Sitä huomaa kuinka on kääntynyt elämänarvot päälaelleen isoon kaupunkiin muutettaessa, tässä tapauksessa pääkaupunkiseudulle, tuolta 'pöndeltä'.
Sitä kun huomaa tuntien kuluvan tässä tietokoneen ääressä kyhjöttäen, välillä istahdan tuohon sohvalle katsomaan telkkaria ja toteamaan ettei sieltä tule mitään järkevää. Ikkunasta näkyy autoteitä, viereinen kerrostalo ja kauppa..
Halusin tänne opiskelemaan ja sitä teinkin, mutta nyt kun on opinnot loppusuoralla ja yhteishenki luokankin kanssa kadonnut kokonaan niin tuntuu ettei oikein ole mitään verkostoa tai 'omaa'. Kaikki täkäläiset ja esim naapurusto tuntuu niin kovin kaukaiselta. Välillä pelkkä naapurin tervehtiminenkin voi alkaa 'nolostuttaa' kun ei täällä ilmeisesti juuri moikkailla ja vastaukseksi ei aina saa yhtikäs mitään. Oudointa tässä on se, että asun kyllä poikaystäväni kanssa yhdessä, mutta koen itseni silti kovin yksinäiseksi täällä. Puolisko on pitkiä päiviä töissä ja mä en kerta kaikkiaan keksi mitään mieluista tekemistä. Kyllähän täällä voisi lähteä kaupoille tai kuntoilemaan tai jotain, mutta kun jotenkaan sekään ei tunnu auttavan tätä oloa.
Oon alkanu haaveilemaan maallemuutosta ja lemmikeistä, jotta mukava tekeminen löytyisi omasta pihapiiristä. Tuntuu, että sellanen elämä on vielä vuosien päässä ja nyt pitäisi ottaa 'ilo irti' tästä ajasta. Lemmikkiä en halua ottaa kerrostaloasuntoon.
Kyllä mulla on kavereita, harrastuksia ja työpaikkakin täällä, mutta silti tuntuu niin kurjalta nämä tylsät päivät kun ei ole mitään tekemistä. Tosiystävät asuvat muualla Suomessa, ja tuntuu ettei oikein enää 'jaksa' tutustua uusiin ihmisiin kun aina jää kaveruus vaan kaveritasolle.
Onko kellään samanlaisia tuntemuksia? Olet yksinäinen vaikka tavallaan et ole..?
Sitä kun huomaa tuntien kuluvan tässä tietokoneen ääressä kyhjöttäen, välillä istahdan tuohon sohvalle katsomaan telkkaria ja toteamaan ettei sieltä tule mitään järkevää. Ikkunasta näkyy autoteitä, viereinen kerrostalo ja kauppa..
Halusin tänne opiskelemaan ja sitä teinkin, mutta nyt kun on opinnot loppusuoralla ja yhteishenki luokankin kanssa kadonnut kokonaan niin tuntuu ettei oikein ole mitään verkostoa tai 'omaa'. Kaikki täkäläiset ja esim naapurusto tuntuu niin kovin kaukaiselta. Välillä pelkkä naapurin tervehtiminenkin voi alkaa 'nolostuttaa' kun ei täällä ilmeisesti juuri moikkailla ja vastaukseksi ei aina saa yhtikäs mitään. Oudointa tässä on se, että asun kyllä poikaystäväni kanssa yhdessä, mutta koen itseni silti kovin yksinäiseksi täällä. Puolisko on pitkiä päiviä töissä ja mä en kerta kaikkiaan keksi mitään mieluista tekemistä. Kyllähän täällä voisi lähteä kaupoille tai kuntoilemaan tai jotain, mutta kun jotenkaan sekään ei tunnu auttavan tätä oloa.
Oon alkanu haaveilemaan maallemuutosta ja lemmikeistä, jotta mukava tekeminen löytyisi omasta pihapiiristä. Tuntuu, että sellanen elämä on vielä vuosien päässä ja nyt pitäisi ottaa 'ilo irti' tästä ajasta. Lemmikkiä en halua ottaa kerrostaloasuntoon.
Kyllä mulla on kavereita, harrastuksia ja työpaikkakin täällä, mutta silti tuntuu niin kurjalta nämä tylsät päivät kun ei ole mitään tekemistä. Tosiystävät asuvat muualla Suomessa, ja tuntuu ettei oikein enää 'jaksa' tutustua uusiin ihmisiin kun aina jää kaveruus vaan kaveritasolle.
Onko kellään samanlaisia tuntemuksia? Olet yksinäinen vaikka tavallaan et ole..?
Vastaukset 8
Vanhimmat
on samanlaisia tuntemuksia. Olen tosin asustellut täällä jo pidempään mutta tilanne on siltikin samankaltainen. Olen miettinyt, että johtuuko se pohjimmiltaan itsestään ettei osaa samalla tavoin kiintyä uusiin ystäviin kuin jos vertaa niihin ns tosi ystäviin keitä on tuntenut huomattavasti pidempään. Eli seurassakin tuntuu toisinaan yksinäiseltä. Ja seurustelen myös.
Tosin tämän kirjoitettuani tulee joku rähjäämään, mikä se termi nyt olikaan, feikkiyksinäisistä :D. Toivotan teille arvon "tosiyksinäiset" hienoja hetkiä ampuessanne alas tämän kirjoitus ketjun
fyndex jatkaa keskustelua vaikka privana (os. [email protected])? Ymmärrän todella hyvin mistä puhut.
kaikkea hyvää ja kaunista tälle vuodelle, toiv löydät etsimäsi! Tulee myös mieleen, että jos et olisi niin hapan niin joku saattaisi syödäkin Sut :D!!
En voi kun ihmetellä näitä ihmisten kommentteja. Jos tässä täytyy alkaa johonkin yksinäisyys-järjestykseen laittamaan ihmisiä, niin eikö ne tosiyksinäiset voisi olla ikionnellisia siitä, että ihminen, jolla jopa on toisia ihmisiä ympärillään, on kaikesta huolimatta yksinäisiä. Kun kerran tälle kyyniselle linjalle lähdetään.
Ei ole mitenkään tarkoitus tosiyksinäisiä tällaisella kirjoituksella loukata vaan ihan vaan kertoa omia tuntemuksia. Eiköhän tämä koko sivusto ole sen takia olemassa. Tuntuu tyhmältä kun joku kysyy että 'eikö mikään riitä?'. Hmm. Itse minä olen ne tosiystävät, kaverit, työpaikan ja poikaystävän itselleni 'hankkinut'/saanut ja siitä olen hyvin onnellinen. Mutta pitääkö minut sitten noiden ominaisuuksien perusteella lokeroida osastoon 'sinulla on jo kaikki, älä valita, sinun täytyy olla onnellinen, älä paljasta tunteitasi äläkä ainakaan sano olevasi yksinäinen, sinä et voi olla yksinäinen'.
Ilmeisesti monien mielestä voi.
Jaahas, taidankin sitten tästä lähteä soittelemaan kavereilleni viikonlopusta ja sen jälkeen poikaystävän viereen nukkumaan, jotta jaksan huomena mennä työpaikkaani tekemään töitä. Sanokaa mitä sanotte mutta tuleva viikonloppu ei juuri nostata mielialaa kavereista huolimatta.
Miljonäärikin voi olla köyhä.
eli pakosta. Jos olisi mahdollisuus mennä muualle, niin menisin.
Olen asunut pääkaupungissa jo 14-vuotta.
Nykyään töitä on onneksi sen verran, että yksinäisyyttä ei pahemmin
tule ajateltua.
Keäsmökille voisi tietysti muuttaa asumaan, säästöjä olisi ainakin
parin vuoden tarpeisiin.
Asun ja elän yksin, ei minulla täällä montaa ystävää ole.
On täällä tietysti mukaviakin ihmisiä.
Ei se aina ole sijainnista kiinni.
Pienillä paikkakunnilla voi olla vielä pahempaa,
täällä saa olla kuitenkin suht. koht. rauhassa
ja sulautua massaan.
Vaikeaa täällä tosin on ystäviä saada, ainakin neljäkymppisenä.
Me olemme niitä "x-sukupolven väliinputoajia".
Minulla on ihan samanlaisia tuntemuksia. Olen nuori opiskelija, ja muutin opiskelija-asuntolaan Lohjalle, ja olen yksin koko ajan. Minulla ei ole täällä kavereita, ja luokassamme on paljon minua vanhempia oppilaita. Pari hyvää ystävää minulla on, mutta he asuvat eri paikkakunnalla, joten en ehdi tavata heitä. Viikonloput menevät pelkkään datailuun ja nukkumiseen, sillä en pysty asuntolassa nukkumaan melun takia. En ehdi melkein KOSKAAN nähdä ystäviäni, ja se juurikin harmittaa. Jos minulla ei ole kiire, silloin kavereillani on, ja toistepäin... Olen tottunut yksinäisyyteen jo ala-asteesta lähtien, kun syrjittiin ja kiusattiin. Et ole ainoa, ja aina kun tunnen oloni hirveäksi ja yksinäiseksi, soitan parhaimmalle ystävälleni. Kannattaa pitää kaikista ystävistä kiinni, vaikka ei jaksaisikaan soittaa. Se auttaa minua eteenpäin, eikä enää itsetuhoisia ajatuksia ole juuri laisinkaan, harmittaa vaan kun haluaisin muuttaa takaisin kotiin, mutta asialle ei mitään voi. Koita kestää!!
Täällä myös tunnistetaan yksinäisyyttä, vaikka ihmissuhteita onkin.
Sattuvat olemaan perheellisiä, asumaan minimissään parinsadan kilometrin päässä tai sellaisia "ystäviä", joilla on minulle aikaa vain satunnaisesti tai pahimmillaan vain silloin kun minua johonkin tarvitaan. Olen se ikuinen hätävara, jota pyydetään kun ei muutakaan ole. Uusien suhteiden solmiminen on vaikeaa, etenkin kun on opiskelua ja velvollisuuksia hoidettavaksi. Omat harrastukset ja kiinnostuksen kohteetkin ovat sellaisia, ettei niissä ihmisiä tapaa. Satunnainen keskustelu kirjastossa jonkin eläkeläispapparaisen kanssa ei poista yksinäisyyden tunnetta. Että vaikka ystäviä on ehkä puhelimen tai sähköpostin päässä tai jopa silloin tällöin livenä, ei se paljon auta kun elää muuten yksin ja kyllä, myös yksinäisyydessä.
Tiedän olevani onnekkaampi kuin moni muu, mutta ei se poista tosiasiaa, että esimerkiksi nyt edessä on viikonloppu, jolloin tuskin tulen puhumaan kenellekään muulle kuin mahdollisesti kaupan kassalle pari sanaa.
Kyllä se meikäläistäkin ihmetyttää, kun henkilö valitaa yksinäisyyttä ja hetken päästä paljastuu, että soittelee ystävälleen, kun on huono fiilis ja samassa kämpässä asuu poikaystävä. Suhteellista se sitten kai on... Mulle riittäisi yksi hyvä ihmissuhde ja olisin tyytyväinen. Itseasiassa minulle riittäisi koira, mutta olosuhteiden takia en voi moista karvaista kaveria hankkia. Turha näistä kuitenkaan väittelemään alkaa. Tosin paikallaan olisi jokaisella kysyä itseltään; olenko oikeasti yksinäinen ja arvostanko tarpeeksi mitä minulla jo on?