rinnalleen kuin sairastelevan sekopään. suhteemme kusee ja se harmittaa mua, tuntuu ihan totta, että petän miestäni syömishäiriön kanssa ja niin se tän kokee, teen tätä sen seläntakana. just joo. mitäs kääntää selkänsä ja päästää mut ahmimaan, josta sitten sekoan, mitäs jättää mut hetkeksikään yksin eikä ole mun kanssa joka päivän jokainen tunti ja lusikoi puuroa mun suuhun ja vahdi, ettei kitaan uppoa laksatiiveja. kysyi, miksen voi syödä normaaliin aikaan kuten normaalit ihmiset. niinpä.
tahtoisin niin, että mun rakas uskoisi, etten mä syytä sitä. eikä sen tarvitsisi ikinä olla huolissaan. eikä inhota ja vihata mua, ei nähdä kun mä sekoan syömisestä, ei kestää sitä kun pilaan hyvän päivän häipymällä, ei kuulla enää ikinä "en mä" kun se tarjoaa ruokaa. saatana. ei ole sen vika, ei se ole tehnyt mulle vuosiin mitään pahaa, ja silti se saa kärsiä. oon paska huora, joka ei ansaitsisi niin kivaa ihmistä seurakseen. tahtoisin olla terve, jotta jaksaisin rakastaa, en pilaisi enää yhtään päivää, jaksaisin olla paikalla ja tehdä kaikkea, olisin taas pirteä. tahtoisin jakaa hyvän elämän sen kanssa. tahtoisin, ettei tarvitsisi aina pyydellä anteeksi sitä, minkä tekee aina uudestaan. tahtoisin tajuta, että toinen ihminen ja rakkaus on tätä paskaa tärkeämpää.
tää on todella lapsellista. en oikeasti ajattele, että mieheni pitäisi vahtia mua kuin pikkuvauvaa 24/7, mutta katkeruudessa tuokin ajatus pyörii mielessä. ihan niin kuin syytän vanhempiani, entisiä kavereitani, siskoani, useaa vierastakin ihmistä. muiden vika, ei mun tarvitse kantaa vastuuta tästä. miks pitää olla näin tyhmä? miks pitää kiduttaa itseään? oon mielestäni ihan normaali ihminen, mutta ei ole normaalia tää mun toiminta. ahdistaa niin saatanasti, etten uskalla aloittaa lääkitystä, joka vähentäisi ahmimista, koska serotoniini ei pelaa yhteen mun muun aivokemian kanssa. ja sitten ahmin ja ahdistaa, ahdistaa kun en ahmi. vihaan tätä. palelen, päätä särkee, kuivun kokoon. ja mitään hyötyä tästä ei ole.
hävettää eikä kiinnosta mennä töihin, kun pomo VAHTII mun syömisiä. en ole mikään lapsi enää, mutta pahasti jälkeenjäänyt taidan olla. pois en tahdo olla töistä tämän takia, mutta ahdistaa kun pitää keksiä tekemistä ja tekosyitä jättää ruokailu väliin ja tällä hetkellä töissä on hiljaista. hävettää pomon silmissä, pelottaa, että se pitää mua jonain nistinä kun silmät seisoo päässä, kädet vapisee, tasapaino heittää ja törmäilen oveen, puhe on sellaista puuroa. ne on kyllä ahdistushäiriön oireita, mutten tahdo olla mikään friikki sen silmissä.
ihmisten näkeminen ja ajatteleminen kuluttaa mut loppuun. vihaan niin montaa ihmistä, että haluan kostaa niille ja mitään muuta keinoa ei mun tyhjä pää pysty kehittelemään kuin laihduttaminen. ketä mun laihuus enää kiinnostaa? ei ketään, ja hävettää niin, että peitän sen isoilla vaatteilla ja jos joskus erehdyn pukeutumaan tiukempiin, kaduttaa jälkeenpäin. kenenkään muun kuin mieheni edessä en niin kehtaa tehdä, onhan se nyt kiva jos muija ei kulje jätesäkissä (vaikka roska onkin) eikä vie koko jalkakäytävän leveyttä, mutta kai miehenikin nyt mieluummin ottaisi jonkun kivan ja terveen naisen rinnalleen kuin sairastelevan sekopään. suhteemme kusee ja se harmittaa mua, tuntuu ihan totta, että petän miestäni syömishäiriön kanssa ja niin se tän kokee, teen tätä sen seläntakana. just joo. mitäs kääntää selkänsä ja päästää mut ahmimaan, josta sitten sekoan, mitäs jättää mut hetkeksikään yksin eikä ole mun kanssa joka päivän jokainen tunti ja lusikoi puuroa mun suuhun ja vahdi, ettei kitaan uppoa laksatiiveja. kysyi, miksen voi syödä normaaliin aikaan kuten normaalit ihmiset. niinpä.
tahtoisin niin, että mun rakas uskoisi, etten mä syytä sitä. eikä sen tarvitsisi ikinä olla huolissaan. eikä inhota ja vihata mua, ei nähdä kun mä sekoan syömisestä, ei kestää sitä kun pilaan hyvän päivän häipymällä, ei kuulla enää ikinä "en mä" kun se tarjoaa ruokaa. saatana. ei ole sen vika, ei se ole tehnyt mulle vuosiin mitään pahaa, ja silti se saa kärsiä. oon paska huora, joka ei ansaitsisi niin kivaa ihmistä seurakseen. tahtoisin olla terve, jotta jaksaisin rakastaa, en pilaisi enää yhtään päivää, jaksaisin olla paikalla ja tehdä kaikkea, olisin taas pirteä. tahtoisin jakaa hyvän elämän sen kanssa. tahtoisin, ettei tarvitsisi aina pyydellä anteeksi sitä, minkä tekee aina uudestaan. tahtoisin tajuta, että toinen ihminen ja rakkaus on tätä paskaa tärkeämpää.
tää on todella lapsellista. en oikeasti ajattele, että mieheni pitäisi vahtia mua kuin pikkuvauvaa 24/7, mutta katkeruudessa tuokin ajatus pyörii mielessä. ihan niin kuin syytän vanhempiani, entisiä kavereitani, siskoani, useaa vierastakin ihmistä. muiden vika, ei mun tarvitse kantaa vastuuta tästä. miks pitää olla näin tyhmä? miks pitää kiduttaa itseään? oon mielestäni ihan normaali ihminen, mutta ei ole normaalia tää mun toiminta. ahdistaa niin saatanasti, etten uskalla aloittaa lääkitystä, joka vähentäisi ahmimista, koska serotoniini ei pelaa yhteen mun muun aivokemian kanssa. ja sitten ahmin ja ahdistaa, ahdistaa kun en ahmi. vihaan tätä. palelen, päätä särkee, kuivun kokoon. ja mitään hyötyä tästä ei ole.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Kuulostaa todella tutulle. Tänään en mennyt töihin koska oksensin viime yön, no en koko yötä mutta kuitenkin. Se vie voimat, myös henkisesti, olin aamulla ihan paskana. Huomenna olisi mentävä töihin, kuinka voin olla syömättä? Jos syön niin kuinka voin oksentaa? Inhoan itseäni tämän takia. En jaksa tätä.
Tämä uusii ja uusii, lekuri sanoi että kroonistuu ja osasyy on ahdistus. Avohoidosta ei ole mitään hyötyä. Vittu mikä mua vaivaa. Aikuinen ihminen eikä osaa syödä. Samaten mulla pitäis olla kokoajan joku tossa vieressä kattomassa että syön eikä päästäis mua vessaan. Sairaalaan en tahdo mutta kai se on kohta pakko. Minä myös palelen, vapisen, päätä särkee.
Äsken join kahvia ja uloshan sekin tuli. Perkele. Miksei kukaan auta. Kaverit ei ymmärrä. "Sun pitää vaan syödä!" No helppohan se niitten on sanoo. Voi kun se olisikin noin helppoa. Ei minulla ole enää sitä nälän tunnetta.
Kaikista pahin on lämmin ruoka. En uskalla enää syödä sitä. Niin se meni viimeksikin, sairaalassa opettivat aikuisen ihmisen uudelleen syömään. Ja itkun kanssa söin. Siis miten ihminen voi olla näin tyhmä. Hävettää. En edes kehtaa kertoa monelle. Ja mitä se ees auttaiskaan.
Tapailen ihan mukavaa tyyppiä, aina on keksittävä jotain että justiin söin ja blaablaablaa. Ei tämä ole elämää. En minä tällaista halunnut. Olen niin kateellinen muille, normaaleille ihmisille. Haluan olla niinkuin muutkin, olla terve, syödä, tavata ihmisiä, mennä töihin, olla iloinen, olla läsnä, kuunnella muiden murheita, urheilla "normaalisti". Sekin ampuu taas yli. Oksenna ja lähde sen jälkeen lenkille. Just.
Kuka minun päähän takoisi järkeä. Minä en tästä itse selviä. Vanhemmille en sano, heillä on murheita jo muutenkin. Se on niin perkeleen helppoa mennä ja oksentaa kun asuu yksin. Ei näin. Ei. Miksi kiusaan itseäni. Kidutan. Tuntuu että rankaisen itseäni. Mistä? Miksi? Juu en tiedä. Kai se on lopetettava tää valitus ja mentävä vessaan...