Olen 20-vuotias ja kärsinyt jonkinlaisesta masennuksesta varmaan viitisen vuotta.
Tämä on pilannut koko elämäni täydellisesti.
Ystäviä ei ole ainuttakaan. Ei ole ollut enää vuosiin.
Olen erakoitunut. Sosiaaliset tilanteet ahdistavat.
Poikaystävää ei ole ollut koskaan.
Koulu ei suju. Vaihdan amiksesta toiseen ja välillä lukiossa, välillä välivuosi.
Jatkuva ahdistus koulussa, jatkuva epäonnistumisen tunne, en pääse mukaan ryhmähenkeen, ajattelen kokoajan vain, että minun ei pitäisi olla täällä, epäonnistun tässäkin, olisinpa vain kuollut.
Hetken tuntui että jaksaisin, nyt pari viikkoa sitten lopetin koulun. Kokoajan tuntui, että seinät kaatuvat päälle, kaikki tuijottavat.
Harrastuksia ei ole. Kaikki kiinnostus on kuihtunut vuosien myötä. Nykyään lähinnä tuijotan seinään.
Olen täysi idiootti, pilaan kaiken mitä yritän. Olen rumakin, en jaksa pitää huolta itsestäni koska mitä väliä? Luuseri on aina luuseri.
Tiedän, että en koskaan pääse mukaan normaaliin elämään. Se on jo myöhäistä. En pysty opiskeluun, en pysty töihin. Elän vain yhteiskunnan tuilla ja olen oikea loisen esimerkki. Hävettää.
En jaksa olla jatkuvasti jonkun huolenaiheena. Aiheutan ihmisille vain päänvaivaa ja häpeää. En edes halua tietää, mitä perheeni sanoisi jos saisi tietää, että olen jälleen kerran pettänyt heidät tiputtautumalla opiskelusta.
Vihaan itseäni niin paljon etten edes pysty sitä ilmaisemaan sanoin.
Eikö minun kaltaisellani ole VELVOLLISUUS poistaa itseni yhteiskunnan painolastista ja perheen häpeäpilkkuna??
Ainut syy miksi en jo ole hengetön on siinä, että en halua aiheuttaa kuolemalla enempää harmia kuin eläessä aiheutan, vanhemmille ja sisaruksille. Minulla on kaksi nuorempaa sisarusta ja pelkään, että heitä ahdistaisi itsemurhani.
Mutta eikai tässä pisteessä ole muuta vaihtoehtoa? Vaikka ihmeen kaupalla kokisin valaistumisen ja kaikki muuttuisi, en voi muuttaa menneisyyttäni joten olen jo pilannut elämäni.
Onko kukaan samassa veneessä??
Tämä on pilannut koko elämäni täydellisesti.
Ystäviä ei ole ainuttakaan. Ei ole ollut enää vuosiin.
Olen erakoitunut. Sosiaaliset tilanteet ahdistavat.
Poikaystävää ei ole ollut koskaan.
Koulu ei suju. Vaihdan amiksesta toiseen ja välillä lukiossa, välillä välivuosi.
Jatkuva ahdistus koulussa, jatkuva epäonnistumisen tunne, en pääse mukaan ryhmähenkeen, ajattelen kokoajan vain, että minun ei pitäisi olla täällä, epäonnistun tässäkin, olisinpa vain kuollut.
Hetken tuntui että jaksaisin, nyt pari viikkoa sitten lopetin koulun. Kokoajan tuntui, että seinät kaatuvat päälle, kaikki tuijottavat.
Harrastuksia ei ole. Kaikki kiinnostus on kuihtunut vuosien myötä. Nykyään lähinnä tuijotan seinään.
Olen täysi idiootti, pilaan kaiken mitä yritän. Olen rumakin, en jaksa pitää huolta itsestäni koska mitä väliä? Luuseri on aina luuseri.
Tiedän, että en koskaan pääse mukaan normaaliin elämään. Se on jo myöhäistä. En pysty opiskeluun, en pysty töihin. Elän vain yhteiskunnan tuilla ja olen oikea loisen esimerkki. Hävettää.
En jaksa olla jatkuvasti jonkun huolenaiheena. Aiheutan ihmisille vain päänvaivaa ja häpeää. En edes halua tietää, mitä perheeni sanoisi jos saisi tietää, että olen jälleen kerran pettänyt heidät tiputtautumalla opiskelusta.
Vihaan itseäni niin paljon etten edes pysty sitä ilmaisemaan sanoin.
Eikö minun kaltaisellani ole VELVOLLISUUS poistaa itseni yhteiskunnan painolastista ja perheen häpeäpilkkuna??
Ainut syy miksi en jo ole hengetön on siinä, että en halua aiheuttaa kuolemalla enempää harmia kuin eläessä aiheutan, vanhemmille ja sisaruksille. Minulla on kaksi nuorempaa sisarusta ja pelkään, että heitä ahdistaisi itsemurhani.
Mutta eikai tässä pisteessä ole muuta vaihtoehtoa? Vaikka ihmeen kaupalla kokisin valaistumisen ja kaikki muuttuisi, en voi muuttaa menneisyyttäni joten olen jo pilannut elämäni.
Onko kukaan samassa veneessä??
Vastaukset 5
Vanhimmat
"Onko kukaan samassa veneessä?? "
tutun kuulosta huttua. en osaa sanoa kysymykseesi koska itsekin pohdin ihan samoja. mietii mistä syystä yleensä itsensä tapetaan, no varmasti aikalailla syy siinä kun TAJUTAAN että ei nousta enää.
..kaikki ei nouse....
Mutta onko itsemurha kuitenkaan itsekkyyttä?
Itse mietin joskus, että jos meinaisin tappaa itseni ja elämä olisi täyttä helvettiä mieluummin ottaisin elämän huumorin kantilta ja nauttisin edes niistä mitättömimmistä asioista. Koska itse en saisi välttämättä siitä mitään irti, että tappaisin itseni.
Pääsin masentuneesta olostani myös eroon visualisoimalla, positiivisilla mielikuvilla. Mietin, miten huominen päivä menisi kaikista parhaimmalla tavalla. Siihen myös auttoi kun mietin myös Friedrich Nietzchenkin aikoinaan esilletuomaa mietettä, "Ikuista paluuta". Kannattaa kokeilla, jos tykkää filosofisemmasta matskusta. Aloin myös kuntoilemaan.
Kannattaa miettiä asioita. Sitä, että haluaako oikeasti nousta. Miksi et tule enää nousemaan. Ne on vaikeita asioita miettiä, mutta voi olla, että itselleen ajatukset selventämällä pääsee vielä ylös. Sitähän tekin haluatte, eikö? Nousta kuin fenix-lintu tuhkistaan.
Jos olet psyykkisesti sairas ja elät yhteiskunnan tuilla, olet sairas etkä loinen. Toisaalta olet niin nuori, ettei tuon ikäisenä ole koskaan peli menetettyä etkä voi sanoa, millaiseksi psyykkinen kuntosi kohenee kunnon riittävässä hoidossa.
Elämä vain tuntuu tuossa iässä monesti olevan umpikujassa, kun pitäisi päästä siihen mukaan, opiskella joksikin, tulla joksikin, löytää paikkansa. Siksi tunne-elämän ongelmat ovat juuri nuorilla aikuisilla hyvin kipeitä. Mutta elä päivä kerrallaan, hyväksy itsesi puutteinesikin. Jos olet erakkoluonne, ole erakkoluonne. Kaikki eivät ole sosiaalisia.
Ongelmasi voi olla masennuksen lisäksi (jolloin masennus on ikään kuin seurausta varsinaisesta ongelmasta) persoonallisuushäiriö, esim. estynyt persoonallisuus. Sain itse sinun iässäsi tämän diagnoosin krooninen masentuneisuus -diagnoosin. Sittemmin, opinto- ja muussa elämässä kokemieni vaikeuksien myötä romahdin totaalisesti, sairastuin vakavaan depressioon, jossa oli agitoituneita piirteitä, toisaalta joskus lähes katatonista jähmettymistä, jolloin vain tuijotin kattoon, olin ihan "shokissa".
Niinpä kannustaisinkin sinua hoitoon. Tuntuu niin hullulta lukea ikäiseltäsi tuommoisia ajatuksia. Voin vakuuttaa sinulle, että elämä voi luonnistua monella tavalla, kun ei vaadi itseltään liikaa, muttei toisaalta jää jumittamaan pahaan oloonsakaan pyrkimättä sitä hoitamaan.
miten voit nykyään? minulla on samantyyppistä ongelmaa kuin aloittajalla (ja sinulla). Välillä meinaa usko loppua, aika useinkin, mutta joskus kuitenkin joku toivonkipinä että josko tästä vielä noustaisiin...
Minulla tod.näköisesti on tuo estynyt persoonallisuus, kaikki mitä siitä sanotaan sopii minuun. (äidilläni se oli luultavasti myöskin, näen sen niin selvästi kun ajattelen häntä..)
Vaikuttaa siltä että olet jotenkin noussut jaloillesi..??? kerro miten.. josko me muut saataisiin siitä apua ja vinkkejä.
Ei ole ainut ratkaisu, senhän tiedät jo. Kenenkään ihmisen elämä ei ole turha. Ja sinulla on vielä sisaresi ja vanhempasi, vaikkakaan he eivät elä sinun elämääsi. Se sinun pitää itse elää.
Menneisyyttä ei voi muuttaa, mutta voit muuttaa sitä kuinka suhtaudut siihen. Ja voit muuttaa tämän hetken. Työ on sinun tehtävä. ei kukaan muu voi tehdä sitä puolestasi, mutta on ihmisiä jotka voivat opastaa sinua.
Muutos vaatii paljon työtä ja itsekuria.
Ja vielä, et ole pilannut elämääsi! Kuinka voi pilata jotain joka on valoa ja rakkautta :) mieti sitä. Ainoa mitä luulet pilanneesi on elämäsi tilanne, mutta olet vain tehnyt valintoja jotka eivät ehkä ole parhaimpia. Kaikkea on mahdollista muuttaa. Usko itseesi.